maanantai 17. huhtikuuta 2017

Dirt music / Tim Winton

Kuva: Flickr / [i.c.e.]
Elizabeth Harrowerin Tietyissä piireissä -romaanin lukeminen herätti lukupiirissä halun lukea jotain muutakin Australiaan sijoittuvaa. Pyysin tutuilta kirjabloggareilta suosituksia, ja saamastani pitkästä listasta valitsimme Tim Wintonin Maantiemusiikkia. En tiedä kuinka hyvin melko epäsosiaaliset päähenkilöt Georgie, Luther ja Jim käyvät keskivertoaustralialaisista, mutta luonnonkuvauksessa saatiin juuri sitä mitä kaivattiinkin.

Tarina alkaa White Pointista, pienestä kalastajakylästä Australian lounaiskolkassa. Kylän edustalla on pitkä ja kaunis ranta. Siellä on useimmiten autiota, sillä varsinkin miesten ajan vie raskas työ merellä. Kalaa ja äyriäisiä pyydetään kilpaa ja toisten saaliita kadehtien, salakalastajia ei suvaita. 

Georgie on 40-vuotias maailmaa kiertänyt levoton sielu, joka omaksikin yllätyksekseen on asettunut kylän mahtimiehen Jimin avopuolisoksi ja sijaisäidiksi tämän kahdelle pojalle. Suhde ei alunalkaenkaan ollut kovin intohimoinen, mutta nyt se tuntuu täysin kuolleelta. Kolmiodraama lähtee käyntiin, kun Georgie eräänä unettomana yönä havaitsee rannalla Luther Foxin pakettiauton. Mies on merellä pyytämässä langusteja, ja Georgie kävelee rannalle ja vie auton viereen jätetyn koiran uimaan. 

Tarinan edetessä kolmikko lähtee ajomatkalle Australian rannikkoa pohjoiseen, Luther edellä ja Georgie ja Jim perässä. Pakomatkansa varrella Luther tapaa monia itsensä kaltaisia, elämän kolhimia ihmispoloja. Tällaisia ovat mm. Horrie ja tämän kuolemansairas vaimo Bess jotka matkaavat viimeistä kertaa Isolle Valliriutalle, jalkapuoli Rusty joka kiemurtelee huumekoukussaan ja Nora jolla ei ole paikkaa minne mennä sekä ylätasangon metsiköissä piileskelevät salametsästäjät Menzies ja Axle. 

White Pointin ranta ja pölyiset seudut matkan varrelta Broomeen on nekin kuvattu hienosti, mutta varsinaisesti miljöökuvaus nousee lentoon vasta kun Luther saapuu Intian valtameressä rannikon tuntumassa autioina kelluville saarille. Luther asuu luolissa, kalastaa ruokansa ja virittelee yksinkertaisia soittimiaan. Hänen ainoat seuralaisensa ovat rannan puut ja hait, jotka saapuvat säännöllisesti kisaamaan miehen rantaveteen heittämistä kalanperkeistä.  Luonto on koko ajan läsnä ja varsinkin sen yötunnelmia on kuvattu vaikuttavasti useampaankin kertaan.
"Tulee pimeä. Ilma värisee. Hän öljyää silmänsä ja tuntee äänen kumpuavan kurkustaan. Vaistoaa jokaisen elävän olennon, tuntee jokaisen lämpimän ja viileän elämänmuodon kääntyvän puoleensa. Hän kauhistuu kaikkia niitä olioita jotka ovat joskus olleet ja jotka ovat vielä tulollaan. Ne tarkertuvat hänen tasaiseen lauluunsa, vanuttuneeseen tukkaan, öljyisiin poskiin, ja kun hän avaa silmänsä, pirunkissa seisoo aivan hänen vieressään kalliolla. Mustat silmät hehkuvat ja kuunvalo välähtelee karheassa turkissa kun otus luikkii pimeään painanteeseen tarkkailemaan häntä. Hän tuntee olevan yhtä itsensä kanssa. Jäljellä ei ole muuta kuin väräjävä sisin. Kaikki käpertyy kokoon. Hän tietää olevansa elossa, tietää että maailma elää hänessä. Sekä häntä varten että hänestä välittämättä. Hänen takiaan, ilman häntä, itsessään. Tuulenpuuska leyhyttää fiikusta. Kivet nielaisevat pirunkissan. Häntä lauletaan."
Kirjan takakannessa luonnehditaan tarinaa karheankauniiksi rakkaustarinaksi, ja sellainen se on. Rakkaudessa ei kovin paljon tapahdu, mutta kaipaus on sitäkin voimakkaampaa. Silti, ennemmin kuin rakkautta, Winton tuntuu tutkiskelevan yksinäisyyttä. Kenellekään henkilöistä ei ole helppoa kommunikoida muiden kanssa, kaikki ovat hieman juroja, eivätkä luota siihen että heitä haluttaisiin kuunnella ja ymmärtää. Kuin loukkaantuneet lapset he kääntävät selkänsä ystävilleen ja yhteiskunnalle.  Konkreettisimmin kaikista tämän tekee Luther, mies joka haluaa olla saari.

Ensin kummastelin kirjan nimeä, Maantiemusiikkia.  Mutta ei se ole kummallinen ollenkaan, kun huomaa kuinka paljon musiikista puhutaan tarinassa eri yhteyksissä. Lutherin lapsuuteen ja nuoruuteen musiikki kuului erottamattomasti, Bess kuuntelee helpotukseksi kipuihin Arvo Pärtiä, erakko saarella virittää puut soittimikseen päästäkseen ilmaisemaan itseään. 

Winton on taitava juonenpunoja, odotukset olivat lukiessa korkealla koko ajan ja yllätyksiäkin tuli aivan sopivasti. Mikään kovin mieleenpainuva lukukokemus tämä ei liene, mutta ihan suositeltava lukuromaani kuitenkin.

Blogijuttuja en Maantiemusiikista löytänyt, mutta Kirsi Reinikka kertoo Kiiltomatoon kirjoittamassaan arvostelussa mielenkiintoisia seikkoja kirjan kirjoitusprosessin etenemisestä. 




