tiistai 30. joulukuuta 2014

Opas kävelymeditaatioon / Thich Nhat Hanh

Thich Nhat Hanh: Opas kävelymeditaatioon
The long road turns to joy, suom Thieu Nghiem
Basam Books, 2012, 127 s.
"Kävelymeditaatio on kävellessä tapahtuvaa meditaatiota. Kävelemme hitaasti, rentoutuneesti, pieni  hymy huulillamme. Kun harjoitamme tällä tavalla, tunnemme olomme hyvin miellyttäväksi ja askeleemme ovat maailman levollisimman ihmisen askeleita. Kaikki surumme ja huolemme katoavat, rauha ja ilo täyttävät sydämemme. Kuka tahansa pystyy siihen - tarvitaan vain vähän aikaa, vähän tietoista läsnäoloa ja halu onnellisuuteen."
Näin kirja alkaa. Ja oikeastaan kaikki onkin samalla jo sanottu, mitään tuon kummallisempaa metodia ei seuraa. Opin omaksuminen voi olla siis hyvin yksinkertaista ja helppoa.

Opas koostuu noin viidestäkymmenestä lyhyestä kappaleesta. Rakenne on hyvä, ohjeita voi lukea muutaman kerrallaan. Olin kuitenkin hieman pettynyt neuvojen suorasukaisuuteen ja kielelliseen asuun. Yksinkertaisuus on elämänfilosofiassa varmasti hyve, mutta banaali ei saisi kuitenkaan olla. Olin kai odottanut runollisempaa kieltä ja jotenkin abstraktimpaa ilmaisua muutenkin.

Tiedän monia, jotka hymähtävät halveksivasti ajatukselle mietiskelystä, enkä siis itsekään välttynyt pienistä kiusautuneisuuden hetkistä tätä Thich Nhat Hanhin opasta lukiessani. Ja onhan se toki niin, että jos maailma oikeasti murjoo, kävelymeditaatiosta tuskin saa tarpeeksi apua, tai jos hermot ovat aivan riekaleina, ei keskittyminen mietiskelyyn onnistu vaikka kuinka haluaisi.

Kuitenkin, kun arjessa kaikki sujuu suhtkoht hyvin, mutta ylitsevyöryvä kiire, oma elämännälkä tai ahneus alkavat silti ahdistaa, silloin tietoisesta pysähtymisestä saa helpotusta ja iloa. Jotkut meistä osaavat rauhoittua aivan luonnostaankin, mutta vartavasten tehty harjoitus on myös tehokas tapa tyynnyttää laukkaava mieli. Keskittyminen joogatunnilla on tehnyt minulle aina hyvää, mikseipä siis myös kävelymeditaatio? Pari kertaa olen jo kokeillutkin. Viime sunnuntaina kuljin peltoaukean halkaisevalla kävelytiellä suoraan kohti talvisen iltapäivän aurinkoa. Ympärillä leijaili pieniä kimaltavia lumikiteitä. Oli helppo astella keveästi ja hymyillä kuin Buddha.

maanantai 22. joulukuuta 2014

Elisa Kirjan Kirjaystävärinki

Elisa Kirja ja Blogat tarjoavat tänä jouluna bloggareille hauskan joululahjaringin. Kiitos siitä!

Kävin valitsemassa ystäväblogilleni Kirjaston kummitukselle joululukemiseksi yhden tämän hetken suurimmista hiteistä, Jussi Valtosen romaanin He eivät tiedä mitä tekevät.

Katselin Kummituksen blogia pari viikkoa sitten ja vaikutti siltä, että Valtosen romaanissa saattaisi olla piirteitä joista Kummitus pitää, mutta myös jotain erilaista, uutta. Ja kirjastostahan tätä uusinta Finlandiavoittajaa ei jouluksi saa kummittelemallakaan, varausjonot ovat todella pitkät, eli hyvä saada aivan omaksi.

Hyviä lukuhetkiä, Kummitus, toivottavasti valintani osui oikeaan!

Haluan samalla kiittää MarikaOksaa blogista Oksan hyllyltä. Hän valitsi minulle lahjakirjaksi Alice Hoffmanin romaanin Aavikon kyyhkyset. Olen sitä joskus katsellut kirjastolla, mutta en kuitenkaan lukenut. Elisa Kirjan esittelyssä sen kerrotaan olevan feministinen historiallinen romaani, kuulostaa lupaavalta!

sunnuntai 7. joulukuuta 2014

Kigalin sunnuntait / Gil Courtemanche

Courtemanche, Gil: Kigalin sunnuntait
Un dimanche à la piscine à Kigali, suom. Einari Aaltonen
Like, 2003, 223 s.

Muistan, kuinka hämilläni olin luettuani Kigalin sunnuntait ensimmäisen kerran kymmenisen vuotta sitten. Kirja on täynnä sairautta, raakuutta ja massiivista epäoikeudenmukaisuutta, se on kyyninen ja brutaali. Ja kuitenkin se on samanaikaisesti kaunis, herkkä ja vaikuttava.

Tunsin melkein syyllisyyttä siitä, että pidin kirjasta, enkä osannut päättää, tekikö kirjailija oikein vain väärin valitetessaan aiheekseen Ruandan kansanmurhan. Oliko kyseessä pahimmanlaatuinen ihmisten hädänalaisen aseman hyväksikäyttö vai sankarillinen vääryyksien paljastaminen? Ja kuinka tyynesti pohtia teoksen kirjallisia ansioita, rakennetta ja sanavalintoja, kun aiheena on kansanmurha, mielivaltaista tappamista, silpomista, kiduttamista ja raiskauksia?

Verisen freskon pinnalle on nostettu muutama ihmiskohtalo. Bernard Valcourt, kanadalainen toimittaja, on tullut Ruandaan kehitysyhteistyöhön, perustamaan tv-kanavaa. Projekti ei etene ja hän viettää aikansa lorvimalla hotelli Mille-Collinesin uima-altaalla, kirjoitellen muistikirjaansa ja seuraillen altaalla viihtyviä prostituoituja, ranskalaisia ja belgialaisia avustustyöntekijöitä ja hotellin muita asukkaita sekä henkilökuntaa, johon kuuluu myös häkellyttävän kaunis tarjoilijatar Gentille.

Gentillen henkilöhahmossa tiivistyy tarinan raadollinen ristiriitaisuus. Tyttö näyttää tutsilta, mutta kuuluu varsinkin aiemmin alempiarvoisena pidettyyn hutuheimoon. Suvun esi-isät ovat nähneet paljon vaivaa piilottaakseen hutuominaisuudet ja Gentillessä vihdoin ponnistus on alkanut kantaa hedelmää. Hutukapinan alkaessa Gentille koettaa todistaa alkuperäänsä, mutta henkilöllisyystodistuksia ei uskota, koska tytön solakka varsi ja kapea nenä todistavat toista.

Toisaalla Valcourt paljastaa oman kaksinaismoraalinsa kertoessaan inhoten uima-altaalla naisia väijyvistä laskuvarjojääkäreistä. Hän vertaa miehiä alligaattoreihin jotka liukuvat veteen heti kun vainuavat saalista. Silti hän itse, varsinkin aluksi, kuvaa Gentilleä kuin kaunista esinettä, kiinnittäen huomiota vain tämän rintoihin, huuliin ja takamukseen. Valcourt ei mielestään käytä hyväkseen asemaansa rikkaana ulkomaalaisena, mutta aloittaessaan suhteen Gentillen kanssa mies on kuitenkin täysin tietoinen siitä, että tyttö toivoo hänen avullaan pääsevänsä turvaan Kanadaan.
"- Kuulepa, jokaisella maalla on värinsä, hajunsa ja tarttuva tautinsa, Minun maani sairaus on miellyttämisenhalu. Ranskan itseriittoisuus ja Yhdysvaltojen tietämättömyys.  
- Entä Ruandan?  
- Helppo valta ja se, ettei täällä tarvitse pelätä seurauksia. Täällä vallitsee täysi kaaos. Jos on vähänkin rahaa tai valtaa, niin täällä voi tehdä kaikkea, mikä on muualla kiellettyä. Pitää vain olla uskallusta. Sellaisesta, joka on minun maassani pelkkä valehtelija, voi täällä tulla huijari, meikäläisestä huijarista kehkeytyy täällä suuri roisto. Epäjärjestys ja köyhyys antavat valtaa."
Tällä kertaa luin kirjan uudelleen lukupiirin kanssa. Pelkäsin, että Kigalin sunnuntaille olisi saattanut olla tapahtunut sama kuin Philippe Dijanin kirjoittamalle ja Jean-Jacques Beineix'n ohjaamalle elokuvalle  Betty BlueEn ole täysin selvillä, miksi filmi tuli mieleeni juuri nyt, mutta luulen, että tyylillisesti näissä kahdessa aihepiiriltään täysin erilaisessa teoksessa on jotain samaa. Nuorena vaikutuin leffasta suuresti, mutta kun muutama vuosi sitten katsoin sen uudelleen, tunsin itseni lähinnä noloksi.  Turhaan silti pelkäsin, Courtemanchen tapa kirjoittaa vetosi minuun edelleen, kaikennähneen kertojan kyynisyyden läpi tunkevat tunnustukset, syyllisyydentunne, intohimo ja toivo rakkaudesta tekivät tarinasta edelleen mielenkiintoisen.

Kukaan lukupiirissä ei ollut kokenut kirjaa liian rankaksi, vaikka se vaikeita kysymyksiä mieliin nostikin. Pohdimme sitä, kuinka tällaista voi päästä tapahtumaan, ilman että kansainväliset järjestöt, YK kai etunenässä, puuttuvat asiaan? Vertailimme lukemaamme tilanteeseen Ukrainassa, uskomattoman pelottaviin mediassa velloviin uutisiin joilla ei kuitenkaan tunnu olevan vaikutusta mihinkään. Joku kertoi olleensa aluksi haluton lukemaan väkivallasta, mutta ajatetelleensa sitten olevansa edes lukemisen velkaa niille, jotka ovat joutuneet sitä oikeasti kokemaan.

Kirjan järkyttäviin teemoihin kuuluu myös aids, taudin räjähdysmäinen leviäminen köyhän väestön keskuudessa ja se vääjäämättömyys, jolla tauti tappaa sairastuneita Afrikassa. Välinpitämättömyys sekä omasta että toisten terveydestä tuntuu oudolta, kuolemanpelon puuttuminen liki uskomattomalta.
Cyprien oli jälleen alkanut puhua. Valcourt, hän väitti, halusi opettaa, kuinka eletään kuolemaa odotellessa. Hän taas halusi opettaa Valcourtille, että täällä saattoi elää vain tietäen, että elämä päättyy kuolemaan. Täällä kuoltiin, koska se oli normaalia. Pitkään eläminen ei ollut. 
"Sinun maassasi kuollaan vahingossa, koska elämä on ollut epäreilu ja häipyy kuin uskoton nainen. Luulet, ettemme arvosta yhtä paljon elämää kuin sinä ja maamiehesi. Vaan sanohan, Valcourt, miksi me, vaikka köyhiä olemmekin, huolehdimme serkkujemme orvoista ja miksi vanhuksemme kuolevat lastensa ympäröiminä? En halua pöyhkeillä, mutta te puhutte kuin olisitte elämän ja kuoleman asiantuntijoita. Me taas puhumme elävistä ja kuolevista.   
...
Cyprien piti Valcourtista, joka saattoi kuunnella tuntikausia eikä koskaan puhunut opettavaiseen sävyyn. Mutta hän myös sääli miestä. Valcourt oli kuiva kuin autiomaa, kuin maho maa, joka torjuu siemenet. Häntä jäyti elämisen murhe, sairaus josta kärsivät vain itseensä kääriytyneet. Valcourt oli elävä kuollut, Cyprien oli kuollut elävä, sillä yhtälöllä kanadalainen oli ratkaissut Cyprienin arvoituksen. Ehkä kaunis Gentille antaisi hänelle sähköiskun, joka herättäisi hänet henkiin ja antaisi hänelle mahdollisuuden kuolla arvokkaasti. Vain elävät osaavat kuolla."
Kirjasta on blogannut myös Suketus.

torstai 27. marraskuuta 2014

Lumikuningatar / Michael Cunningham

Cunningham, Michael: Lumikuningatar
The snow queen, suom. Raimo Salminen
Kannen suunnittelu Eevaliina Rusanen
Gummerus, 2014, 291 s.

