tiistai 26. heinäkuuta 2016

Hylätty ranta / Andrew Michael Hurley

"Loneyta ei voinut oikeasti tuntea. Se muuttui jokaisen vuoroveden tullessa ja mennessä, ja joskus matalin luode paljasti niiden luita, jotka olivat kuvitelleet osaavansa lukea rantaa niin hyvin, että säästyisivät sen kavalilta virtauksilta. Kukaan, joka oli perillä Loneysta, ei mennyt lähellekkään rantaa. Ei kukaan muu kuin me."
Kirjan etuliepeeseen painettu lainaus nosti silmien eteen kauniin tummasävyisen kuvan yksinäisestä rannasta, jonka hiekkaan vuorovesi tekee monimutkaisia kuvioita. Kun samaisessa liepeessä kerrottiin myös, että romaani on valittu Ison-Britannian parhaaksi esikoisromaaniksi vuonna 2015, kiinnostuin lisää.

Kuva Flickr: Formly beach / Gavin Wray
Alkuasetelma lupaa paljon; pieni seurakunta on lähdössä pääsiäisen ajan pyhiinvaellusmatkalle. Odotetaan ihmettä, joka parantaisi mykän pojan.

Seurakunnan vanha pappi on kuollut äskettäin salamyhkäisissä olosuhteissa eikä uuden papin käytös miellytä kaikkia. Tyytymätön on varsinkin rouva Smith, Tonton ja mykän Hannyn äiti. Äikkä toivoo ihmettä tapahtuvaksi melkein sairaalloisen kiivaasti, Isä Bernard taas tyytyisi vähempään ja antaisi mieluummin Hanny-paran olla rauhassa.

Tarinaa kertoo murrosikäinen Tonto, jonka suhtautuminen vammaiseen veljeen on hellyttävän huolehtivaista. Pojilla on oma merkkeihin ja symboleihin perustuva salakieli, he ymmärtävät toisiaan hyvin. Vaikka Tonton lapsenhartiolle näyttääkin sälytetyn hieman liikaakin vastuuta veljen hyvinvoinnista, vaikuttaa poikien suhde hyvin tavalliselta sisarussuhteelta kateuksineen kaikkineen.

Pieni seurakunta eristyksissä ränsistyneessä huvilassa sumuisella rannalla ja varsinkin veljespari äiteineen saivat siis minut odottamaan ihmiskuvaukselta paljon. Erityisesti Äikän mielenliikkeet kiinnostivat, mutta jotenkin kumman vähän Hurley sai aiheesta sanottua. Tuli selväksi, että rouva Smith oli kiivas ja vallanhaluinen nainen ja valmis menemään hyvinkin pitkälle pyrkimyksissään. Myös seurakunnan muut jäsenet olivat tyynen ja hyväntahtoisen pinnan alla hupaisan eripuraisia. Kaikki tämä oli kuvattu tarkasti, mutta lopullinen ymmärrys ja tulkinta siitä, miksi näin oli, jäi puuttumaan.

Miljöökuvauksessa ja tunnelman luomisessa sen sijaan ei ole sijaa pienimmällekään moitteelle. Rantaa ja marskialuetta kuvataan todella hienosti. Vuoroveden salakavalat liikkeet, kevään kylmä kosteus ja sumuisuus sopivat upeasti yhteen kolkon, pahaenteistä odotusta täynnä olevan tunnelman kanssa. Jonkinlaista kauhujuontakin on punottu mukaan, tavanomaista tyylikkäämmin jopa, tarkat yksityiskohdat pimentoon jättäen.


Takakannessa on vielä lainaus The Times'issa olleesta arviosta: Ihmeellinen ... ytimiä myöten kylmäävä ja runollinen. Ytimistä en nyt oikein tiedä, romaanin sisältö kun oli minusta melko heppoinen ja rakennekin hieman viimeistelemättömän oloinen. Silti, kauniisti kuvaileva kieli ja taitavasti viritetty jännitys muodostavat kuitenkin paketin, jonka parissa on helppo viihtyä.


Hurley, Andrew Michael: Hylätty ranta 

The Loney, suom. Jaakko Kankaanpää
WSOY 2016, 427 s.

keskiviikko 20. heinäkuuta 2016

Joni Mitchell omin sanoin - lauluntekijän elämä

.

Hieman harhaanjohdetuksi tunsin itseni kun aloittelin tämän elämäkerran lukemista, ja vähällä oli, ettei teoksen nimi alkanut vaikuttaa huonolta vitsiltä. Joni Mitchell omin sanoin,  ja sitten Malka Marom kertoo lähinnä itsestään. Jos Joni oli mainittu, oli kyse siitä, kuinka Malka keksi hänet, kuinka Malka ensimmäisenä tajusi kuinka lahjakas Joni oli, kuinka Malkan kannustus oli aivan ratkaisevan merkityksellistä Jonin uran alkuvaiheessa, kuinka tärkeä ystävä Malka oikein Jonille olikaan...