Tim Winton: Maantiemusiikkia
Dirt Music, suom. Markku Päkkilä
Otava 2004, 496 s.

lauantai 1. huhtikuuta 2017

Yön kantaja / Katja Kallio

Kuva: Leo-setä / Flickr 
Huikaisee tuo tieto, että Katja Kallion uuden romaanin päähenkilön esikuvana on todellinen henkilö, vuosina 1864 -1918 elänyt Amanda Fredrika Aaltonen! Tätä irtolaiselämää viettänyttä, Pariisin, Moskovan ja Hampurin kolunnutta ja lopulta Seilin mielisairaalaan päätynyttä nuorta naista kohtalontovereineen on tutkinut sosiologi Jutta Ahlbäck-Rehn, jonka väitöskirjasta Turun Sanomat teki pienen jutun sen esittämisen alla tammikuussa 2006. Tutkimisen mahdollistivat poikkeuksellisen laajat lääketieteelliset merkinnät, joita Seilissä tuona aikana hoidettavina olleista naisparoista tehtiin. Amandan diagnoosi oli insania epileptica menstrualis eli epileptinen kuukautishulluus. Jo nimityksestä on helppo päätellä, millaisesta ongelmasta on ollut kyse. Siitä en olisi niin varma, oliko kyseessä sairaus, mutta takuulla kuitenkin jotakin, joka aikalaisten mielestä oli varminta saada pois silmistä, elinikäiseen karkoitukseen entiselle spitaalisten saarelle Seiliin.

Romaani alkaa Turusta. Amanda kortteeraa korttiporukoissa ja hankii elantonsa myymällä itseään Aurasillan alla. Joku tunnistaa hänet Hassu-Amandaksi, tytöksi joka pienenä lauleskeli itsekseen ja saattoi yhtäkkiä saada raivokohtauksen, riisua kaikki vaatteensa ja juoksennella ympäri Raunistulaa ilman rihmankiertämää. Viimeinen reissu Hämeenlinnan naisvankilaan on vielä tuoreena mielessä. Elämä kulkee vanhoja ratojaan, mitään parempaa ei ole näköpiirissä, kunnes kaupunkiin saapuu Philippe Duplessis kuumailmapalloineen. Kun palloa kootaan, Amanda kiipeää viereisen talon katolle ja tuijottaa palloa ja ja sen kohoamista Samppalinnan ylle koko päivän. Kun pallo seuraavana aamuna nousee taas, sen suuntana on Pariisi ja kyydissä Duplessiksen lisäksi Amanda Aaltonen.
"Heidän lähestyessään kookasta pilveä Amanda erottaa tumman, pistävänrehevän tuoksun, kuin sienen ja etikan välimailta. Ankkalampi.
Läheltä katsoen pilvi on vaalea ja niin tiivis, että näyttää siltä kuin he törmäisivät kivitalon seinään. Mutta törmäystä ei tunnukaan. Seinä imaisee heidät sisäänsä pehmeästi ja kosteasti kuin suu. Hetkeen he eivät näe yhtään mitään, eivät edes toisiaan. Amandan silmiä kirveltää ja hän puristaa ne kiinni. Hän kastuu likomäräksi, nutturasta purkautuneet hiukset liimaantuvat otsalle ja poskille ja uusi puku kiinni vartaloon. Suu on täynnä vettä ja hän haukkoo henkeä ja nieleksii. Nopeasti hän riisuu villahuivin ja painaa sen tiukaksi mytyksi syliinsä, jottei se kastuisi läpimäräksi. Vaikka siitä tuskin on enää paljon toiveita, kun kaikki tapahtui niin nopeasti.
Myöhemmin hän oppii, että tiheä pilvi johtaa erityisen hyvin ääntä, mutta kun valssi nyt puhkeaa soimaan kukkeana, jousiorkesteri tuntuu astuneen heidän koriinsa kuin ohiajavaan raitiovaunuun. Amanda koettaa räpytellä silmiään auki mutta ei onnistu. Hän haparoi kädellään ilmaa.
Mitä tämä on, hän huutaa musiikin yli, Duplessis, mitä tämä on?
- Concert -
Amanda erottaa vastauksesta sanan concert. Sitten Duplessis nauraa, ihastuneesti kuin lapsi."
Elämä Pariisissa ei ole kuitenkaan yhtään sen ruusuisempaa kuin Turussakaan. Amanda huomaa Duplessiksen olevan jo vanha ukko, eikä yhteiselämä miehen siskon kodissa muutenkaan suju. Erinäisten selkkauksien jälkeen Amanda passitetaan Suomeen, jossa hän päätyy Turun lääninvankilan kautta Seilin mielisairaalaan.
"Leikitään että te olette mielisairaalassa ja joudutte luomaan lunta keittiön portailta. Toinen teistä on ollut pakkopaidassa ja se ei jaksa paljon mitään mutta silti sen on pakko. Sitten kun olette luoneet kaiken lumen, saatte kahvia, tämä kuravelli on kahvia ja nämä ovat leikkikupit. Isommat katselivat ja nauroivat vatsat kippurassa kun he leikkivät potilaita ja tekivät potilaiden hommia. Sitten ne lähtivät kotiin syömään. He jäivät leikkimään eivätkä uskaltaneet tai älynneet lopettaa vaikka tuli jo ilta ja sitten yö. He leikkivät leikkimistään, auringonnoususta auringonlaskuun ja taas nousuun, leikkivät vaikka jalkoja särki ja kädet tärisivät ja sydän ja pää roikkuivat kolmioina rinnalla. Hetkeksi he nukahtivat seisaalleen mutta heräsivät sitten säikähtäneinä jatkamaan leikkiä, joivat kuravettä piristyäkseen ja syljeskelivät hampaankappaleita maahaan.
Sitä Amanda ei ymmärtänyt keitä ne isommat olivat. Johansson ja Iso-Greta ja Sofia ja Helpi leikkivät yhtä tosissaan kuin hekin, joten hekin olivat pieniä. Omassa työhuoneessaan talouspäällikkö leikki, ja Elsa ja Maria Johansson tahoillaan vasta leikkivätkin. Turun lääninsairaalan lääkärit leikkivät totisina vaikka koettivat olla näyttämättä pelkoaan, ikään kuin olisivat itse keksineet leikin. Lääkintöhallituksessakin leikittiin kovasti."
Mielisairaalassa elämä on karua, potilaat ovat ennemminkin vankeja kuin potilaita. Huonosta käytöksestä joutuu rangaistukseksi hoitoon, hoitajien käytös on toisinaan täysin mielivaltaista. Amanda tottuu sairaalan rytmiin ja vaikka ei oikeastaan koskaan sopeudu, hän oppii vähitellen elämään niin ettei jää enää uppiniskaisuudestaan kiinni.