Alkaako lumous haihtua? Siitä asti, kun romaani Illan tullen ilmestyi, olen muistanut ottaa Michael Cunninghamin listalle aina kun on kysytty mielikirjailijoita. Eikä aikomuksena toki ole häntä sieltä vieläkään tiputtaa, vaikka kumman vaisuksi lukukokemus tällä kertaa jäikin. En oikein tiedä miksi näin kävi, sillä Lumikuningatar toistaa kaiken mistä Cunninghamin kirjoissa yleensä pidän; kieli on kaunista, kertojanääni realistinen ja vilpitön, aiheet mielenkiintoisia mutta kuitenkin sopivan tuttuja, helposti samaistuttavia.

Alkuasetelma on Cunninghamille tyypillinen. Ollaan New Yorkissa, aviopari Tyler ja Beth jakavat asunnon edellisen veljen, Barretin kanssa. Veljesten läheistä suhdetta kuvataan paljon, takautumat lapsuuteen selittävät miesten suhtautumista asioihin aikuisina. Tyler on muusikko, Barret ja Beth työskentelevät yhteisen ystävänsä Lizin omistamassa muodikkaassa butiikissa. Ystäväpiiri on laaja, istutaan iltaa, keskustellaan taiteesta, rakastutaan, erotaan, ja kaiken aikaa pohditaan miksi on rakastuttu, miksi erottu ja oliko kaikki vaivan arvoista.

Tummimman juonteen tarinaan tuo Bethin sairaus. Tyler suree ja pitää huolta vaimostaan, mutta kun tämä kuolee, mies jää syyllisyydentuntoisena miettimään, tekikö oikein. Oliko oikein tuntea itsensä tärkeäksi, ottaa vaimon sairaus omaksi elämäntehtäväkseen? Voisiko Beth olla vielä hengissä, jos hän olisi toiminut jotenkin toisin? Tylerin pohdinnat ovat naiiveja, taikauskoisia ja turhia, mutta juuri niiden kuvauksessa piilee Cunninghamin kertomusten lumo. Sillä kaikkihan me pohdimme naiiveja ja turhia ajatuksia, vaikka vain harva kehtaa niistä kertoa.
"Iltana jona hän näki näkynsä, huojentuneena juurihoitouhan poistumisesta ja luvattuaan käyttää hammaslankaa entistä säännöllisemmin, Barret oli ylittänyt Great Lawnin ja oli lähestymässä kirkkaasti valaistua, suunnattomalta jäämöhkäleeltä näyttävää Metropolitan Museumia. Hän oli suunnannut linjan 6 junalle oikotietä, ja oksien pudotellessa pieniä lumipaakkuja hänen hartioilleen hän asteli ohuen jääkuoren saaneessa rouskuvassa, hopeanharmaassa lumessa tuntien iloa edes siitä että oli menossa kotiin Tylerin ja Bethin luo, siitä että joku odotti häntä. Hän tunsi itsensä turraksi, ikään kuin kauttaaltaan puudutetuksi. Hän mietti oliko hänestä nyt kolmenkymmenenkahdeksan vuoden ikäisenä tulossa - ei suinkaan traaginen intohimon ilmentymä, rakkauden pyhä narri, vaan pikemminkin - kuin keskiportaan johtaja joka on kirjannut yhden kaupan tappioksi (kyllä vain, yrityksemme salkku on kärsinyt joitakin takaiskuja mutta ei mitään katastrofaalista) ja käynyt sitten käsiksi seuraavaan, uusin joskin hivenen järkevämmin odotuksin. Hänestä ei enää tuntunut tarpeelliselta ryhtyä vastahyökkäykseen, jättää tunnin välein viestejä vastaajaan tai jäädä vahtimaan exänsä asuintaloa, vaikka olisi kymmenen vuotta aikaisemmin tehnyt täsmälleen niin: Barret Meeks, rakkauden soturi."
Suomenkielisen kirjan kansi on kaunis, mutta lumisen maiseman pehmentäminen satukirjamaiseksi tekee kuvasta vähän liiankin makean. Teki mieli googlettaa esiin alkuperäinen kansi, ja kuinka ollakaan, New Yorkissa on tyydytty hieman pelkistetympään esitykseen.

Lumikuningattaresta on ilmestynyt jo monta blogijuttua. Laillani hitusen pettyneitä ovat olleet mm. KatjaKaroliina ja Liisa.

Leena nostaa Lumikuningattaren Cunninghamin parhaiden teosten rinnalle ja Ullalle se tarjosi vangitsevan upean lukukokemuksen.

Jassu ja Liisamari Seppälä taas avaavat hienosti Cunninghamin Lumikuningattaren yhteyksiä samannimiseen H.C. Andersenin satuun.

sunnuntai 2. marraskuuta 2014

Ihmepoika / Elias Koskimies

Koskimies, Elias: Ihmepoika
Kannen suunnittelu Eevaliina Rusanen
Gummerus, 2014, 191 s.

Ihmepoika on raikas ja uskottavan oloinen nuorisokuvaus. Koskimies käyttää taidokkaasti monenlaisia keinoja romaania rakentaessaan. Hän kertoo, kuvaa ja näyttää, käyttää hyväkseen dialogia ja sen taukopaikkoja ja saa aikaan rytmin, joka kulkee ja kuljettaa mukanan. Kuolleita kohtia ei ole, mutta toisinaan lukija pysäytetään kyllä tehokkaasti, kun henkilöt heitetään amfiteatterin lavalle lausumaan klassisen näytelmän vuorosanoja.

Tyylilaji vaihtelee kuolemanvakavuudesta hersyvään pelleilyyn ilman sen pahempia saumakohtia. Aiheena on nuoren pojan kasvu aikuiseksi. Poika on tyytymätön ulkonäköönsä mutta sosiaalisesti taitava, luokan kovistytöt luottavat häneen ja pitävät häntä uskottunaan. Isän kuolema kuitenkin sysää pojan irralleen jengistä, ja vähitellen poika alkaa yhä enemmän kritisoida mielessään kaveripiirin touhuja ja miettiä sitä, mitä hän itse haluaa elämältä. Eikä riitä että poika tietää itse mitä haluaa, hän haluaa myös näyttää sen muille. Silläkin uhalla, ettei ryhmän hyväksyntää enää heruisikaan.

Mukana on niinkin vakavia aiheita kuin luopuminen, syrjäytyminen ja yksinäisyys. Olin hyvin vaikuttunut kirjan alusta, jossa kuolema tulee vierailulle perheeseen. Kieli on hiottu kauniiksi ja tapahtumat etenevät niin vaikuttavasti, että kylmät väreet kulkevat lukijan selkäpiissä. Silti tässäkin kulkee mukana pieni huumorin säie, punainen lanka joka jatkuu läpi koko teoksen. Ja välillä ryöpsähtää valloilleen hurjaksi ilotulitukseksi.

Vakavista teemoista huolimatta päällimmäiseksi teoksesta jäikin mieleeni hulvaton nuorisokuvaus. Itse olin 14-vuotias jo 70-luvulla, mutta muutos seuraavan vuosikymmenen lopulle ei vaikuta olleen kovin mittava. Nuorison kieli muuttuu toisaalta hurjaa vauhtia, mutta jokin samanlainen kekseliäs ja kapinoiva pohjavire siinä taitaa silti aina säilyä. Kun sitä vielä tehostetaan murre-efektillä, on vaikutus taattu.
"Viikko hautajaisten jälkeen rakennan pikkuveljen leikkimökkiin itselleni majan. Lojun siellä hellepäivästä toiseen ja kuvittelen olevani sivukylän syntisellä autiotalolla. 
"Ihanaaaaaaa sääää oot täällä", tytöt kirkuisivat ja rutistaisivat minut halaukseen. "Nyt ryypätää!!! AAAAAAEEEEEEEEIIIIIIIIIIK!"  
Me ryyppäisimme helmeilevää omenaviiniä tai banaanilikööriä. Marsa itkisi - jälleen: 
"Mää oon niin rakastunu Pökäleesee mutta se ei ees huomaa mua! 
Ei niin, sillä Pökäle on keskittynyt kampeamaan Tamppoonia autiotalon patjalle. Ja mikäli Tamppooni on oma itsensä eikä ole ottanut edellisyönä Jeesusta sydämeensä, hän antaa kammeta itsensä sinne ja ähisee sitten maailman tiukimpien farkkujensa kanssa. 
"Vituuuuuu mää oon nii kännissä ett mää en saa näitä poies!" 
Mutta Pökäle on nimensä mukainen miehekäs mies, jonka yläasteen päästötodistus oli viitonen. Hän ei ole turhaan rassannut mopojaan ja hajukuusilta löyhkääviä autojaan: yksistä teinitytön farkuista eroon hankkiutuminen ei ole hänelle homma eikä mikään. 
Tämä kaikki on niin SKANDAALIA. 
Tätä mieltä minä ja Sutu olemme. Olisimme. Istuisimme metsässä autiotalon takana ja olisimme PÖYRISTYNEITÄ: 
"Tamppooni on niiii LUTKA!" Sutu julistaisi ja minä olisin niiiiiiiin samaa mieltä."
Ihmepoika on herättänyt laajaa ihastusta blogeissa. Maija ja Krista ahmivat kirjan melkein yhdeltä istumalta, Katri samaistui, muttei niin voimakkaasti kuin oli odottanut, ja Pihi nainen kertoo siitä, kun tapasi kirjailijan kirjamessuilla.

sunnuntai 26. lokakuuta 2014

Kehäbulevardit / Patrick Modiano

Modiano, Patrick: Kehäbulevardit
Les Boulevards de Ceinture (Gallimard 1972), suom. Jorma Kapari
WSOY 1976, 117 s.

Kirjallisuuden Nobel-palkinto annettiin tänä syksynä Patrick Modianolle, arvostetulle mutta ainakin meillä jo hieman unohduksiin jääneelle ranskalaiselle kirjailijalle. Ylen sivuilla Nadja Nowak luonnehtii valintaa turvalliseksi, epäpoliittiseksi päätökseksi.

Modianon teosten teemat liittyvät usein identiteetin etsintään ja syyllisyyden ja syyttömyyden pohdintoihin. Kehäbulevardeissa tapahtumat sijoittuvat Pariisin liepeille natsimiehityksen aikaan. Nuori kertoja tarkkailee kauan kadoksissa ollutta isäänsä ensin kaukaa, paljastamatta tälle kuka on ja mitä ajattelee. Isä veljeilee miehittäjien kanssa, vaikka voisi syntyperänsä vuoksi joutua seurassa suureen vaaraan. Pojan ajatukset vaeltelevat kaipauksen ja katkeruuden välillä, ajoittain hän tahtoo suojella isäänsä, ajoittain ilmiantaa tämän miehittäjille.
" Meidät oli unohdettu. Me olimme liikkumattomina taka-alalla eikä kukaan kiinnittänyt meihin huomiota. Minä ajattelin että me olimme erehdyksessä joutuneet näihin kummallisiin puutarhajuhliin. Sinä vaikutit yhtä neuvottomalta kuin minä. Meidän olisi pitänyt lähteä tiehemme mahdollisimman nopeasti, enkä vieläkään pysty käsittämään mikä mielenhäiriö valtasi minut. Minä jätin sinut paikallesi ja menin muiden luokse konemaisin askelin. Minua läimäytettiin selkään. Se oli Murraille. Hän vei minut seurueeseen ja jouduin kasvotusten Gerbèren ja Lestandin kanssa. Murraille esitteli minut ´lahjakkaana lehtimiehenä jonka oli palkannut´. Lestandi onnitteli puoliksi suojelevaan, puoliksi ironiseen sävyyn: ´Hauska tutustua, kollega.´
Modianon kerrontatyyli on yksinkertaisen toteava. Tapahtumien taustoja ei selitellä, kertoja kuvaa lähinnä vain sen mitä näkee. Lukijalle annetaan kuitenkin koko ajan hieman enemmän tietoa kuin romaanin muille henkilöille, hän saa seurata tapahtumia ikäänkuin kertojan olkapään yli, arvuutellen niukkojen vihjeiden perusteella tulevaa ja sitä, milloin muut huomaavat mistä on kysymys.