Totta varmaan joka sana, mutta huokaisin helpotuksesta kun Marom lopulta pääsi asiaan, eli Joni Mitchellin haastatteluihin. Olen ollut fani jostakin 70-luvun lopulta, ainakin siitä lähtien kun ensimmäistä kertaa kuulin biisin Coyote elokuvassa The Last Waltz. Joni jäi tuosta taltioinnista mieleen myös siitä, kuinka hän huolehti hetkellisesti hieman avuttomasta maanmiehestään Neil Youngista. 

Elämäkerta on koostettu kolmesta haastattelusta, joista kaksi ensimmäistä ovat jo 1970-luvulta. Mukana on lisäksi osia muista haastatteluista, joissa Jonin kanssa työskennelleet muusikot kertovat hänestä ja hänen tavastaan tehdä musiikkia. Keskustelujen pääaihe on taide, Mitchell kertoo melko tarkasti kiinnostuksensa kohteista ja ottamistaan vaikutteista eri aikoina. Päällimmäiseksi nousee hänen pyrkimyksensä oppia ja kehittyä sekä lauluntekijänä että kuvataiteilijana, taiteelliset pyrkimykset ovat koko ajan tärkeämpiä kuin menestys.
"Kasvuni on ollut hidasta, crescendo, ja perustunut tyytymättömyyteeni edellisestä projektista, siihen missä ajattelen olleeni heikko, ei siihen, mitä kriitikot ajattelivat. Kriitikot sivuuttivat paljon siitä, mitä itse ajattelin kasvuna, ja ylistivät paljon sellaista, jota minä pidin työssäni tavallisena. Olin useimmiten eri mieltä heidän kanssaan. Joten minun piti luottaa paljon omiin mielipiteisiini, vaikka kysyinkin jatkuvasti heiltä neuvoa ja pohdin niitä, en vain hylännyt suoraan." 
Toki Joni kertoo yksityiselämästäänkin. En ole koskaan tajunnut kuinka omakohtaisia hänen laulujensa sanoitukset ovat. Olen pitänyt niitä kauniina ja vähän mystisinä, mutta nyt näyttääkin siltä, että ne kertovatkin yllättävän suoraan eletystä elämästä. Kirjaan on otettu mukaan monia sanoituksia. Alkuperäiset tekstit puoltavat paikkaansa, mutta suomennoksista en pitänyt. Itse asiassa ne ärsyttivät niin paljon, että jossain vaiheessa aivan yksinkertaisesti vain lakkasin lukemasta niitä. En halua silti moittia suomentajaa, tehtävähän on ollut erittäin vaativa ellei liki mahdoton.

Mukana on myös kuvia Mitchellin maalauksista. Kuvat ovat kauniita, jotkut hauskojakin, mutta niiden mielenkiintoisuus taitaa kuitenkin perustua enimmäkseen musafanitukseen. Maalaaminen on silti ollut Mitchellille tärkeä henkireikä, varsinkin sellaisina kausina kun musiikin tekemisessä on ollut taukoa.

Joni Mitchell omin sanoin : lauluntekijän elämä, toim. Malka Marom
Joni Mitchell in her own words, suom. Sini Linteri
Nemo 2015, 300 s.

torstai 7. heinäkuuta 2016

Niin raskas on rakkaus / Sara Stridsberg

.

Romaanin tapahtumat sijoittuvat Beckombergan sairaalaan 1980-luvulla. Tukholman Brommassa sijaitseva Beckomberga oli tuolloin Euroopan suurin mielisairaala, siellä saattoi olla samanaikaisesti jopa 2000 potilasta.

13-vuotias Jackie käy sairaalassa katsomassa isäänsä Jimiä, joka on otettu osastolle liiallisen alkoholinkäytön ja itsetuhoisuuden takia.  Jackie viettää sairaalassa paljon aikaa. Hän saapuu sinne lähes päivittäin vaikkei isä aina edes saavu tapaamisiin. Tyttö istuu sairaalan puistossa yksin tai muiden potilaiden kanssa, tutustuu heihin ja sairaalan henkilökuntaan, jopa rakastuu itseään melkoisesti vanhempaan Pauliin. Salaisuudeksi jää, miksi Paul on potilaana, mutta jotain väkivaltaista asiaan liittyy. Kotonakin Jackie on usein yksin, kun äiti Lone joko uppoutuu kirjoihinsa tai matkustaa ympäri maailmaa.