Kallio kuvaa mielisairaalan yksitotista elämää hienopiirteisesti. Mitä tapahtumaköyhemmältä elämä mantereesta eristyksissä olevalla saarella vaikuttaa, sitä enemmän kuvattavaa tuntuu löytyvän ihmisten mielenliikkeistä. Valtasuhteet hoitajien ja potilaiden välillä, saarella vallitsevat käytöstavat ja sosiaalinen paine jolla tapojen noudattamista vaalitaan, kaikki tämä on valtavan mielenkiintoista ja saa tarkan kuvauksen pienten arkipäiväisten tapahtumien, yksityiskohtien, eleiden ja ilmeiden kautta.

Tapahtumapaikkojen kuvaus on valtavan hienoa. Ehkä upeinta oli päästä mukaan ilmapallolennolle, pieneen koriin matkalle halki Euroopan. Myös Pariisin köyhälistökorttelit ovat eläviä, lukiessa aurinko paahtaa niskaa ja katuojan hajut luikertavat nenään. Seilin kesäiset kalliot ja rantojen niityt surinoineen ja kellukkakukkineen houkuttelevat, kun taas lumikinosten ja viiman hyinen kuvaus tekee onnelliseksi siitä, ettei tarvitse viettää saarella talvea.

Varsinkin tarinan loppuvaiheessa mukana on paljon henkilöitä. Kaikista ei piirretä kovin tarkkaa kuvaa, mutta keskeisimmät hoitajat ja potilaat piirtyvät persoonallisina lukijan mieleen, niin fyysiseltä olemukseltaan kuin luonteeltaankin. Kallio jättää silti henkilöilleen myös jotain omaa, jotain josta lukija ei saa kiinni. Amandakin säilyttää ainakin osan salaisuuksistaan, eikä päästä ihonsa alle. Oliko hän häiriintynyt tai peräti hullu, vai vain rohkea ja omapäinen aikana, jolloin moinen käytös ei varsinkaan naiselle ollut sallittua?

Yön kantajan matkassa ovat olleet myös Arja, Tuija, Lumiomena ja Riitta.





Kallio, Katja: Yön kantaja

Otava 2017, 380 s.

perjantai 10. maaliskuuta 2017

Luovan kirjoittajan työkirja / John Gillard


Kirjoittaminen on nykyisin suosittu harrastus, päätellen siitä kuinka paljon erilaisia luovan kirjoittamisen oppaita julkaistaan. Niitä on mukava lueskella, mutta aika usein minulta jäävät niissä ehdotetut harjoitukset tekemättä. Aikeita kyllä on, mutta jotenkin se tekeminen silti unohtuu ja sitä huomaa kirjoittelevansa vaan niitä näitä, tai niitä samoja mitä ennenkin.

John Gillardin Luovan kirjoittajan työkirja on jotenkin jäntevämmän oloinen kuin tavanomaiset kirjoitusoppaat. Se jakautuu pariinkymmeneen osaan, joilla kullakin on oma kirjailijansa harjoittelijalle esikuvaksi. Kappaleet alkavat parisivuisella kirjailijaesittelyllä, joissa on mukana lyhyet elämäkertatiedot, pienet esittelyt pääteoksista ja kevyttä analyysia kirjailijan tyylistä. Kutakin kirjailijaesittelyä seuraa kolme harjoitusta, jotka on suunniteltu niin, että harjoittelija pääsee hyödyntämään juuri oppimiaan tyyliseikkoja. Aika innostavaa!

Esittelyt alkavat Virginia Woolfista ja etenevät mm. Kafkan, Hemingwayn ja Vonnegutin kautta kohti nykyaikaa. Suomennosta on täydennetty kahdella kotimaisella kirjailijalla, mukaan ovat päässeet Katja Kettu ja Anja Snellman.

Harjoitukset vaikuttavat helpoilta toteuttaa ja työkirjaan on varattu tilaa muistiinpanoille. Sekä esittelyt että harjoitukset näyttävät minusta sellaisilta, että ne soveltuisivat loistavasti esim. lukion kirjallisuuden opetukseen. Toki näitä itsekseenkin voi tehdä, mutta hyvän äikänmaikan syventävien tietojen ja keskustelun jälkeen harjoittelu olisi varmasti vielä antoisampaa.

Luovan kirjoittajan työkirjaan ovat tutustuneet myös TuijaUlla ja Maria.



Gillard, John: Luovan kirjoittajan työkirja :
20 kirjailijaa, 70 sormiharjoitusta

Creative Writer's Notebook :
20 Great Authors & 70 Writing Exercises,
suom. Urpu Strellman
Suomalaisten kirjailijoiden osuudet laatinut Jani Saxell
Art House 2017, 192 s.

tiistai 7. maaliskuuta 2017

Jäähyväiset sukuromaanille / Jusa Peltoniemi

.

Tarina alkaa sukutaulusta ja siitä, kuinka Höbackan suku todistettavasti mainitaan jo vanhassa testamentissa. Ja siitä se sitten jatkuu ilman sen kummempaa päätä tai häntää yli kolmesataa sivua. Aikajana venyy nykypäivään asti ja sillä liikutaan suvereenisti sinne tänne ja lisäksi edestakaisin. Poliittiset aatteet ja herätysliike antavat taustaa kerronnalle.

Miljöötä hallitsee Keski-Pohjanmaa, Peltoniemen kotiseutu, mutta Helsinkiin ja Leningradiinkin matkataan. Keskeisin tapahtumapaikka on kuitenkin Kokkolan Citymarket, johon kuuden ällän ylioppilas Jaako Heinämäki on hakeutunut töihin suurin odotuksin.

"Juuri tänä aamuna osastopäällikön jokseenkin kanttinen pää näytti tavallistakin neliskulmaisemmalta ja Jaako ilmoitti heti lähtevänsä kahville. Hän istuu pimeässä vessassa Citymarketin varastossa ja voitelee peräpukamiaan. Se on ainoa paikka koko tabernaakkelissa, jossa kesä-, ilta- ja viikonlopputyöläinen saattaa edes hetken ajan nauttia yksinäisyyden ooppiumista. Kesällä tarkoitukseen sopii Puutarhakalustemyymälän peltihalli marketin kyljessä. Mutta sekin on nyt jo suljettu ja liian kylmä työpäivän pieniin terapiahetkiin ja kivunhoitoon. Vessaan Jaako pääsee luikahtamaan varaston jätkien huomaamatta. Heillä ei tunnu palkkansa eteen olevan muuta tehtävää kuin vittuilla Jaakolle. Viimeksi hän sai kuulla ettei selvästikään osaa ajaa trukkia. Trukkikortti on Citymarketin miestenpiirin perusvaatimus."