Yleensä pidän tällaisesta tyylistä. Niin nytkin, mutta samalla olin hieman hämmentynyt. Jostain syystä olin koko ajan kovin tietoinen siitä, että luin 70-luvulla julkaistua kirjaa. Aluksi tunne oli häiritsevä, mutta loppua kohden aloin ajatella, että palaaminen vuosikymmeniä taaksepäin oli oikeastaan aika mielenkiintoista.

Hiukan silti häiritsee, etten ihan tarkkaan saa kiinni siitä, mistä tuo tunne johtui. Suomennoksen kieli on mielestäni kaunista. Muutama hassu käytöstä poistunut sivistyssana tosin pistää silmään ja jotakuinkin ilmeisesti käännös on tehty juuri ranskasta. Ehkä tärkein tekijä on kuitenkin se hieman tosikkomainen kohtalokkuus, joka taisi olla aika tyypillistä tuolle aikakaudelle, tai ainakin niille teoksille, joita itse luin. Jännittävää nähdä, korjataanko käännöksiä nyt kun teoksista otetaan uusia painoksia.

perjantai 10. lokakuuta 2014

Tuulen vihat / Paula Havaste

Havaste, Paula: Tuulen vihat
Gummerus, 2014, 383 s.
Kansi: Eevaliina Rusanen

En yleensä lue historiallisia romaaneja. Silti innostuin tästä kimppakivasta; monta muutakin kirjabloggaria julkaisee samaan aikaan kirjoituksensa tästä samasta kirjasta. Ajattelin kai, että tässäpä oiva tilaisuus poiketa siltä omimmalta mukavuusalueelta, salaa kai vähän toivoin jopa ihastuvani genreen.

Ihan niin ei käynyt. Tuulen vihat on silti kieltämättä taidokkaasti rakennettu romaani. Uskon, että ajankuvaus perustuu huolelliseen taustatyöhön ja ompa mukana vielä nokkela yhteys todellisiin historiallisiin tapahtumiinkin, mutta silti, jotain jäi puuttumaan.

Odotin 1100-luvun kuvaukselta outoja ja mystisiä näkymiä ja kun päähenkilön vielä esittelytekstissä luvattiin harjoittelevan henkien tapoja ja loitsuja, ennakoin saavani lukea jotain todella jännittävää. Mutta Kertte, se päähenkilö, olikin yllättävän tutun oloinen nuori nainen, ja perhekunnan kanssa samassa tuvassa asuvat kummituksetkin kovin leppoisia, mitä nyt joskus hermostuneesti lepattelivat ympäriinsä kun eläville tapahtui jotain erikoisempaa.

Vaikka romaanissa on kuvattu todella paljon erilaisia perinteitä, on siinä myös hienoisesti häiritsevää toistoa. Kieli on tarinoivaa, ja historiallista tunnelmaa on luotu myös käyttämällä silloin tällöin vanhahtavia sanoja ja lauserakenteita.
Iltaisin he lämmittivät saunan metsästä keräämillään oksilla ja läimivät ja hieroivat itsensä vihdoilla puhtaiksi. Sauna oli nyt vain heidän naisten, ja he saivat kerrankin viipyä niin kauan kuin halusivat. He heittivät vettä kiukaalle kolmesti, pyörittivät vihtaa kiukaan yllä kolme kertaa vastapäivään ja löivät sitten toisiaan ensin päähän, sitten rintaan ja lopuksi jalkoihin. Kun kirot oli saatu irti, he vihtoivat niin että lehdet lentelivät. Lopetettuaan he heittivät vihdat saunan katolle onnea tuomaan.
Löylyjen välissä vesi vilvoitti kuin olisi sukeltanut sulaan tähtien valoon. Viileys hiveli vihtomisesta tykyttävää ihoa, hiukset levisivät veden pintaan ja imivät kosteutta. Kun he palasivat saunaan, liekopölyliemi oli valmis ja he liottiva hiuksia ja päänahkaa vuorotellen saavissa. Täit hävisivät hiuksista, ihosta tuli puhdas ja tuoksuva, mieli oli leppeä ja ruumis lämpöinen ja rento. 
...
Näin meni kuusi kultaista päivää ja hyvän matkaa seitsemättä ennen kuin metsän takaa alkoi kuulua ääniä. Uusi sonni mylvi tullessaan, ja isä oli aivan hiessä.
Kirjan kanteen olen aivan vilpittömän ihastunut. Se on mielestäni tavattoman kaunis ja aiheeseen sopiva. En tunne kuvan kasveja, mutta ne, pirtanauha ja kuvan väritys saavat ainakin minut heti otaksumaan, että kyseessä on romanttinen historiallinen romaani.

Hienoisesta pettymyksestä huolimatta viihdyin romaanin parissa hyvin. Kansantapojen ja uskomusten kuvaus on mielenkiintoista, ja juonikin kulkee joutuisasti. Kunnolla yllättämään tarina pääsi vain kerran, vaikkeivat juonen käänteet silti mitenkään ennalta arvattavia olleet.

Kertten tarinasta on suunnitteilla sarja, ja hieman tästä ensimmäisestä osasta jäikin sellainen maku, että nyt vasta esitellään henkilöitä ja miljöötä. Romaanin loppuun on sijoitettu jännittävän romanttinen koukku, joka varmasti saa monet odottamaan kiihkeästi tarinan seuraavaa osaa.

Aleksis Kiven päivää ja suomalaista kirjallisuutta voi juhlia monella tavalla, kirjabloggarit tekevät sen tänä vuonna harrastamalla lukukivaa kimpassa. Tuulen vihojen ohella kimpassa luettiin Antti Holman Järjestäjää ja Helena Wariksen romaania Vuori. Enemmän tietoa tästä yhdessä lukemisesta on Tuijata -blogissa.

maanantai 22. syyskuuta 2014

Edda / Eeva Kaarina Aronen

Aronen, Eeva-Kaarina: Edda
Teos, 2014, 371 s.
Ulkoasu Mika Tuominen
Eddan tarina on liikuttava sekoitus huvittavaa ja kauheaa, arkipäiväistä ja jännittävää. 50-luvun Töölössä pieni tyttö lukee vanhoja jumaltaruja ja antaa mielikuvituksensa lentää. Hän on Etta, kerrostalon pihaleikin suurpuhuja, joka johdattaa jumalsukuisia aasoja ullakon kanaverkkokäytävissä ja kellarin sokkeloissa. Leikki saa järkyttävän lopun, mutta Ettaa ei pelota, ei, vaikka pitäisi. 
"Mutta tervehdys yhä, kaikille kuuulijoille! Autiossa pihassa asuvat jättiläiset, he ovat ottaneet paikkansa, nyt, kun kaikki ne isät, jotka tänä iltana tulevat suoraan töistä kotiin, ovat kulkeneet pihan poikki kohti hernekeittokattilaa ja lättypannua. Yhdetkään kasvot eivät näy ikkunoissa tähyilemässä, missä pöydästä puuttuvat mahtavat lymyillä. Jumalsukuiset aasat on maailma unohtanut, ja he kulkevat etukäteen merkittyä reittiä pitkin lumikinosten harjaa, roskapönttöjen päältä ja talonmiehen työntökärryjen alta porttikonkiin, joka vie takapihalle.  
Jokainen piirsi oman merkkinsä seinän rappaukseen. Suurpuhuja E:n, Aatu A:n, Mäyrän kaksoset kaksi ykköstä, joiden poikki kulkee sahanterä. Musse ripsireunaisen soikion, jonka halkaisee pystysuora viiva, sillä hän on hullu. Brandtin Ripa ikuisuuden merkin, kumollaan makaavan kahdeksikon, Raili ristin, ja Emmi Kärppä kirjoittaa P.A. eli Paul Anka."
Kolmekymmentä vuotta myöhemmin Ettasta on tullut Edda, pienen koulumuseon näyttelyiden elävöittäjä, taitava ompelijatar ja intohimoinen tanssija. Eddan koko elämä on jonkinlaista näytelmää tai näytöstä, johon hän ompelee lavasteet ja puvustuksen. Edda on yksin, mutta osaa pelin. Naisystäviä Eddalla ei ole, mutta miehiä hän tuo säännöllisesti kotiinsa tanssipaikoilta. Eddan suhtautuminen miehiin on mielenkiintoisella tavalla kummallista, hän arvioi heitä hyvin kylmästi mutta toisaalta ymmärtäväisesti, himoitsee ja inhoaa samanaikaisesti.

Työpaikalla Edda on outolintu, itseoppinut ja itsensä korvaamattomaksi tehnyt apulainen, joka tanssittaa kaikkia muita oman pillinsä mukaan. Kun museon uusin näyttely alkaa valmistua, Edda luulee löytäneensä hengenheimolaisen museon sivaripojasta, mutta kuvitelma osoittautuu vääräksi.
"Edda tuijotti kahvimukiinsa. Otson sanat matkustivat hänen tajuntaansa kuin jono kaivoksen hiilivaunuja vuoren uumenista, ne kolkuttelivat hitaasti kiskoillaan toisiinsa kytkettyinä. Ne olivat likaisia ja raskaita ja lastattu kukkuroilleen mustilla kivillä.
Hän oli levittänyt elämänsä Otson eteen. Hän oli nähnyt, miten Otso oli täydentänyt sitä, kerännyt rekvisiittaa, tehnyt ehdotuksia ja lisäyksiä, keksinyt uutta. Edda oli ajatellut, että Otso näki hänet, näki Ettan ja Eetun ja Eddan, ja oli sen takia osannut kurottaa vielä pitemmälle kuin Edda olisi osannut.
Mutta Otson päässä oli Hollywoodin halpiskauhuleffa, koominen jo tekovaiheessa.
 - Niin, niin, Edda sanoi sitten raskaasti. - On niin monenlaista. Minä menen vielä hetkeksi lepäämään Andersin sohvalle, ennen kuin Annikki tulee touhuamaan."
Arosen teksti on huumaavan latautunutta. Hän kuvaa oivaltaen ja todentuntuisesti lasten leikkejä, tyttöjen ystävyyttä ja alkavaa aikuistumista. Varhaisnuoruuden seksuaalinen kehittyminen on usein pelonsekaista ja kiihkeää. Kertomuksen vangitsevuus selittyykin ehkä juuri sillä, kuinka taitavasti Aronen monistaa, venyttää ja tiivistää tätä järkyttävää tunnetta.

Aikuisen Eddan tarinassa huomioni kiinnittyi yksityisen ja sosiaalisen minän erillisyyteen. Eddan sisällä palaa voimakkaita tulia, mutta hän salaa ajatuksensa ja suojautuu rooleihinsa. Edda kuvittelee manipuloivansa muita, mutta todellisuudessa hän taitaa jäädä ulkopuoliseksi vähän kaikesta, jopa omasta elämästään.