Kuulostaa rankalta, eikö vain? Kumma kyllä kirjaa lukiessa aiheen surullisuutta ei tule paljon ajatelleeksi. Järkyttäviä asioita ei millään tavoin salailla, ne vain todetaan niin yksinkertaisesti ja lakonisesti, ettei lukija huomaa jäädä surkuttelemaan tai kauhistelemaan. Isä suunnittelee hukuttautuvansa mereen ja tytär elää kaupunkiasunnossa heitteille jätettynä, mutta lukijan huomio kiinnittyy jo johonkin muuhun, johonkin lyyriseen ja kauniiseen joka tapahtuu samaan aikaan taivaalla, unelmissa tai jossakin muussa valoisassa, loistavassa paikassa.
"Sanat ovat hänen rukousnauhansa, niillä oli hänelle yhtä taianomainen voima kuin rukouksella, helmi toisensa jälkeen kiinnittyi valonsäikeellä hänen pimeyteensä. Katson hänen kadotettuja helmiään ikkunalaudalla, katson omia kasvojani jotka heijastuvat makuuhuoneen pimeästä ikkunasta. Ja kun ummistan silmäni, kuulen Atlantin valtavat aallot, sen miten ne iskevät rantaan ja vetäytyvät viipyillen takaisin merelle, ne ovat kuin hengenvetoja, kuin äärimmäisen hitaita sydämenlyöntejä, kuin silmä joka avautuu ja sulkeutuu, kuin yö joka vyöryy planeetan ylle. Puristan helmiä sydäntäni vasten kun odotan että Jim soittaisi Cariñosta ja pyytäisi minua luokseen. Helmet ovat minun amulettini, ne suojelevat minua lähestyvältä suurelta yöltä."
Miksi kirjailija sitten on valinnut näin korostetun runollisen ja kauniin tavan kertoa tarinaa? Katsoin äsken Helsinki Lit'issä tehdyn nauhoituksen jossa Sara Stridsberg keskustelee Claes Anderssonin kanssa. Romaanin ja sen omaelämäkerrallisten ainesten lisäksi keskustelun aiheena on mielenterveyspotilaiden hoito yleensä ja erityisesti menneinä vuosikymmeninä, aikana jolloin sekä Ruotsissa että Suomessa vielä oli Beckombergan kaltaisia suuria mielisairaaloita.

Stridsberg sanoo haastattelussa hämmästyneensä itsekin sitä, kuinka rauhalliseen ja tyyneen tapaan romaani alkoi "kirjoituttamaan" itseään. Hän kertoo myös halunneensa vaikuttaa siihen, kuinka potilaat ja vierailijat nähdään suhteessa toisiinsa. Tahdomme usein erotella ihmiset erillisiin ryhmiin, sairaisiin ja terveisiin, vaikka tosiasiassa tiukkaa jakoa on mahdoton tehdä. Stridsberg sanoo pyrkineensä kirjoittamaan Beckombergan sairaalasta niin, ettei sitä nähtäisi vain vankilamaisena, pelottavana paikkana, koska se tosiasiassa oli turvapaikka ja koti monille, jotka eivät muualla pärjänneet.


Stridsberg onnistuu tavoitteissaan erinomaisen kauniisti ja osin myös tehokkaasti. Kerronta on paikoitellen niin herkkää, että se muistuttaa melkein runoa tai melankolista balladia. Kielen ristiriita aiheiden kanssa aiheuttaa hedelmällisen hämmennyksen; lyyrinen tunnelmointi houkuttelee laskemaan suojauksen, ja siinä lukija sitten on, avuttomana, sydän avoinna todistamassa heikossa asemassa olevien ihmisten jättämistä oman onnensa nojaan. 

Myötätunnon herättäjänä Stridsberg on siis kiistämättömän tehokas. Teoksesta puhuttaessa nostetaan kuitenkin usein esiin sen yhteiskunnallinen sanoma, sen katsotaan puhuvan hyvinvointiyhteiskunnan puolesta turvaverkkojen purkamista vastaan. Ja näin varmasti onkin, mutta jollain tavalla Stridsberg minusta hiukan hukkaa tätä agendaa kaiken tuon kaunopuheisuutensa sekaan. 

Ruotsinkielellä lukevien ystävien puheista olen tulkinnut Stridsbergin muiden teosten olevan avoimemmin poleemisia ja samalla varmaankin myös suoraviivaisempia tyyliltään.  Ja vaikka ehkä pidinkin tästä romaanista niin paljon juuri runollisen kielen takia, toivon että suomennoksia tulee pian lisää ja pääsen tutustumaan myös toisenlaiseen Stridsbergiin.


Niin raskas on rakkaus / Sara Stridsberg
Beckomberga ; suom. Outi Menna
Tammi, 2016, 365 s.