Muita tarinankerronnalle oleellisen tärkeitä henkilöitä ovat Jaakon serkku Rolf, setä Pentti ja vaari Aleksi. Silloin tällöin viitataan myös heitä edeltäneisiin Jusseihin ja Johanneksiin, kuten kunnon sukuromaanissa kuuluukin. Yksi riemastuttavimmista tarinassa pistäytyvistä henkilöistä on EU:n komission puheenjohtaja Jaques Delors, joka vieraillessaan Kokkolassa haluaa tutustua suomalaisiin kulinaristisiin erikoisuuksiin. Vaimoja ja muitakin naispuolisia henkilöitä vilahtelee kertomuksessa lähinnä kai luomassa perusteita myös hieman rasvaisemmalle huumorille.

Teksti kulkee nopsaan ja nokkelana ja tekijällä on selvästi ollut hauskaa sitä kirjoittaessaan. Ja lienevät siitä muutkin nauttineet, olihan teos ilmestymisvuonnaan 2000 Finlandia-palkintoehdokkaana. Minut tällainen hieman isotteleva huulenheitto vie aika kauas mukavuusalueelta, mutta melkein loppuun asti jaksoin silti romaanin lukea.

Ylen Kirjojen Suomi 101 kirjaa -listalle teos päätyi hervottomana satiirina työelämän muutoksesta, jossa ihmisen osaamisen ja työn tarjonnan kohtaamattomuus tulee esille raadollisella tavalla. Listan laatineet toimittajat Seppo Puttonen ja Nadja Nowak toteavat, että Peltoniemi kuvaa työelämän murrosta terävästi ja pystyy näyttämään lukijalle talouden ja ihmiselämän mielekkyyden välille avautuvan ammottavan kuilun.

Kirja on mahdollista lukea ilmaiseksi verkossa. Tarvitset vain kirjastokortin tai Yle Tunnuksen jolla kirjautua Kansalliskirjaston verkkosivustoon.

Peltoniemi, Jusa: Jäähyväiset sukuromaanille
Talonpoikaisrapsodia. Tislattu, mutta lyhentämätön
WSOY 2000, 307 s.

perjantai 17. helmikuuta 2017

Runon tuntu / Siru Kainulainen

Kuva: Manoj Vasanth / Flickr
Luen mielelläni runoja, mutta niistä on kumman vaikea kirjoittaa. En tiedä onko syynä se, että runojen tulkitseminen on usein niin henkilökohtaista, ettei kaikkea tohtisi jakaa muiden kanssa. Vai onko yksinkertaisesti vain niin, että minulla ei ole sanoja tai kieltä millä kuvata runon lukukokemusta. Enkä tarkoita tällä nyt sitä, etten puhu kirjallisuudentutkimusta. Oppikirjoista voisin ehkä onnistua kaivamaan esille jambit ja trokeet, syntaksin ja säkeenylitykset, troopit ja figuurit. Perinteiset runoanalyysin keinot ovat kaikki mielenkiintoisia ihan sinällään, mutta vertautuvat kuitenkin lukukokemukseen vähän kuin anatomian tietämys siihen, miltä tuntuu syleillä rakasta ihmistä.

Teoksessaan Runon tuntu Siru Kainulainen käsittelee runoanalyysia kokonaisvaltaisemmin kuin mihin on totuttu. Keskeisessä asemassa tarkastelussa on rytmi, joka lyriikan keinoista ehkä voimallisimmin vaikuttaa siihen, miltä runo lukijasta tuntuu.
"Rytmi tuntuu jokapäiväisessä elämässämme. Rytmi kuuluu ruumiillisuuteen hengityksessä, sydämenlyönneissä, askelluksessa, vuorokausi- ja vuodenkierrossa; rytmi jäsentää fyysistä elämäämme monin tavoin. Olemme osa rytmejä ja rytmit ovat osa meitä, kuten Majakovski havainnoi. Rytmillä on erityinen kyky tarttua kiinni, kutsua, hoputtaa tai vietellä vastaanottaja mukaan menoonsa silloinkin, kun emme tietoisesti havaitse sitä, ehkä juuri siksi että maailman meno, ajan kulku ja luonnossa tapahtuvat toiminnat ovat rytmikkäitä. Rytmi on keskeinen runon toimija ja vaikuttaa myös, kun kyse on vapaasta rytmistä. Sirkka Turkan, Eeva-Liisa Mannerin, Paavo Haavikon, Arto Mellerin ja monen muun klassikon tuotantoa tuskin voi lukea törmäämättä rytmin vaikutuksiin ja merkityksiin."
Toinen Kainulaisen pohdinnassa tärkeäksi nouseva teema on kokeellisuus. En ole kovin innostunut kokeellisen kirjallisuuden ystävä. Kärsivällisyyteni ei tahdo riittää merkityksettömiltä tuntuvien sivujen selailuun, ja usein kokeelliset tekstit näyttävät minusta vain hassuilta ideoilta tai jopa kertakäyttöisiltä vitseiltä. En siis pysty lukijana nauttimaan kokeellisuudesta, mutta Kainulaisen kirjoitukset avasivat kuitenkin hyvin näkymiä siihen, mitä kokeellisuus saattaa merkitä runoilijoille itselleen, kirjallisuudenhistorialle ja sen tutkijoille sekä ajan kuluessa myös itse kirjallisuudelle.
"Menetelmällisyys, kokeellisuus ja koettelevuus koskettavat sääntöjä, niiden mahdollisuuksia ja rajoittavuutta. Ne toimivat pelin ja leikin tapaan niin, että lukiessaan ottaa tai tulee ottaneeksi osaa ja kantaa kielen, runon ja sääntöjen suhteeseen. Lukijan tullessa osaksi säännöstöä alistuu tahtoen tai tahtomattaan siihen, mihin toden totta muutenkin joutuu: kielen systeemiin, jonka vallassa olemme myös puhuessamme. Runoilmaisussa sääntöjä voidaan tehdä aineellisesti näkyväksi ja kohosteiseksi toisella tavoin kuin normikommunikaatiossa: ne ilmaistaan ja esitetään kirjaimin, merkein ja sanoin. Ilmaisun materiaalisuuden kirjoitettu korostaminen on runon kontaktihalukkuuden osoitus. Se tarkoittaa kielen tunnun asettamista osaksi fyysistä, sosiaalista, kulttuurista ja yhteiskunnallista tilannetta. Sillä lailla vedotaan lukemisen aistimellisuuteen ja ruumillisuuteen, jotka ovat elimellinen osa kommunikaatiota yleisemminkin. Lukijan liikuttelu on osa tätä prosessia, jossa tarvitaan vastavuoroisuutta ja halua lähteä tekstin matkaan sillä tavoin kuin se tuntuu meitä rytmittävän. Kyse on leikistä ja pelistä, kamppailusta ja kutsunnasta: lukemisen kuluessa otetaan runot omiksi, lähelle tai etäämmäs. Samalla tullaan osaksi runouden pitkää perinnettä, jossa kaikenlainen koettelu on ennemminkin sääntö kuin poikkeus."
Kainulainen havainnollistaa ajatuksiaan monin esimerkein, mukana on sekä runoklassikkoja Aleksis Kivestä lähtien että monia juuri nyt ajankohtaisia runoilijoita: mm. Harry Salmenniemen, Pauliina Haasjoen ja Kristian Blombergin tuotantoa käsitellään laajasti.