Eddan tarinaan ovat laillani ehtineet ihastua jo ainakin Arja ja KristaKaroliinankin mielestä romaani oli kiehtova ja autenttisen oloinen, mutta myös ahdistava.

sunnuntai 7. syyskuuta 2014

Kissani Jugoslavia / Pajtim Statovci

Statovci, Pajtim: Kissani Jugoslavia
Otava, 2014, 286 s.

Kissani Jugoslavia kertoo perheensä mukana Kosovon sotia Suomeen paenneen albaaninuorukaisen, Bekimin, ja hänen äitinsä Eminen tarinat. Äidin kertomus alkaa jo 1980-luvulta Jugoslaviasta, poika taas kuvaa elämäänsä nykyajan Helsingissä.

Tarinat pysyttelevät suurimman osan aikaa erillisinä. Niitä yhdistää kuitenkin vaikea ja epätasa-arvoinen suhde perheen isään, Bajramiin.
"Toisinaan ikävöin häntä, hänen ääntään, ja toisinaan en edes muista minkä näköinen hän oli. Sitten joudun kaivamaan eteisen vetolaatikosta valokuvat, ja aina ottaessani ne esiin kieltäydyn katsomasta niitä. Vilkaisen vain, sillä minä en haluakaan nähdä häntä, ja kun siitä huolimatta ajattelen häntä, haaveilen hänen läsnäolostaan, silloin teen jotain muuta, työnnän valokuvat takaisin laatikkoon ja juoksen tai siivoan tai luen. 
Silti hän onnistuu työntymään rivien väliin, lauseisiin joissa esiintyy tiettyjä sanoja, ja kirjaimiin joita on hänen nimessään sekä minun nimessäni, ja hän tulee kanssani lenkille ja kiilaa askelteni väliin, hän on läsnä kun kumpikaan jalkani ei kosketa maata, ja kun tiskaan samaa lasia niin kauan että se hajoaa käsiini, hän on siinä, haavassa joka sylkee verta viemäriin."
Lukijan silmien eteen avautuu tarinan edetessä paljon vierasta. Häämenojen kuvaus Jugoslavian maaseudulla on eksoottista vaikkakin hieman ahdistavaa. Poliittisen ilmapiirin kiristyminen, sodanuhka ja puhkeavat väkivaltaisuudet Pristinassa on kuvattu niin voimakkaasti eläytyen, ettei kenellekään voi jäädä epäselväksi, kuinka kauhistuttavaa Kosovon todellisuus 1990-luvun lopulla on ollut.

Eniten minua kuitenkin kiinnosti maahanmuuttajaperheen arjen kuvaus. Statovcin kertomana tarina on melko yksipuolisen ankea, mutta valinnat ovat teoksen yhtenäisyyden kannalta ymmärrettäviä. Ristiriidat vanhan ja uuden kotimaan kulttuurien välillä kuvataan lähinnä Bajramin henkilökuvan avulla. Isä on vaikea, hänen jäykkä hallitsevuutensa on tukahduttavaa. Silti hän on tärkeä ja jollain liki mahdottomalla tasolla myös rakas, aivan kuten vanha kotimaa. Sopeutuminen uuteen on vaikeaa, eikä suomalaisten suhtautuminen ja epäluuloisuus ainakaan helpota tilannetta. Olen iloinen, että tarinan loppuun on sijoitettu kuitenkin toivon pilkahduksia, kun sekä Bekim että Emine tuntuvat alkavan löytää paikkaansa uudessa kotimaassa.

Oman tasonsa kielellisesti hienoon kerrontaan tuo symboliikka. En tunne minkäänlaista intohimoa yrittää tarkasti määritellä tarinan kissojen ja käärmeiden merkityksiä, ne ovat parhaimmillaan tuikkiessaan kiehtovasti juuri sopivan sumeina.

perjantai 22. elokuuta 2014

Kultarinta / Anni Kytömäki

Kytömäki, Anni : Kultarinta
Gummerus, 2014, 644 s.
Kannen suunnittelu Sanna-Reeta Meilahti

Kuulin tästä kirjasta niin paljon hyvää etukäteen, että hieman jännitti aloittaa lukeminen. Suitsutus kun tuppaa nostamaan kriittisyyteni välillä turhankin korkealle.

Kun vielä ottaa huomioon sen, etten yleensä ole kiinnostunut luontokuvauksista, ja tässä romaanissa pääasiassa kävellään metsässä, on melkein ihme, että viihdyin kirjan parissa niin hyvin. Eli jotain ihan poikkeuksellisen hienoa Kultarinnassa täytyy olla.

Romaanin tapahtumat sijoittuvat viime vuosisadan alun Suomeen. Maailma myrskyää ympärillä, mutta kerronta vain sivuaa ensimmäisen maailmansodan tai kansalaissodan melskeitä. Tätä hieman ihmettelin, mutta katsottuani kirjailijan haastattelun Ylen Aamun kirja -ohjelmassa ymmärsin, että tähän oli hyvä syy. Kytömäki nimittäin kertoo halunneensa kirjoittaa nimenomaan sellaisista ihmisistä, jotka tahtovat vain hiljaa elää omaa elämäänsä, rauhassa ja mieluummin vähän syrjässä.

Tarinan ihmissuhteissa on paljon kohtaamattomuutta ja väsymistä, hylkäämistä ja hylätyksi tulemisen pelkoa. Lapset erotetaan vanhemmistaan eivätkä rakastavaiset tahdo löytää toistensa luokse. Erik on tarinan alussa pieni poika, joka jää äidittömäksi. Tragedia toistuu hieman muunneltuna Erikin tyttären, Mallan kohdalla. Silti tunnelma ei ole lohduton, ja toivoa ja muistoja onnesta vaalitaan suurina aarteina, vaikkakin hiljaa ja salassa. Kaikki hyvä tuntuu tulevan metsästä, sinne paetaan kun maailma kohtelee kaltoin ja sieltä löytävät suurimman rakkautensa sekä isä että tytär.

Ihmiset ja ihmissuhteet on kuvattu herkästi ja ymmärtäen. Tarkimmin kuitenkin kuvataan metsää, jota jotkut jopa pitävät yhtenä kirjan päähenkilöistä. Metsä on kieltämättä merkittävässä osassa kautta koko romaanin, se toimii jonkinlaisena taustana henkilöiden mielenliikkeille, turvana ja lohduttajana, jopa ystävänä. Ihailin koko ajan lukiessani Kytömänen kirjoittamaa kieltä, sen kauneus tulee parhaiten esiin juuri metsän kuvauksissa. Kuinka sammaleista, oksista ja kivenkoloista voikin puhua niin värikkäästi ja toistamatta itseään, sortumatta kuitenkaan omituisuuksiin tai ärsyttäviin uudissanoihin.

Parasta romaanissa olivat kuitenkin viittaukset vanhoihin suomalaisiin tarinoihin ja myytteihin. Romaanin alku varsinkin on huikea, ensimmäisestä luvusta ei kerta kaikkiaan heti osaa päättää, mitä ajatella tai uskoa. Ja upeasti jännitys kohoaa joka kerta, kun karhu astuu esiin.
"Aamu väikkyy pihakentän lätäköissä. Lähimmän rakennuksen vieressä seisoo nainen. Se kietoo mustaa vaatetta hartioidensa ympärille ja katsoo puiden välistä suoraan häneen. Hän valmistautuu huutoon, mutta mitään ei tapahdu. Ehkä se ei erota häntä, ehkä pihalta ei näe tarkasti metsän sisuksiin. Hän ottaa askeleen loitommas rungosta. Katse seuraa. Hän pysähtyy ja odottaa, odottaa kauan. Tulee valoisampaa. Tuuli kipuaa hongan latvaan suhisemaan. Pian alkaa erottua muutakin. Nainen puhuu. Sanat ovat hiljaisia, eikä hän ymmärrä kuin sen, että viha ei niissä särähdä. Silmien välille kasvaa polku, jota pitkin he kulkevat edestakaisin."
Kultarinnasta pääsee mukavasti lukemaan lisää Poplaarin kautta. Blogia pitää kirjailijan veli Pekka, joka on oman juttunsa yhteyteen koonnut mittavan listan kirjan nostattamista blogisavuista.

perjantai 11. heinäkuuta 2014

Myrsky nousee paratiisista / Johannes Anyuru

Anyuru, Johannes: Myrsky nousee paratiisista
En storm kom från paradiset, suom. Outi Menna
Kansi: Sanna Malder
Schildts & Söderströms, 2014, 249 s.
"Nälkä pitää ruumista hereillä silloinkin kun ajatukset ovat niin väsyneitä että ne makaavat paikallaan kuin kivet. Miksi hän ei jäänyt Roomaan? Hän vääntelehtii ja kieriskelee yön kuumuudessa, ruumis on kuin kasa tyhjiä letkuja ja säkkejä ja kiristettyjä jänteitä ja yhä ohenevia lihaksia. Miten hän saattoi olla niin tyhmä että palasi Afrikkaan? Ajatukset kelluvat hievahtamatta, ne eivät liikahdakaan. Samat kysymykset toistuvat yhä uudestaan, samat kysymykset joita kaikki muutkin esittävät kun hän kertoo matkastaan. Miksi. Miksi. 
Sadekausi alkaa taas, pisarat ropisevat puunlehdille, salamat räiskyvät taivaalla, ukkonen vaientaa viidakon äänet.
Huhut kiertävät leirissä, ne peittävät alleen sateen kuiskutuksen. Sanotaan, että pakolaiset aiotaan taas siirtää, viedä johonkin toiseen paikkaan, vielä syvemmälle erämaan uumeniin. Sanotaan, että heidät pakotetaan hyökkäämään Ugandaan jo muutaman viikon päästä ilman minkäänlaisia taisteluharjoituksia ja ilman aseita."  
Ruotsalainen Johannes Anyuru on kirjoittanut esikoisromaaniinsa isänsä tarinan. Tarina on karmea ja kaunis samanaikaisesti. Isän kohtalo on loputtoman surullinen ja tyly, mutta pojan taidokas kerronta tekee romaanista hienon ja vaikuttavan.

Tarina alkaa tansanialaisesta sellistä, jossa kuulustellaan P:tä. Väkivaltaa ei ole vielä käytetty, mutta sen uhka leijuu betonilattiaisessa huoneessa. Sotilasunivormuihin pukeutuneet miehet eivät voi uskoa, että nuori mies on palannut vapaaehtoisesti Roomasta Afrikkaan vain ottaakseen pestin ruiskutuskoneen lentäjänä. Kuka sinut lähetti Sambiaan? Kuka on yhteyshenkilösi? Miksi tulit takaisin?

Kertomuksen takautumissa kerrotaan kotikylästä, äidistä ja veljistä. Vaikka P joutuikin asumaan juopon isoveljen hakattavana, nuoruusmuistoissa on silti paljon valoa ja intoa. Poikajoukon nujakat ja äkkinäinen päätös pyrkiä Kreikkaan koulutettavaksi sotilaslentäjäksi kertovat pitelemättömästä energiasta ja nuoruuden rohkeudesta ponnistaa kohti unelmaa. Unelmansa lumoissa P ei juurikaan huomaa harkita mitä saattaa seurata siitä, että koulutuksesta vastaa sotilasorganisaatio. Valkoinen univormu ja ajatus liitelemisestä sinisellä taivaalla ovat sitä, mitä hän haluaa.

Kaikki sujuu kuitenkin hienosti niin kauan, kunnes Ugandasta kuuluu huonoja uutisia. Idi Amin nousee valtaan ja uhkaa kutsua kaikki ulkomailla koulutuksessa olevat sotilaat kotiin joukkojensa tueksi. P ei voi suostua tähän, hän tajuaa saattavansa joutua pommittamaan omaa heimoaan ja sukulaisiaan. Hän kertoo tästä kreikkalaisille kouluttajileen ja joutuu vaikeuksiin. P:n onnistuu paeta karanteenista serkkunsa luokse Roomaan, ja siellä hänelle tarjoutuu hienoja mahdollisuuksia jatkaa elämäänsä. Mutta lentäminen on mennyt nuorelle miehelle veriin, ja kun hänelle vihdoin tarjotaan paikkaa ruiskutuskoneen ohjaajana, hän suostuu epäröimättä.

