Syntysanat

Syntysanat : romaani / Johanna Venho
WSOY, 2011, 210 s.

Johanna Venhon romaanissa Syntysanat kohtaa toisensa kaksi hyvin erilaista naista. Mesi on nuori leski joka kolmen pienen lapsensa lisäksi huolehtii dementoituneesta äidistään. Tyttönä Mesi rakasti erakkomaista, pohdiskelevaa Aarnia, mutta lastensa isäksi hän valitsi  Laurin, äitinsä toivevävyn. Hanna taas on yksin maailman suurkaupunkeja  kolunnut kirjailija joka on tottunut huolehtimaan vain ja ainoastaan itsestään.

Hanna kaipaa irtiottoa työstään yliopistolla ja vuokraa vanhan pappilan maaseudulta, Kourankorven kylältä. Tarkoituksena on jatkaa kirjoitustyötä rauhallisessa ympäristössä. Pappilan pihapiirissä asuu kuitenkin myös Mesi, jonka suhtautuminen tulokkaaseen on oudon ristiriitaista; kiinnostunutta ja vihamielistä samanaikaisesti. Kun Hanna huomaa naapurin kiikaroivan pappilaa, hänenkin uteliaisuutensa herää.

Vastentahtoinen uteliaisuus kasvaa näiden kahden äärityyppejä edustavan naisen välillä lähes pakkomielteeksi; heidän on saatava selvittää toisensa salaisuudet. Välttelyn ja lähestymisen piirileikki on mystistä ja kiehtovaa.

Tarinan asetelmasta pidän kovasti, mutta aivan loppumetreillä mukaan tulee hienoa kokonaisuutta hieman  vesittäviä piirteitä. Juonen huipennuksena tapahtuva Mesin ja Aarnin uudelleen kohtaaminen oli minulle vähän liikaa, samoin  kirjan päättävät hassut lopputekstit. Molemmat aiheuttavat jonkinlaisen tyylinmuutoksen tapahtumissa, olisin ehkä mieluummin jäänyt ilman niitä, tunnelmaan, jossa mikä tahansa on mahdollista.

Kielen tasolla romaani on äärettömän upea. En tiedä olisinko pitänyt kirjoitustapaa liiankin lyyrisenä jos en tuntisi  Venhoa entuudestaan runoilijana, mutta nyt odotin kieleltä jotain tavanomaisuudesta poikkeavaa ja odotukseni palkittiin ruhtinaallisesti. Mukana on paljon kertakaikkisen loistavia ilmaisuja ja uusia näkökulmia avaavia lauseita. Samalla kerronta kuitenkin etenee häiriintymättä, ilman mitään kummallisia siirtymiä tai outoja kohotuksia.

"Katselen kuvia. Taivasta kohti kurottuvia käsien kaaria, pohkeita, vartalon hienonhienoja aukeavia viivoja. Joka kuvassa Mesillä on siivet: repeilevät, epätasaiset, sulkasatoiset, risaiset siivet jotka joskus ovat isommat kuin hän itse, joskus tyngät suuren kyyryssä kulkevan naisen selässä, tyngät joista toinen ei edes aukea kunnolla vaan on kovettunut pahkaksi naisen selkään. Siivet, lohdullinen klisee, Aarni on piirtänyt ne nuoren pojan viattoman avonaisella kädellä niin kuin paperille olisi putoillut kyyneliä tai hikeä.

Siivet.

Aarnin kuvat vangitsevat värähtelyn, taipuisuuden, kääntelevät muotoja ja viivoja niin että ne valaistuvat monesta suunnasta. Ne palauttavat minut hetkiin, hetkien jatkuviin räjähdyksiin, sarjatuleen. Ne saavat muistamaan että kävelen ohuen viileän kalliokerroksen päällä, kerroksen joka sijaitsee avaruuden kylmyyden ja maapallon keskustan tappavan kuumuuden välissä. Kävelen ainoalla mahdollisella kaistaleella ja yksikään askel ei toistu. Piirros on samaan aikaan löyhästi neulottua ja huolellista, niin aukkoista ja liikkuvaa että ajatukset porautuvat siihen ja mahtuvat mukaan Aarnin keinahteleviin viivoihin ja kaariin.

Kuin työntäisin käteni pikkutavaraa täynnä olevaan lipastonlaatikkoon ja haroisin sieltä kourallisen kaikkea välttämätöntä ja unohtunutta." 

Syntysanoista on kirjoittu myös Ilselässä,  Lumiomenalla ja Sinisen Linnan kirjastossa.