Runoista kirjoittamisen vaikeus jäänee minulle ongelmaksi edelleen, huolimatta siitä kuinka suurella mielenkiinnolla tämän teoksen luin. Suosittelen silti Runon tuntua lämpimästi kaikille, joita runojen lukeminen ja niiden ilmaisukeinojen pohtiminen kiinnostaa. Teksti on paikoitellen melko käsitteellistä ja abstraktia, eli hieman keskittymistä siis vaaditaan. Vaiva kannattaa silti nähdä, se palkitaan ruhtinaallisesti. Kainulainen ei nimittäin jätä analyysejään tuolle yllä mainitulle anatomiselle tasolle, hän laittaa likoon paljon enemmän.





Siru Kainulainen: Runon tuntu
Osuuskunta Poesia 2016, 147 s.

torstai 9. helmikuuta 2017

Irti liitoksistaan / Alain Claude Sulzer

Kuva: Unsplash / Pixabay

Alain Claude Sulzer
on sveitsiläinen kirjailija, jolta on tähän mennessä julkaistu Suomessa kolme teosta. Helen Mosterin suomentama Irti liitoksistaan on näistä suomennoksista toinen.

Tarinan keskiössä on kuuluisa pianisti, Marek Olsberg, joka yhtäkkiä, kesken Berliinin filharmonian konsertin, tekee jotain täysin ennalta-arvaamatonta. Marekin elämä muuttuu kertaheitolla, mikä jo sinänsä on yllättävää, mutta vielä yllättävämpää on se, kuinka mittavasti tapahtuma vaikuttaa useiden muidenkin elämään.
"Noin kolme minuuttia ennen Hammerklavier-sonaatin, tuon pianomusiikin virstanpylvään viimeisen osan loppua, noin yhdeksän minuuttia kestäneen soiton jälkeen vähän ennen maaliin pääsyä Marek Olsberg pysähtyi odottamatta ja kohotti hitaasti kätensä. Se että kappale ei ollut lopussa vaan hän oli keskeyttänyt sen etuajassa, että nyt siis tapahtui jotain epätavallista, kävi heti selväksi jopa niille, jotka eivät olleet kuulleet tätä sonaattia koskaan aiemmin eivätkä tunteneet vielä, tai toistaiseksi, sooloesityksiin kuuluvia tapoja: Marek Olsberg sulki pianon kannen liikkeellä, joka ei jättänyt pienintäkään epäilyn sijaan päätöksen lopullisuudelle. Ja hän sanoi soinnittomalla äänellä lujaa ja kuuluvasti, ei ehkä niin kuuluvasti, että se olisi kuulunt valtavan rakennuksen viimeiseen nurkkaan saakka: "Se oli siinä."
Kaikki tapahtuu yhden päivän aikana ja juoni rakentuu taitavasti kerroksittain eri ihmisten tarinoiden varaan. Jokainen tarina sivuaa jossain kohdin Marekia ja keskeytyvää konserttia, kertomukset limittyvät yhteen kuin palat pelissä ja toistavat vuorotellen samaa teemaa kuin fuugassa, jota orkesteri solisteineen soittaa.

Henkilöiden suuri lukumäärä saattaa aluksi hämmentää lukijaa, mutta Sulzer saa nopeasti tuotua esiin kunkin persoonallisuuden, mitään sekaantumisen vaaraa ei lopulta ole. Pianistimaestron lisäksi tutustumme Estheriin ja Thomasiin, vanhaan vakiintuneelta vaikuttavaan aviopariin; vaimoltaan salaa elostelevaan Johannekseen ja tämän liikematkalla seuralaispalvelusta tilaamaan perhetyttöön Marinaan; Sophieen ja hänen kummityttöönsä Klaaraan, jotka pitkään jatkuneen kyräilyn jälkeen löytävät yhteisymmärryksen; köyhään tarjoilijapoikaan Lorenziin josta tilaisuus tekee varkaan; Marekin agenttiin Claudiukseen ja tämän kauniiseen nuoreen rakastajaan Nicoon, joiden välit rikkoutuvat juuri ennen konserttia sekä tietenkin Astridiin, työlleen omistautuneeseen sihteeriin, joka juuri konsertin alkaessa joutuu massiivisen migreenikohtauksen kouriin.

Marekin tarve päästä irti oravanpyörästä sysää liikkeelle sattumusten vyöryn joka kertautuu muutoksena kaikkien tarinan henkilöiden elämässä. Ilmisyynä saattaa olla aikataulun muutos, valheesta kiinni jääminen tai jokin muu aivan mitätön pikkuseikka, mutta jollain tavalla maagisesti Marekin ajatuminen taitekohtaansa sysää kaikki muutkin liikkeelle uusiin, yllättäviin suuntiin. Aivan kuin keskushenkilön äkillinen tarve romahduttaa julkisivu ja palauttaa elämä omiin käsiin, yksinkertaisten totuuksien äärelle, leviäisi ympäristöön sentrisenä aaltona joka pakottaa kaikki toisetkin arvioimaan uudelleen sen, mitä he elämältä haluavat.