Palaaminen Afrikkaan on kuitenkin virhe. Epäilyt vakoilusta vievät P:n lohduttomalle kierrokselle vankiloihin ja pakolais- ja sotilasleireille. Pakeneminen näyttää mahdottomalta, mutta P onnistuu taas. Seuraa nimettömän kerjäläisen elämää Nairobin kaduilla, kunnes muutos kurjuuteen tulee eteen ruotsalaisen naisen muodossa. P menee naimisiin ja muuttaa vaimonsa kotimaahan.

Ajassa siirrytään välillä myös eteenpäin, kun P:n poika kertoo elämästään Hissingenissä ja suhteestaan aina jotenkin kaukaiseksi jäävään isään. Kerrontaa leimaa muutenkin vierauden tunne, joka korostaa hienosti sitä, kuinka P ei itsekään voi ymmärtää eikä aina edes uskoa sitä mitä hänelle tapahtuu. P:n tarina on vaiheikas, ja omituisella tavalla sekä hyvin uskottava että epäuskottava samanaikaisesti. Unelmat lentämisestä tuntuvat tosilta ja kiihkeästi eletyiltä, mutta muistot viidakon sissileireiltä ovat niin painajaismaisia ja unenomaisia, että uutisten välittämä legenda tuntuu toistuvan niissä hiukan liiankin tuttuna. Amin, Obote, Okello ja Museweni ovat kaikki mukana tarinassa, toisaalta yhdistäen sen todellisuuteen mutta toisaalta hämmästyttäen lukijaa sillä, että P sattumalta joutuu tekemisiin jokaisen Ugandaa viimeisen 50 vuoden aikana johtaneen diktaattorin kanssa.

Pieni notkahdus kerronnan kiinnostavuudessa tapahtuu jossain toisen kolmanneksen kohdalla, kun tarina tuntuu lähtevän kiertämään kehää surkean pakolaisleirielämän ja lentämisunelmien ympärillä, mutta siirtyminen Ruotsiin tuo taas mukaan uusia aiheita. Osa ruotsalaisista ajattelee kansankodin olevan vapaa rasismista, mutta kaikki eivät koe asiaa samoin. Kirjan loppu onkin liki surullisin osa tarinasta. Se kertoo vankileireiltä ja terroriteoista elävänä selvinneen miehen vähittäisestä lannistumisesta. Päivät kuluvat kavereiden nurkissa kaljoitellen ja unelmista on jäljellä enää epätoivoinen yritys löytää totuutta uskonnosta.

Pojan elämä ei tunnu olevan paljonkaan kummoisempaa. Kuitenkin, isän kuollessa sairauksien pahasti runtelemana poika löytää ylpeytensä isän tarinan kautta. Isästä patriarkkaa etsineet sukulaiset ja hautajaisissa häntä surevat harmaahapsiset tuttavat Göteborgin moskeijoista näyttävät tietä, jota pitkin on mahdollista lähteä kerimään auki omaa historiaa.

sunnuntai 6. heinäkuuta 2014

Lupaa ja vaikene / Harlan Coben

Coben, Harlan: Lupaa ja vaikene
Six years, suom. Salla-Maria Mölsä
Minerva, 2014,  379 s.

Lupaa ja vaikene alkaa niin lupaavan pateettisesti, että ihastuin heti ikihyviksi:
"Istuin kirkon takimmaisella penkkirivillä ja katselin, kuinka ainoa nainen, jota voisin koskaan rakastaa, meni naimisiin toisen miehen kanssa. 
Natalie oli valkoisissa, totta kai, ja näytti viiltävän upealta. Hänen kauneudessaan oli aina ollut sekä haurautta että hiljaista voimaa, ja tuolla edessä Natalie näytti taivaalliselta, melkein ylimaalliselta.  
Hän puri alahuultaan. Mieleeni palautuivat ne raukeat aamut, kun olimme rakastelleet, ja hän oli sujauttanut ylleen sinisen kauluspaitani ennen kuin suuntasimme alakertaan. Istuimme aamiaisella ja luimme lehtiä, ja lopulta hän otti esiin lehtiönsä ja alkoi piirtää. Kun hän luonnosteli minua, hänellä oli tapana purra alahuultaan juuri noin. 
Muisto puristi haurasta sydäntäni ja mursi sen kahtia."

Norkku sanoo hauskasti päähenkilöstä, että hänet on 'vähän niinkuin suunniteltu miellyttämään naislukijaa'. Toden totta näin on, ja ainakin minuun tämä suunnitelma komeasta valtio-opin professorista pelastamassa elämänsä rakkautta tehosi oikein hyvin. Leenaa välillä ärsytti Jaken omahyväisyys ja kaikkitietävyys, mutta minusta Jake oli melkein kuin parannettu painos Philip Marlowesta, kerta kaikkiaan lumoava siis. Muutenkin lukiessa tuli mieleen Chandler, mutta vaikka juonessa riittää mutkia kuin Syvässä unessa konsanaan, tyylitajussa Coben kuitenkin vielä häviää Chandlerille.

Välillä kyllä mietin, pitäisikö pienistä lausetason tyylinotkahduksista kirjailijan sijasta sittenkin syyttää suomentajaa, mutta tiedä häntä. Teksti on kekseliästä ja pikkunokkelaa, jotenkin sellaista sanailua jota on helpompi kuvitella kuulevansa englanniksi kuin suomeksi, tyylikäs käännös ei varmaankaan synny aivan helposti.

Romanttisesta alusta huolimatta tarina kutoutuu ihan kunnon dekkariksi, ja oikein koukuttavasti vieläpä. Kaksi iltaa kului kuin siivillä tätä lukiessa, molemmilla kerroilla meni myöhään yöhön kun Jakea ei voinut jättää yksin roistojen kynsiin. Konnathan tietysti päihitettiin, tokihan nyt potkunyrkkeily sujui sankarilta tuosta vaan! Mutta aika monta arvoitusta piti ratkaista ja salaperäistä paikkaa tutkia, ennen kuin ihana Natalie vihdoin saatiin tulemaan esiin piilostaan.

Norkun ja Leenan lisäksi kirjasta ovat bloganneet ainakin Irja, Anneli, iirisihmemaassa ja E.T.M.

maanantai 30. kesäkuuta 2014

Irakin Purkkajeesus / Hassan Blasim

Blasim, Hassan: Irakin Purkkajeesus
Al Masih al-iraqi, suom. Sampsa Peltonen
Päällys Matti Ruokonen
WSOY, 2013, 191 s.

Vapaudenaukion mielipuoli ja Irakin Purkkajeesus, upeita nimiä kirjoille, vai mitä? Ainakin minun huomioni ne nappasivat oitis ja herättivät samalla pahasti kutiavan uteliaisuuden!

Hassan Blasim on syntynyt Irakissa vuonna 1973, lähtenyt sieltä 90-luvun lopulla ensin Kurdistaniaan, ja jatkanut sieltä mm. Iranin, Turkin ja Bulgarian kautta Suomeen. Syy pakomatkaan olivat vaikeudet Irakin salaisen poliisin kanssa. Se seurasi pelottavan tarkasti yhteiskuntakriittistä elokuvaohjaajaa.

Politiikka, uskonto ja seksi ovat Blasimin mukaan tabukolminaisuus, johon Irakissa on vaarallista koskea. Kriittisiä äänenpainoja ei suvaita, ja Blasimin ronskin satiiriset tekstit ovat joutuneet useissa arabimaissa tiukan sensuurin kynsiin, mikäli niitä on ollenkaan julkaistu. Länsimaissa samoja tekstejä ihaillaan ja palkitaan, Blasim on saanut täällä jo useita kirjallisuuspalkintoja. Ja onpa tätä nykyisin Tampereen Pispalassa asuvaa taiteilijaa Briteissä mainittu jopa elossaolevista arabikirjailijoista parhaaksi!

Irakin Purkkajeesus alkaa novellilla Pukinlaulu, jonka voi ymmärtää itseironiseksikin kertomukseksi kilpailusta, jossa diktatuurin päättymisen jälkeen perustettu Muistiradio etsii omaelämäkerrallisia tarinoita kuuntelijoiltaan. Kaikki haluavat päästä jakamaan muistojaan ja jokainen on varma, että juuri oma kertomus on se kaikkein vaikuttavin ja pakahduttavin.

Novelleissa on mukana fantasiaelementtejä, jotka putoavat tekstiin hauskan luonnollisesti realistisen kerronnan aukkopaikkoihin. Osa on puhdasta fantasiaa, kuten tarinassa Tuhat ja yksi veistä, jossa veijarijoukko ansaitsee elantonsa kadottamalla veitsiä ajatuksen voimalla. Osassa taas absurdit tapahtumat voi ymmärtää painajaisiksi tai harhoiksi, kuten novellissa Ole kiltti äläkä tapa minua...tämä on minun puuni! 

Myös symboliikka tuntuu olevan vahvasti läsnä koko ajan, milloin helpommin, milloin vaikeammin tulkittavassa muodossa. Ironinen vertauskuvallisuus on melko yksioikoista, kun kristitty Purkkajeesus kokoelman niminovellissa ennustaa amerikkalaisten taistelukopterien syöksymisen armeijan päämajaan vain kuuntelemalla palliensa kutinaa. Mutta kun Jäniksenä vihreällä vyöhykkeellä -novellissa terrori-iskuun valmistautuvan Hajjarin lemmikkikani yllättäen munii, halusin melko epätoivoisesti ymmärtää munan symbolisen merkityksen, siinä kuitenkaan onnistumatta. Joku voisi ehkä selittää minulle?

Kuolema ei ole varsinaisesti novellien aiheena, mutta häilyy kuitenkin kaiken taustalla. Milloin se tulee kuvioihin mukaan rikollisen kovisveljen nyrkin mukana,  millon sairaalan syöpäosaston ikkunan kautta. Väkivaltaa saavat kärsiä varsinkin naiset, joilla ei Blasimin tarinoissa muutenkaan ole kovin hääppöiset oltavat.

Suurimman osan ajasta kulttuuriympäristö vaikuttaa eksoottisen itämaiselta, mutta viitauksia uuteen kotimaahankin on runsaasti. Tiikeri ajaa linjan 55 bussia Helsingissä, vaikka miettiikin granaattipuun alle ammuttua miestä, ja novellissa Onkalo kuoppaan pudonnut varas törmää talvisodassa kaatuneeseen venäläiseen. Kriittisimmillään uutta kotimaata kohtaan Blasim lienee novellissa Parahin Beto, jossa koira hankkiutuu eroon isännästään. Tämä kokoelman viimeiseksi sijoitettu novelli on nerokas. Sen juju piilee hämärässä kertojassa, jonka persoonallisuus heittää hämmentäviä kärrynpyöriä tarinan edetessä.