Sulzerin kerrontatyyliin kuuluu tarkkanäköinen ja lakoninen näyttäminen. Oma viehätyksensä on kappaleissa, joissa huolellisesti opus opukselta kerrotaan, mitä konserteissa on soitettu, sekä kuvauksessa järjestelmällisyydestä flyygelin valinnassa. Myös ihmisten toimintaa kuvataan pikkutarkasti tosiasioita todeten. Jollain kumman tavalla Sulzer kuitenkin kykenee samalla herättämään myös sympatiaa. Aluksi vierailta tuntuneet henkilöt alkavat tuntua samaistuttavilta ja ennen kuin huomaakaan, saattaa löytää itsensä miettimästä sattuman oikkuja ja sitä, miten pienestä kaikki joskus voi olla kiinni.



Irti liitoksistaan / Alain Claude Sulzer

Aus den Fugen ; suom. Helen Moster
Kannen kuva: Rax Rinnekangas
Lurra Editions 2014, 287 s.

keskiviikko 1. helmikuuta 2017

Hajo / Harri Nordell

Kuvassa ote kirjan takakannesta

Pystytkö palauttamaan mieleen hetken, kun pimeänä yönä käänsit kasvosi ylös ja äärettömänä avautuva tähtitaivas salpasi hengen? Tai sen, kun tunsit häviäväsi sumuun kuusimetsässä, siellä kullanvihreän sammalen ja sinkiltä hohtavan naavan välissä?

Jos et pysty, lue Harri Nordellin runokokoelma Hajo. Tai lue vaikka pystyisitkin, mieltä kohottavia hetkiä tuskin on kenenkään elämässä liikaa.
"Yksin ja kirkas
maailmantyhjyydestä
tanssiva lumi"
Monet runot kokoelmassa ovat hyvin lyhyitä, jotkin niistä saattavat muistuttaa jopa haikuja. Niissä tiivistyy usein jokin suuri tunne, luonnonkokemus tai kohtaaminen. Kuvissa on aurinkoa ja purjeita, tuulta, metsää ja avomerenvaloa. Siellä on lempeää sumua ja kesäyön hämärää, mutta myös polttavaa kalkkia ja poljettu syrinks ja kieliluu. Joskus mukana on myös toinen.
"Nousen 
nimesi tikkaita 
särkyviä
kaikkiaakkosia 
iisoppia, vettä
lumivokaaleja 
tule
tuletko sinä
valonsäteessä
vilukko"
Äänneasu on tärkeä, usein mukaan pujahtaa myös jokin ensi katsomalta merkityksetön, kauniisti soiva äänne tai uudissana, joka kuitenkin löytää tarkoituksensa kun runon hahmottaa kokonaisuutena. Tyypillistä runoilijalle on myös liittää sanoja toisiinsa yllättäviksi, ennen kuulemattomiksi yhdyssanoiksi. Rytmi rikkoutuu vain harvoin, useimmin se vie lukijaa eteenpäin kuin tanssissa.
"oliko si oliko mi ja puheen oka joka jaettiin
sillä naulata vettä."
Näissä runoissa tarinat kerrotaan niin välähdyksenomaisina, että kaikesta ei ihan helposti saa kiinni. Mutta niissä kohdin, missä jokin minulle kolahti, se kolahti kovaa.



Harri Nordell: Hajo
Grafiikka Marjaana Virta
WSOY 2016, 66 s.

maanantai 30. tammikuuta 2017

Annoin sinun mennä / Clare Macintosh

Kuva: Andrew Bennet / Flickr

Luen aika vähän dekkareita, en oikeastaan kaipaa jännitystä tai ovelia juonia ollenkaan. Silti, niinä harvoina kertoina kun viime aikoina olen dekkariin tarttunut, olen nauttinut lukemisesta aika lailla. Niin kuin viime yönäkin, kun rikoskomisario Ray Stevens vihdoin alkoi päästä jyvälle pienen pojan yli ajaneen Jenna Grayn salaisuuksista. Kello kävi kahtatoista, mutta minä käänsin sivua sivun jälkeen, mukavan tietoisena siitä, että aamulla kello ei herättäisi vapaapäiväläistä ollenkaan.

Kertomuksen käynnistävä onnettomuus tapahtuu Bristolissa jossa komisario Stevens työskentelee viehättävän apulaisensa Katen kanssa. Kaupungista ei kuitenkaan kerrota paljoakaan, huomattavasti merkittävämpi miljöö tapahtumien kannalta on Penfach, jossain Walesin rannikolla sijaitseva pieni lomakylä. Sinne onneton Jenna Gray pakenee painajaisiaan, kauniille mutta yksinäiselle rannalle jolta turistit ovat jo syksyn tultua lähteneet.  Ensin Jenna käpertyy itseensä vuokraamassaan syrjäisessä, huonokuntoisessa mökissä. Vähitellen hän kuitenkin alkaa tehdä yhä pitempiä retkiä meren rantaan, innostuu uudesta valokuvausprojektista, löytää muutaman ystävän ja uskaltaa jopa aivan varovaisesti rakastua kylän eläinlääkäriin, Patrickiin. Mutta toipuminen ei ehdi pitkällekään, kun painajaiset palaavat entistäkin pahempina.
"Sade tekee pieniä koloja hiekkaan, ja nouseva vesi alkaa nuolla pois muotoja, jotka olen tehnyt rannan alaosan märkään hiekkaan. Minulle on tullut tavaksi aloittaa jokainen päivä kirjoittamalla oma nimeni lähelle vesirajaa, ja värähdän nähdessäni sen pyyhkiytyvän mereen. Vaikka valokuvat aamun työstäni ovat turvassa kamerani sisällä, en ole tottunut siihen, että työni katoavat aina näkyvistä. Tätä ei voi verrata savimöykkyyn, jota voi työstää uudelleen ja uudelleen, hioa sen pintaa ja paljastaa sen oikean muodon. Minun on pakostakin työskenneltävä ripeästi, ja prosessi tuntuu sekä hilpeältä että uuvuttavalta."
Arvoituksia keritään auki vähä vähältä, eri näkökannoilta katsoen. Näkökulman vaihtuminen on nykyromaanissa paljon käytetty kerrontatekniikka ja Macintosh vie sen tavallistakin pidemmälle. Mikään kerrontalinja ei ole objektiivinen, kukaan kertojista ei tiedä kaikkea. Päin vastoin, tarina etenee henkilöiden luulojen ja harhaisten, jopa sairaiden mielikuvien varassa. Niinpä lukijalle on luvassa melkoisia yllätyksiä ennen kuin kaikki mysteerit on ratkottu.

Kirjailija kertoo saatesanoissaan saaneensa idean romaaniin työskennellessään vielä poliisina ja rikostutkijana. Tapahtumat perustuvat löyhästi oikeaan rikostapaukseen, jossa varastetulla autolla ajelleet hurjastelijat ajoivat kuoliaaksi yhdeksänvuotiaan pojan. Myöhemmin, kirjailijan menetettyä oman lapsensa, hän alkoi pohtia surun ja syyllisyyden vaikutusta ihmisiin, heidän ajattelutapoihinsa ja käytökseensä. Annoin sinun mennä ei ole elämäkerta eikä dokumentti, mutta romaanin uskottavuus ja elämänmakuisuus juontuu varmasti juuri näistä kirjailijan omakohtaisista kokemuksista.

Annoin sinun mennä miellytti myös Leenaa, Annikaa, Mariaa ja Susaa.



Clare Macintosh: Annoin sinun mennä
I Let You Go, suom. Päivi Pouttu-Deliére
Gummerus 2017, 418 s.

perjantai 27. tammikuuta 2017

Blogistanian Finlandia ja Globalia 2016



Blogistanian Finlandia
nostaa esille bloggaajien arvostamia kotimaisia kirjoja. Äänestys koskee vuonna 2016 Suomessa julkaistua suomen-, ruotsin- ja saamenkielistä kaunokirjallisuutta. Äänestää voi romaaneja, novellikokoelmia ja runokokoelmia sekä sarjakuvia.

Äänestys järjestetään kuudetta kertaa. Finlandiaa emännöi Lukutoukan kulttuuriblogi. Sieltä voi lukea äänestyksen tuloksen lauantaina 28.1.

Kirjamuistikirja äänestää vuoden 2016 kirjoista seuraavasti:

Vuoden paras kotimainen romaani, 3 pistettä:
Sandström, Peter: Laudatur
käsikirjoituksesta suomentanut Outi Menna
S&S 2016, 227 s.

Toiseksi paras kotimainen, 2 pistettä:
Viikilä, Jukka: Akvarelleja Engelin kaupungista
Gummerus, 2016, 215 s.

Kolmanneksi paras, 1 piste:
Minna Rytisalo: Lempi
Gummerus, 2016, 220 s.



Blogistanian Globalia
nostaa esille bloggaajien arvostamia käännöskirjoja. Äänestys koskee vuonna 2016 Suomessa julkaistua, suomeksi, ruotsiksi tai saameksi käännettyä, alun perin ulkomailla ilmestynyttä kaunokirjallisuutta. Äänestää voi romaaneja, novellikokoelmia ja runokokoelmia sekä sarjakuvia.

Äänestys järjestetään kuudetta kertaa.  Globaliaa emännöi Yöpöydän kirjat -blogi. Sieltä voi lukea äänestyksen tuloksen lauantaina 28.1.

Kirjamuistikirja äänestää seuraavasti:

Vuoden paras käännöskirja, 3 pistettä:
Maylis de Kerangal: Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät
Réparer le vivants
suom. Ville Keynäs ja Anu Partanen
Siltala 2016, 255 s.

Toiseksi paras käännöskirja, 2 pistettä:
Sara Stridsberg: Niin raskas on rakkaus
Beckomberga ; suom. Outi Menna
Tammi, 2016, 365 s.

Kolmanneksi paras, 1 piste:
Deborah Levy: Uiden kotiin
Swimming home, suom. Laura Vesanto
Kannen kuvat Galina Gallo, ulkoasu Outi Vihlman
Fabriikkikustannus 2016, 144 s.

lauantai 14. tammikuuta 2017

Mehiläisten historia / Maja Lunde


Mehiläisten historia kertoo tarinaa kolmessa aikatasossa. Vuonna 1852 Englannissa William makaa voimattomana sängyssään. Vaimo ja tyttäret käyvät häntä katsomassa, mutta vasta Edmundin, Williamin melkein aikuisen pojan käynti saa aikaan muutoksen. Edmund jättää isälleen kirjan. Se kertoo mehiläisten kasvatuksesta, ja aihe kiehtoo Williamia. Hän alkaa suunnitella uudenlaista pesää, sellaista jossa mehiläiset eivät häiriintyisi hoitotoimenpiteistä ja josta niitä olisi helppo tarkkailla, niin että yhdyskunnan elämää pääsisi toden teolla tutkimaan.

Vuonna 2007 amerikkalainen mehiläistarhaaja George joutuu myöntämään tappionsa. Mehiläiskuolemista on uutisoitu jo vuosia, mutta nyt tuho alkaa ulottua myös hänen omaan huolella hoidettuun tarhaansa. Useimpien pesien pohjalta löytyy vain pari kuhnuria henkitoreissaan, ainoastaan muutamassa on vielä täysi hyrinä ja medenkeruu vauhdissa.

Vuonna 2098 mehiläisiä ei ole tavattu missään enää vuosikausiin. Kiinassa hedelmäpuita pölytetään käsin, tuhannet maatyöläiset kiipeilevät puihin ja tekevät hyönteisten tarkan työn pienet sudit käsissään. Tao, pienen pojan äiti on yksi heistä. Perheen ainoa lapsi on luonnollisesti vanhempiensa silmäterä. Tästä huolimatta valvonta herpaantuu hetkeksi ja poika pääsee juoksemaan yksin metsään. Hänet löydetään pian, mutta onnettomuus on ehtinyt jo tapahtua. Shokkitilaan vaipuva pienokainen kiidätetään ensin lähimmän kaupungin sairaalaan, sitten jonnekin kauemmas saamaan hoitoa.

Kaikissa tarinoissa on voimakas jännite, perheiden ihmissuhdevaikeudet liittyvät mehiläisten hoitoon ja luonnon ongelmiin ja lopuksi kaikki kolme tarinaa vielä kietoutuvat jännitällä tavalla yhteen. Tarinat ovat mielenkiintoisia ja halusin lukiessa kiihkeästi tietää, mitä henkilöille tapahtuu. Aihe on tärkeä ja loppuratkaisukin aivan kekseliäs, mutta silti jostain syystä tunsin itseni hieman pettyneeksi kun suljin kirjan.  Tarinasta jäi puuttumaan se viimeinen jokin, joka olisi tehnyt siitä vaikuttavan ja unohtumattoman.