Toinen minuun suuren vaikutuksen tehnyt novelli kokoelmassa on Sarsaran puu. Siinä Blasim osoittaa ironian ja suorapuheisuuden lisäksi hallitsevansa myös herkän ja runollisen tavan kirjoittaa.
"Tyttö talutti minut karjasuojaan, istuutui harmaan lehmän viereen ja alkoi lypsää sitä pieneen astiaan. Sitten hän lähti pois minuun katsomatta. Menin hänen perässään ulos. Näytti kuin kylä olisi tyhjentynyt asukkaista. Kuului vain hyönteisten paisuva konsertti kuin julistuksena yön ja paholaisten laskeutumisesta. Tyttö kulki kohti maantietä, mihin olin jättänyt auton. Minä kuljin perässä käsikopelolla: pimeys oli jo asettunut taloksi Sarsaran kylään kuin lorun loppu.
Tyttö poimi maantien reunasta valkoisen kukan ja heitti sen maitoastiaan. Hän ojensi astian minulle ja sanoi: Se on onnea tuova tuulikukka. Älä syö sitä. Pureksi sitä ja vie se sitten paikkaan, jota olet unohtanut kaivata." 
Kiitosta voi antaa myös Sampsa Peltoselle hienosta käännöksestä. Novellien tyyli vaihtelee brutaalista tykityksestä runollisuuteen ja nykyaikaisen taloudellisesta ilmaisusta itämaiseen loruilevaan sadunkerrontaan. Käännös välittää tyylikkäästi tämän monimuotoisuuden Blasimin kerronnassa.

sunnuntai 22. kesäkuuta 2014

Ghana ikuisesti / Taiye Selasi

Selasi, Taiye: Ghana ikuisesti
Ghana must go, suom. Marianna Kurtto
Otava, 2013, 400 s.

Ghana ikuisesti on parasta, mitä olen pitkään aikaan lukenut.


Kirjassa ei tapahdu mitään kovin merkillistä; afrikkalaisen siirtolaisperheen isä menettää työpaikkansa Bostonilaisen sairaalan kirurgina ja häpeää asiaa niin paljon, että jättää perheensä ja palaa kotimaahansa Ghanaan. Kun isä sitten kymmenisen vuotta myöhemmin kuolee, perhe kokoontuu yhteen jättämään lopulliset jäähyväiset. Salaisuuksia paljastuu ja vanhojen haavojen auki repiminen on tuskallista, mutta kirja loppuu silti valoisasti; parantuminen ja toipuminen voi alkaa.


Juonelliset tapahtumat ovat kuitenkin vain sivuseikka. Pääosaan tätä kirjaa lukiessa nousee henkilöiden sisäinen elämä ja se, miten siitä kerrotaan.


Marianna Kurton käännöstyö on loistavaa. Kieli on hivelevän kaunista, tekstin liki unenomainen keveys kantaa voimakkaat ja vaikuttavat ajatuskuviot tyylipuhtaasti alusta loppuun, väsymättä tai notkahtamatta kertaakaan. Voisin kuvitella, että runoilijana tunnetulle Kurtolle Selasin tekstin kääntäminen on ollut inspiroivaa. En ole tutustunut alkutekstiin, mutta vaikuttaa siltä, että Selasi rakentaa kertomuksensa melko vapaamuotoisesti, ilman vaatimuksia tiukan loogisesta etenemisestä. Ajatusrakennelmat ovat avoimia ja vertaukset ja metaforat uusia ja joskus jopa outojakin, mutta aina melkein uskomattoman osuvia.


Tunne osuvuudesta saattaa johtua siitäkin, ettei Selasi aina välitä sitoa kerrontaa mihinkään tarkkaan ja realistiseen. Näin hän pystyy sanomaan kaiken, omalla häilyvällä tavallaan jokaiselle lukijalle juuri niin, kuin tämä itse haluaa ymmärtää. Tunnetila on selvä, kuviin voi jokainen sijoittaa oman kokemuksensa.

"Että hän oli aina nähnyt vain yhden puolen isänsä jaloista, sen sileän, jolle jalkapohjat loivat jyrkän vastakohdan: ne olivat hiertyneet, känsäiset, punoittavat. Joissain kohden iho oli mustaa, varpaitten kohdalta pöhöttynyttä. Näytti siltä kuin Kweku olisi aivain kirjaimellisesti kävellyt palavalla hiekalla paljain jaloin (itse asiassa hän oli kävellyt ilman kenkiä suurimman osan nuoruudestaan). Taiwo puristi huulensa yhteen hillitäkseen inhonsa, mutta sillä mitä hän tunsi seuraavaksi ei ollut muotoa eikä ääntä:                                                              outo tyhjyys, painottomuus, kuin hän olisi kellunut, kuin hän olisi hetkeksi lakannut olemasta: jokin outo uudenlainen suru, osin murhetta, osin myötätuntoa, heliumsurua, liian painotonta kannettavaksi. Myöhemmin, aikuisena, kun hän tuntee tämän saman painottomuuden, hän tuntee olemuksensa ytimen syöksyvän hänestä ulos kuin hengityksen, hän kaipaa koskettaa ja tulla kosketetuksi, kaipaa kontaktia (ja ottaakin sitä, vaihtelevin seurauksin). Tämä kaipaus oli useimpien asioitten tavoin syntyessään viatonta; sai alkunsa hänen käsistään ja väpättävästä sydämestään. Halu koskettaa, suudella isän jalkoja, suudella ja parantaa. Koota isä kokonaiseksi jälleen. Mutta hän ei tiennyt miten. Hänellä ei ollut vastausta. Hän ei tiennyt. Hän polvistui. Alkoi itkeä."
Kirjan alkuperäinen nimi Ghana must go viittaa vuoden 1983 tapahtumiin, kun suuri joukko ghanalaisia heitettiin ulos Nigerian Lagosista, jonne he olivat paenneet oman kotimaansa epävakaita oloja. Suomennoksen nimi häivyttää tämän viittauksen pakolaisuuteen. Aihe kuuluu kuitenkin koko ajan kerronnan taustalla ja afrikkalaisuuden rasismia esiinnostava painolasti tulee myös esille henkilöiden pohtiessa luonnettaan ja ongelmiaan. Siirtolaisuus näkyy irrallisuuden tunteena ja vertautuu läheisyyden kaipuuseen ja pelkoon jätetyksi tulemisesta.

Selasi on taustaltaan länsiafrikkalainen, hänen äitinsä  sukujuuret ovat Nigeriassa ja isän Ghanassa, aivan kuten romaanin Folasaden ja Kwekunkin. Romaania Ghana ikuisesti ei voi silti pitää afrikkalaisena kirjallisuutena; Selasi on syntynyt Lontoossa, kasvanut Yhdysvaltain Massachusettsissa ja asuu nykyisin Roomassa. Hän on opiskellut sekä Yalessa että Oxfordissa ja on likipitäen länsimaisen elämäntyylin ikoni useammassakin mielessä; samanaikaisesti älykäs, tiedostava feministi ja huippumuodikas ja naisellinen kaunotar. Kirjan tapahtumat kyllä vievät lukijan sekä Nigeriaan että Ghanaan, mutta kertoja on siellä yhtä lailla vieraalla maaperällä kuin lukijakin.


Jostain syystä mielelläni vertaisin Selasia Hustvedtiin, he molemmat ovat ylpeitä juuristaan mutta täydellisesti mukautuneet uusiin kotimaihinsa. Selasi on kuitenkin vienyt sopeutumisen vielä pidemmälle, hän ottaa paikkansa aina uudelleen, siirtyy mihin tahansa. Hän itse puhuukin afropolitaaneista. Tällä hän tarkoittaa lähinnä mustaihoisia siirtolaisia, joita täydellisestä uuteen kotimaahan sopeutumisesta huolimatta sinnikkäästi halutaan pitää afrikkalaisina. Tällaisesta muukalaisuudesta yhdistettynä menestymiseen on syntynyt uudenlaista henkistä maailmankansalaisuutta, jossa poliittinen kansallisuus jää sivuseikaksi.


Ghana ikuisesti on Taiye Selasin esikoisromaani. Aiempaan kirjalliseen tuotantoon kuuluu novelleja ja näytelmätekstejä. Kirjailijan sivuilla http://www.taiyeselasi.com/ voi tutustua häneen myös valokuvaajana.

tiistai 17. kesäkuuta 2014

Vilpittömästi sinun / Pekka Hiltunen

Hiltunen, Pekka: Vilpittömästi sinun
Lukija: Pinja Flink
Gummerus, 2011, 12h 40min (349Mt)

Kaipasin taas automatkalle kuunneltavaa ja latasin ElisaKirjasta dekkarin. Viimeksi valitsemani äänikirja vaati hieman liikaa keskittymistä, ja ajattelin, että suoraviivaisempi kerronta sopisi paremmin kuunneltavaksi. No, sopihan se, vaikka olinkin ihan hitusen pettynyt. Vilpittömästi sinun on kyllä ihan hyvä, mutta olin jostain syystä tältä kirjalta odottanut vielä vähän enemmän.

Tapahtumapaikkana on Lontoo ja pääosassa sinne muuttaneet kaksi suomalaista nuorta naista, Lia ja Mari. Lia toimii graafikkona taidelehdessä, Marilla taas on erikoislaatuinen yritys. Hänellä on alaisinaan joukko eri alojen huippulahjakkaita ammattilaisia ja yhdessä he työskentelevät oikeudenmukaisemman maailman puolesta. Nyt työn alla on paljastaa se, mikä populistisen Fair rule -puolueen johtaja on oikeasti miehiään.

Eräänä aamuna työmatkallaan Lia törmää näkyyn, joka järkyttää häntä syvästi. Keskelle kaupunkia on jätetty auto, jonka avonaisessa takakontissa on pahoin runnellun naisen ruumis. Kun Lia alkaa selvitellä naisen kohtaloa, hän tulee paljastaneeksi rikollisliigan, joka harjoittaa ihmiskauppaa.

Parasta kirjassa on miljöö- ja henkilökuvaus. Lontoo on kaunis ja tutun oloinen, Lia ja Mari persoonallisia ja kiinnostavia. Juonessakin on mutkia ihan tarpeellinen määrä, mutta aiheet, äärioikeistolainen politiikka ja naiskauppa, alkavat olla kyllä jo aika kuluneita. Tärkeitä aiheita tietenkin, mutta melko lailla loppuunkaluttuja, kummastakaan ei tunnu löytyvän enää mitään uutta sanottavaa.

Olen nykyisin aika huono lukemaan jännityskirjallisuutta. Kyllähän vetävä juoni aina nappaa mukaansa ja sitä haluaa saada selville kuinka henkilöiden käy. Mutta toisaalta dekkareiden lukeminen on tylsää kun tietäähän sen, että ihan harvoja poikkeustapauksia lukuunottamatta paha saa aina palkkansa ja oikeus voittaa, lupaus tästä on sisäänrakennettu genreen. Mitä siinä sitten oikein jännittää, että tapahtuuko kaikki niinkuin pitääkin, noudatetaanko kaavaa? Monet dekkaristit ovat mestareita nostattamaan jännitystä, mutta loppuratkaisun keksimisen taitaa vain harva. Niinpä dekkarin lukemisen jälkeen minulla on usein pettynyt olo; olen ahminut kirjaa innolla mutta kun kannet sulkeutuvat, tuntuu käteen jäävän kovin vähän.

Parikymmentä vuotta sitten oli toisin, silloin en juuri muuta lukenutkaan kuin jännityskirjallisuutta. Siksi vielä nykyisinkin aina toisinaan kaipaan luettavaksi kunnon dekkaria, ja tämä Hiltusen esikoinen kyllä kelpasi sen verran hyvin, että todennäköisesti joskus vielä luen jatko-osatkin.

maanantai 2. kesäkuuta 2014

Kesäkirja / Tove Jansson

Jansson, Tove: Kesäkirja
Sommarboken, suom. Kristiina Kivivuori
WSOY, 1973, 143 s.

Kesäkirja esittelee henkilönsä ja tunnelmansa heti ensimmäisillä sivuilla. On heinäkuu, kalliot höyryävät aamuisin ja kaikki värit ovat syvimmillään saarella, jossa isoäiti ja Sophia viettävät kesää. Isäkin on mukana, mutta hän pysyttelee töidensä parissa tai muuten vain taustalla.
"Mutta sinä et saa katsoa, kielsi isoäiti. Se on yksityisluontoista. Sophia piti hampaita selkänsä takana. Minä tahdon katsoa, hän sanoi. Hänen isoäitinsä loksautti hampaat paikoilleen, se kävikin oikein näppärästi, ei siinä sen ihmeempää.
Milloin sinä kuolet? lapsi kysyi.
Hän vastasi: Pian. Mutta sinuun se ei kuulu vähäänkään.
Miksei? kysyi lapsenlapsi.
Hän ei vastannut, hän meni kalliolle ja jatkoi siitä rotkolle päin.
Tuo on kiellettyä! huusi Sophia.
Vanhus vastasi halveksivasti: Tiedän. Et sinä enkä minä saa mennä rotkolle, mutta nyt mennään joka tapauksessa, isäsihän nukkuu eikä saa sitä tietää."

Tiedän monia, jotka palaavat tähän kirjaan joka kesä. Itsekin olen tämän lukenut jo monesti, joskus vain selaillen sieltä täältä, joskus vähän tarkemmin, kuten nyt tänä keväänä, kun luimme tämän yhdessä peräti kahden lukupiirin kanssa.

Kirjan ainutlaatuinen tunnelma saattaa saada lukijan haikeasti miettimään kaiken katoavaisuutta; vanhuus tulee ja kesäkin loppuu. Samalla kirja kuitenkin äärettömän viisaasti nostaa esiin arjen kauneutta, juuri niitä pieniä asioita, jotka huomaamalla on mahdollista olla onnellinen.

Kesäkirja on klassikko, pieni helmi jonka lumous ei haihdu. Jos joku jostain kummallisesta syystä haluaisi tyytyä lukemaan vain yhden teoksen Tove Janssonin tuotannosta, suosittelisin ehdottomasti tätä.

Kesäkirjasta on kirjoitettu myös Täällä toisen tähden alla. Jaanan blogista pääsee hyvin kiertelemään blogistanian muihin Kesäkirja-arvioihin, mukana on mittava linkkilista.

sunnuntai 25. toukokuuta 2014

Tuulisen saaren kirjakauppias / Gabrielle Zavin


Zavin, Gabrielle : Tuulisen saaren kirjakauppias
The Storied Life of A.J. Fikry, suom. Tero Valkonen
Gummerus 2014, 239 s.

A.J. Fikry on kiukkuinen vanha käppänä, joka omistaa kirjakaupan syrjäisellä saarella Rhode Islandilla. Kuitenkin, kun häneen vähän tutustuu, selviää, että hän onkin oikeastaan ihan rakastettava kaveri, vasta vähän yli neljänkymmenen ja aika ihanasti intohimoinen kirjallisuuden ystävä. Kärttyisyydellekin on aivan sydämeenkäyvä selitys; miesparka on menettänyt vaimonsa vasta muutama vuosi sitten, eikä osaa suhtautua tulevaisuuteen muuten kuin kyynisesti jurnuttamalla, odottaen elämältä vain uusia kärsimyksiä.


Muutos on kuitenkin tulossa, ja se ilmestyy A.J.:n elämään kahden naispuolisen henkilön muodossa. Ensin saarelle saapuu Amelia, suuriluinen mutta viehättävä kustannustoimittaja. Ensimmäinen tapaaminen on katastrofi, Amelia on perinyt paikkansa kirjakauppoja kiertävänä myyntiedustajana Harveyltä, jonka kuolemasta hän joutuu A.J.:lle kertomaan heti ensitöikseen. 

Mutta kuten arvata saattaa, vähitellen, tosin tässä tarinassa aikaa tarvitaan useampia vuosia, A.J.:n ja Amelian välit lämpenevät. Ja saapuu sekin syksy, jolloin uutuuskirjat läpikäytyään A.J. ja Amelia ymmärtävät, etteivät kestäisi enää eroa kevätkataloogin ilmestymiseen saakka. Ja kun saarelle on tässä vaiheessa saapunut jo myös Maya, on A.J.:n kyynisyys enää muisto vain! Kirjakaupassakin alkaa viritä uutta toimintaa, siitä tulee taas yhteisönsä tapaamispaikka ja elävä kulttuurikeskus.

Tuulisen saaren kirjakauppias on taattua romantiikkaa, juonen käänteitä on paljon mutta ne eivät silti juurikaan yllätä. Lukija voi koko ajan hyvillä mielin odottaa onnellista loppua, kaikki merkit viittaavat siihen. Dramatiikkaakin toki on mukana, mutta surut kuuluvat elämään, tässä tarinassa niillä ei revitä ketään hajalle. Kirja ei kuitenkaan ole tylsä, vaan tempaa lukijan mukaan, ainakin minä halusin tietää kuinka sen sympaattisille henkilöille lopulta käy. Lisäksi kertomus on hauskasti maustettu pienin kirjallisin anekdootein. Ja jotain erikoistakin tässä hauskuudessa on, viittaukset eivät tyypilliseen tapaan osoittelekaan pelkästään klassikoihin, vaan myös nykykirjallisuuteen. Zevin on ottanut mukaan koko joukon aikalaisia, A.J. Fikry kumppaneineen keskustelee samoista kirjoista, joita meistä monet ovat lukeneet aivan lähiaikoina. 
"Seuraavana iltana Island Booksissa kokoontuu Komisarion lukupiiri, kuten joka kolmantena keskiviikkona jo kymmenen vuoden ajan. Poliiseja oli aluksi painostettu liittymään, mutta ryhmän suosio on kasvanut vuosien mittaan. Nykyään se on saaren suosituin lukupiiri. Jäsenistä suurin osa on edelleen poliiseja, mutta mukaan liittyvät myös heidän vaimonsa ja joskus jopa lapset, kunhan he varttuvat kylliksi. Lambiasen piti vuosia sitten määrätä "aseet kotiin" -sääntö, kun nuori poliisi intoutui kerran osoittamaan toista pistoolilla House of Sand and Fogin synnytettyä erityisen kiivaan keskustelun. (Lambiase pohti myöhemmin A.J.:lle, että valinta oli virhe. "Siinä oli mielenkiintoinen poliisihahmo mutta liikaa moraalista moniselitteisyyttä. Vastedes keskityn helpompaan genretavaraan.") Sitä tapausta lukuun ottamatta ryhmässä ei ole esiintynyt väkivaltaa. Siis jos itse kirjojen sisältöä ei lasketa."
Jotain muutakin poikkeuksellisen kepeää kirjassa on, paikoin pidin sitä jopa hieman huolimattomasti viimeisteltynä. Muutama turhan nuorekas sananvalinta ja hyppelehtiminen asiasta toiseen häiritsi varsinkin kirjan alkupuolella. Dialogi on toisaalta hienoa, se tuntuu tuoreelta ja sopii henkilöiden suuhun, tekee heistä eläviä ja harvinaisen todentuntuisia. Toisaalta dialogipätkät ovat usein pitkiä ja hieman hajanaisia, aiemmin mainitsemaani hyppelehtimistä on paljon juuri keskusteluissa. Saattaa olla hyvinkin autenttista, mutta lukijalle hieman hankalaa seurata eikä oikein istu tyylilajiinkaan.

Kokonaisuutena tarina on kuitenkin hyvä, sen tunnelma on lämmin ja juoni säilyttää kiinnostavuutensa loppuun asti. Kirja osui luettavakseni kesän ensihelteillä ja viihdyin sen parissa vaaleanvihreän koivun alla riippukeinussa oikein mukavasti. 

Tuulisen saaren kirjakauppiaaseen ovat jo tutustuneet myös Henna ja Krista.

tiistai 20. toukokuuta 2014

Toven matkassa : muistoja Tove Janssonista / toim. Helen Svensson

Toven matkassa : muistoja Tove Janssonista / toim. Helen Svensson
Resa med Tove : en minnesbok om Tove Jansson, suom. Outi Menna
WSOY, 2004, 273, kuv.

Työtoverit, ystävät ja perheenjäsenet kertovat tässä teoksessa muistojaan Tovesta. He kuvailevat asioita, jotka ovat jollain erityisellä tavalla painuneet mieleen tai jotka muuten tuovat esiin taiteilijan luonnetta ja ominaisuuksia.

Mukana on myös tutkijoita. Erik Kruskopf analysoi Janssonin kuvataiteellisessa tuotannossa toistuvaa paratiisi -aihetta. Kirjoitus on otsikoitu kauniisti; Elämän tanssi ja maanpäällinen paratiisi. Boel Westin taas on valinnut aiheekseen Toven kirjallisessa tuotannossa toistuvan aiheen, viestien kirjoittamisen ja Tordis Ørjasæter puolestaan keskittyy lapsuuskuvauksiin. Muumipeikko -sarjakuvien historian Muumisisarukset kirjoittanut Juhani Tolvanen kertoo hauskan tarinan, joka paljastaa Toven rakkauden sikareihin ja niiden tuoksuun.

Christina Björk on tukholmalainen kirjailija ja toimittaja, joka kertoo jo lapsena unelmoineensa Muumilaaksosta. Hänen kollegansa ja maanmiehensä Margareta Strömstedt analysoi tekstissään laajasti Toven lapsuutta ja varsinkin suhteita vanhempiin. Strömstedtin suoraviivainen psykologisointi tuntuu paikoitellen melko tunkeilevalta, mutta toisaalta on mielenkiintoista lukea, kuinka hän tulkitsee lapsuuden tapahtumien vaikutusta kirjailijan tuotantoon, varsinkin muumikirjoihin. Hieman samanlaista suoraviivaisuutta on Maria Antasin tekstissä, jossa kirjallisuudentutkija asettaa huomion kohteeksi sukupuolien valtataistelun varsinkin teoksessa Kuvanveistäjän tytär. Antasin huomioita ei voi väittää vääriksi, mutta jotenkin ne tuntuvat olevan ristiriidassa Janssonin tekstien hengen kanssa. Mami Adachi taas keskittyy Janssonin aikuistenkirjojen intertekstuaalisuuteen tavalla, joka ainakin minut taitaa pistää lukemaan tiettyjä novelleja uudelleen tarkkaillen erityisesti näitä yhteyksiä. »Kesälapsi» ja Kärpästen herra, »Orava» ja Robinson Crusoe, kun se nyt sanottiin ääneen, asiahan on ihan selvä, mutta kuinka en lainkaan huomannut!