Silti on pakko myöntää, että hiukan kyllä kylmäsi, kun heti seuraavana päivänä luin uutisen yhden kimalaislajin julistamisesta uhanalaiseksi Yhdysvalloissa.

Myös Lukuisan Laura ja Lumiomenan Katja olivat hieman pettyneitä, mutta Maailmakirjojen Marjatta Ripsaluomaan teos teki suuren vaikutuksen.

Maja Lunde: Mehiläisten historia
Bienes historie, suom. Katriina Huttunen
Tammi 2016, 431 s.

maanantai 9. tammikuuta 2017

Tietyissä piireissä / Elizabeth Harrower

Kuva: Text Publishing Company 2015, ote pokkarin kannesta
Zoe ja Russel Howardilla on aina ollut kaikkea. Rakastavat vanhemmat, kaunis koti meren rannalla, ystäviä ja menestystä.  Nuorten itsevarmuus näyttää sisäsyntyiseltä, maailma on tehty heitä varten eikä heidän mieleensä hevillä juolahda, että joku muu saattaisi tuntea toisin.

Russel tutustuu orpoon sisaruspariin, Annaan ja Stepheniin. Hän tuo uudet ystävänsä kotiinsa ja huolimatta erilaisista lähtökohdista ja tulevaisuuden näkymistä nuoret ystävystyvät. Vuosien kuluessa ystävyys syvenee, Zoe ja Stephen menevät jopa naimisiin. Rakkaudesta ja fyysisestä vetovoimasta huolimatta pariskunnan on vaikea ymmärtää toisiaan. Vähitellen hyvätkin tarkoitukset alkavat kääntyä itseään vastaan ja varsinkin Zoe on ajoittain hyvin onneton.

Elizabeth Harrower tutkistelee luokkaerojen vaikutuksia yksilöiden elämään kiihkottomasti ja ymmärtävästi. Hän ei tuomitse ketään, mutta näyttää sekä rikkaiden omahyväisen itseriittoisuuden että heikommasta asemasta ponnistavien katkeruuden ja alemmuudentuntoisuuden selkeästi ja arastelematta. Ihmisten ajatuksia kuvataan todella tarkasti, jokainen häilyntä ja epäily on kirjattu ylös. Osittain tämä sosiaalipsykologinen tarinankerronta päätyy melko ennalta arvattaviin johtopäätöksiin, mutta Harrower osaa kyllä yllättääkin juonta kehitellessään.

Olin löytävinäni tekstistä jonkinlaista kokeellisuuttakin. Tuntui kuin siitä olisi haluttu jättää pois tapahtumia toisiinsa liittäviä selittäviä kappaleita, juuri niitä jotka tavallaan tekevät romaanista romaanin, mutta jotka joissain vanhoissa romaaneissa saavat tekstin tuntumaan rautalangasta väännetyltä. Kokeilu ei kuitenkaan tunnu kovin onnistuneelta, autenttisuuden sijaan tuloksena on lievää hajanaisuutta ja liian nopeita siirtymiä. Joskus kerronta typistyy niin, että teksti muistuttaa näytelmän tai elokuvan käsikirjoitusta, toisin paikoin se taas on hyvinkin laveaa ja kuvailevaa.
"Kaskaat aloittivat auringon noustessa herätyskellon lailla ja herättivät hetkessä linnut. Aluksi ne olivat käheitä kuin nuoret amatöörit, harjoittelivat ensin ja heräsivät sitten täyteen ääneen. Stephen ja Zoe makasivat kuunnellen.He kulkivat rantaa pitkin ja uivat Russelin uima-altaassa ennen kuin muut heräsivät. Aurinko nousi vikkelään ja rakensi muotoaan muuttavan valokennon altaan vihreään pohjaan. Varhainen aamu oli hauras kuin lasi, ja Zoesta tuntui, kuin yhteys hänen ja Stephenin välillä olisi samalla lailla äärimmäisen hauras ja läpikuultava; henkäisy voisi lyödä sen pirstaleiksi. Stephen lipui veden poikki. Zoe hytisi ja veti kylpytakin ylleen, varoi ajattelemasta mennyttä tai tulevaa."
Harrowerin kerrontatavassa on jotain hieman vanhahtavaa, mutta tyylikkäällä tavalla. Kun muistaa sen, että tapahtumat sijoittuvat 1940-60 lukujen Australiaan ja että romaani on alunperin valmistunut jo vuonna 1971, ei tyyli enää kummeksuta, vaan ennemminkin voi ihmetellä sitä, kuinka hyvin teksti on kestänyt aikaa. Jostain syystä kirjailija ei halunnut julkaista teosta ennen kuin vuonna 2014 (The Text Publishing Company, Melbourne). Lueskelin muutamia haastatteluja löytääkseni syyn tähän, mutta ilmeisesti mitään sen kummempaa syytä ei ollut, kirjailija ei vain pitänyt teosta tarpeeksi elävänä.

Teoksen kieli oli yleisesti ottaen tarkkaa ja henkilöiden mielenliikkeitä hyvin kuvaavaa, mutta siinä oli myös jotain häiritsevää. Asioita oli paikoitellen ilmaistu kömpelösti ja kummallisilla sanavalinoilla. Huomiota kiinnittivät myös pikkuvirheet, mm. ylimääräiset tavuviivat ja sanojen virheellinen jakautuminen riveille.  Tuli väistämättä mieleen, että kääntäjällä on ollut kiire ja muutenkin
huolellinen viimeistely on harmillisesti jäänyt tekemättä. Arveluni vahvistui kun luin teoksen arvostelun Kiiltomadosta. Sanna Nyqvist raatelee siinä käännöksenmelko suorasukaisesti, alkutekstiin vedoten.

Kirjasta ovat bloganneet myös Tuija, Omppu, Ulla ja Katri.

Elizabeth Harrower: Tietyissä piireissä
In Certain Circles, suom. Laura Vesanto
Kannen maalaus Sanna Kananoja,
kansi Outi Wihlman
Fabriikki Kustannus 2016, 223 s.