Työtoveruuden ja ystävyyden rajaa on vaikea vetää, mutta selkeästi työn merkeissä kirjoittajista on Toven tavannut ainakin Thomas Warburton. Hän on kirjailija ja kääntäjä ja työskenteli pitkään kirjallisena johtajana Schildtsillä, kustantamossa joka julkaisi suurimman osan Janssonin romaaneista ja novelleista. Näin Warburton kertoo siitä, kun hän sai käsiinsä Vaarallisen juhannuksen käsikirjoituksen:
" Viimeistään nyt Shildtsillä tajuttiin, millaisen suuren luokan tarinankertojan olimme joukkoomme saaneet. Häntä pidettiin kuitenkin vielä lastenkirjailijana, vaikka niin sanotut aikuisetkin löysivät kätkettyjä viisauksia hänen teksteistään.  
Niin aika kului. Muutaman vuoden välein Tove - olimme jo tulleet tutuiksi - toi uuden vahakantisen vihon, joka oli kirjoitettu täyteen leveäkärkisellä tussilla ja kauniilla käsialalla. Teksti oli puhtaaksikirjoitettu; jos hän jostain kumman syystä oli muuttanut jotain viimeisen version kirjoittamisen jälkeen, hän oli tehnyt korjauksen pienelle paperiliuskalle ja liimannut sen kelpaamattoman sanan päälle. Joskus hän oli kahden vaiheilla ja pyysi meiltä neuvoa tai kommenttia. Sitten hän tietenkin ratkaisi pulman juuri niin kuin itse halusi."
Mayumi Tomihara, Toven aikuisproosan ja sarjakuvien japanintaja, kertoo liikuttavan kunnioittavasti tapaamisistaan kirjailijan kanssa. Myös Majlis Qvickströmin kirjoituksesta paistaa lämmin ihailu. Hän kertoo tekemistään radiohaastatteluista ja 80-luvun puolivälissä tapahtuneista nauhoituksista, joissa Tove itse lukee muumikirjoja Yleisradioille.
"Tove Janssonilla oli paljon ystäviä. Kaikki me kuvittelimme olevamme hänelle läheisiä. Rakas ystävä, hän aloitti kortit ja kirjeet. Jos hän oli tekstannut sanan ystävä poikkeuksellisen isoilla kirjaimilla, olimme loppupäivän erityisen tyytyväisiä. 
Kerroin Tovelle, että hänen hahmoistaan halusin mieluimmin pitää itseäni Ti-ti-uun kaltaisena, sen pienen elukan, jonka Nuuskamuikkunen Kevätlaulussa teki näkyväksi. Nuuskamuikkunen pysähtyi ja suhtautui pikku elukkaan vakavasti, kuunteli sitä. Tove ei ollut vertaukseeni lainkaan tyytyväinen.  
 »Etkö voi olla oma itsesi vai etkö halua - yritä edes!»
Bo Carpelankin kertoo tekemistään haastatteluista. Niistä ensimmäinen tuli 60-luvun puolivälissä valmisteilla olleeseen lastenkirjallisuudesta kertovaan teokseen. 23 vuotta myöhemmin kirjailijatoverukset käyttivät samaa haastattelupohjaa Göteborgin kirjamessuilla. On hauskaa lukea siitä, kuinka Tove halusi korjata aiempia vastauksiaan. Enää ei tarvinnut narrata tehdäkseen vaikutuksen, Topeliuskin jouti romukoppaan! Carpelan kertoo palanneensa haastatteluun vielä kerran, kolmenkymmenen vuoden kuluttua edellisestä. Silloin hän piti Tovelle puheen 80-vuotispäivän aattona 8.8.1994.
"Halusin tuoda esiin kaiken suunnattomuuden ja ennalta arvaamattomuuden, kaiken sen mitä ei pysty selittämään, elementit joita ei löydä ainoastaan muumikirjoista vaan yhtä lailla hänen aikuisille kirjoittamistaan kertomuksista - jotka ovat julkisuudessa jääneet hieman muumitarinoiden varjoon. Juuri ne ovat tehneet hänen teoksistaan ainutlaatuisia ja universaaleja, niiden ansiosta teokset elävät aina vain ja ovat jatkuvasti ajankohtaisia." 
Teatterityössä Toven tapasivat mm. Vivica Bandler ja Birgitta Ulfsson. Ulfsson kirjoittaa eloisasti teatteriharjoituksista Lilla Teaternissa. Hän muistaa Toven pienenä höyhenenkeveänä villityttösenä, joka hyppii edestakaisin näyttämön ja katsomon välillä, maalipurkki kädessä ja muistiinpanovihko taskussa. Bandlerin kirjoitus taas on hämmästyttävän mitäänsanomaton suhteutettuna siihen, kuinka tärkeä henkilö hän tuntuu Tovelle olleen. Kirjoitus ei tosin olekaan suunniteltu juuri tähän muistelmakokoelmaan, vaan se on julkaistu jo aiemmin Banderin omissa muistelmissa, Vastaanottaja tuntematon (Schildts, Otava 1992). Bandler kertoo siinä lähinnä ensimmäisistä pieleen menneistä tapaamisistaan Toven kanssa ja lopettaa yllättävän paljaaseen tunnustukseen:
"Elämällä on paljon yllätyksiä, joita se piilottelee, kunnes ne ryömivät esiin kuin maasiirat kostean kiven alta. Jopa »elämänikäinen» ystävyys on usein pelkkä illuusio, ja ihmiset, jotka ovat merkinneet toisilleen ja toistensa kehitykselle, voivat kieltää tai unohtaa sen täydellisesti. 
Mutta mitä vanhemmaksi tulee, sitä harvemmin yllättyy. Toisinaan kuolema erottaa vähemmän kuin elämä. Eikö totta?"
Muista ystävistä ensimmäisenä pääsee ääneen Irmelin Sandman Lilius. Hän on Tovea hiukan nuorempi, mutta ilmeisesti tuntenut tämän lapsuudestaan saakka. Tove toimi Irmelinin hovilukijana ja tukijana tämän runoilijan alkutaipaleella. Irmelin tekee myös erittäin mielenkiintoisen paljastuksen, hän julkaisee Tovelta saamiaan, tämän itsensä 40-luvun lopulla kirjoittamia runoja. Myöhemmin muistojaan Tovesta kuvaa myös Irmelinin tytär Muddle Lilius. Toinen suomalainen kirjailijatoveri, joka kertoo suhteestaan Toveen, on Marianne Backlen. Hän ei kuulunut läheisiin ystäviin, mutta Toven vaikutus häneenkin oli silti suuri.

Lars Bäckström, kirjailija ja kriitikko johon Tove tutustui jo 50-luvulla Upsalalassa, ei itse vakavan auto-onnettomuuden vammauttama pystynyt viimeistelemään tekstiä tähän kirjaan, mutta hänen vaimonsa keksi keinon. Lars osallistuu muistelmien kirjoittamiseen vanhojen kirjeiden avulla. Kirjeiden kirjoittaminen oli Tovelle tärkeää ja hän uhrasi sille paljon aikaa ja vaivaa, ja onkin hienoa päästä näkemään hänen kirjeitään näin aivan oikeastikin, eikä vain novellimuotoisina.

Aivan omanlaisensa kuvan Tovesta antaa pitkäaikainen mökkinaapuri Greta Gustafsson. Hän on vain aina kuulunut joukkoon, on kirjoituksen nimi, ja jo siitä ymmärtää, ettei Tove omiensa joukossa suinkaan esittänyt suurta taiteilijaa, vaan oli aivan kuin muutkin. Sama tunnelma välittyy myös veljentyttären Sophia Janssonin kuvauksesta kesäisistä juhlista Harun saarella. Kahvi tuoksuu mökissä ja paljasjalkainen ja ruskettunut syntymäpäiväsankari ottaa vieraita vastaan rantakalliolla. Myöhemmin lennätetään leijaa, tarjoillaan kellarista eksoottisten purnukoiden antimia ja tanssitaan vähän charlestonia. Ja lopuksi kaikki saavat lähtijäisiksi lämpimiä halauksia.

Muistelmat aloittaa Toven veli Per Olov Jansson ja ne lopettaa Toven pitkäaikainen elämäntoveri Tuulikki Pietilä. Molemmat kertovat rakkaasta ja läheisestä Tovesta, Per Olov keskittyen lapsuuteen ja Tuulikki yhteisiin matkoihin Euroopassa ja Amerikassa.

Aivan viimeinen sana teoksessa on kuitenkin annettu Tovelle itselleen. Kirjan päättää hieman surumielinen novelli Kerran puistossa. Siinä Tove, tai joku muu, taiteilija kuitenkin, istuu Pariisilaisessa puistossa koettaen löytää inspiraatiota. Sitä ei kuitenkaan löydy, kirjailija ei enää jaksa valita aihetta tarinaan eikä taidemaalari värejä maalaukseen.

Lukukokemuksensa muistelmateoksesta ovat kertoneet mm. Maija, jonka mielestä Tuulikki Pietilän osuus oli kaikkein mielenkiintoisin, ja Katri, jolle tämä teos antoi Tovesta muita elämäkertoja eläväisemmän ja hauskemman kuvan.

sunnuntai 4. toukokuuta 2014

Herkkä, hellä, hehkuvainen : Minna Canth / Minna Maijala

Maijala, Minna: Herkkä, hellä, hehkuvainen : Minna Canth
Otava, 2014, 301 s.

Minna Maijalan kirjoittama elämäkerta on tiivis ja mittava. Kirjailija tuntee kohteensa hyvin, onhan teoksen pohjana mm. väitöskirja Passion vallassa, Hermostunut aika Minna Canthin teoksissa (SKS 2008), jossa Maijala tarkasteli Minna Canthin tuotannon psykologista ihmiskuvaa. Perusteellisesta ja huolellisesta tietokirjoittamisesta kertovat myös teoksen loppuun sijoitetut luettelot Canthin teoksista ja ihmisistä hänen elämässään. Lisäksi mukana on lähde- ja viiteluettelo sekä henkilöhakemisto.

Elämäkertatietoja on laajennettu koskemaan myös sekä aiempia että myöhäisempiä sukupolvia. Kirja alkaa Minnan vanhempien saapumisesta Tampereelle ja päättyy hänen lastensa elämänvaiheiden kuvaukseen. Mukana on paljon tuttua nuoruusvuosista Kuopiossa ja siirtymisestä opiskelemaan Jyväskylän seminaariin. Uutta ja hauskaa sen sijaan oli lukea yleensä matroonana nähdyn kirjailijattaren nuoruudesta, kuinka tämä "pitkä ja solakka tyttö, jonka silmät olivat erittäin vilkkaat ja ymmärtäväiset" harjoitteli ystävättäriensä kanssa koulun näytelmäkerhossa tai kuinka hän nuorena vaimona muutamaa vuotta myöhemmin yllättävän epävarmana opetteli ruuanlaittoa ja taloudenpitoa.

Aluksi kummeksuin hieman kirjailijan ratkaisua jakaa teos kolmeen erilliseen osaan: Elämä, Kirjoittaminen ja Aatoksia. Kun olin päässyt toiseen osaan, ymmärsin, että ratkaisu onkin loistava. Näin Maijala pääsee paremmin keskittymään ensin Canthin kirjallisen tuotannon ja myöhemmin yhteiskunnallisen vaikuttamisen analysointiin.

Erityisen kiinnostavia olivat toisen osan rinnastukset muihin aikalaisiin; kirjailijoihin, tutkijoihin ja filosofeihin Suomen rajojen ulkopuolella. Olen toki aina pitänyt Canthia aikaansa seuraavana ja sivistyneenä naisena, mutten kuitenkaan tajunnut, kuinka tarkasti hän on ollut perillä siitä, mitä ajatellaan muualla Euroopassa ja Venäjällä. Dostojevski, Zolá ja Eliot näyttäytyvät tässä mielenkiintoisesti sekä esikuvina että hengenheimolaisina Canthille.

Aatoksia -osuudessa on mukana tarkkaa kuvausta siitä, mitä kaikkea 1800-luvun naisasialiike piti sisällään. Tyttöjen "salonkikasvatuksesta" haluttiin siirtyä kunnolliseen koulutukseen, samanlaiseen mitä pojille oli tarjolla. Oikeudesta perintöön kiisteltiin, samoin kuin moraalista. Ns. puhtauskysymykseen liittyvät ristiriidat ovat hieman surkuhupaisaa luettavaa.
"1880-luvun puolivälissä siveellisyyskeskustelu kärjistyi kahden moraalikäsityksen väliseksi eroksi. Canth ja naisasianaiset kannattivat niin kutsuttua absoluuttista sukupuolimoraalia, jonka mukaan niin naisen kuin miehenkin piti pysytellä seksuaalisesti puhtaana avioliittoon saakka. Erityisesti nuorsuomalaiset miehet puolestaan kannattivat niin kutsutta relativistista sukupuolimoraalia, joka salli nuorten miesten seksuaaliset kokemukset ennen avioliittoa. Ajan sukupuolilääketieteen mukaan oli jopa nuorten miesten terveydelle vahingollista, jos 'siitineloa' yritettiin tukahduttaa, kuten kerrottiin ajan suositussa George Drysdalen teoksessa ..."
Silti Maijala ei kuvaa Canthia pelkästään naisasianaiseksi, vaan päinvastoin korostaa sitä, kuinka monipuolisesti kirjailija otti kantaa aikakauden yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Naisten tasa-arvon lisäksi hänellä oli vankkoja mielipiteitä yhteiskunnan rakenteista ja köyhyyden ja rikollisuuden kietoutumisesta näihin rakenteisiin. Erityisen kiinnostunut hän oli psykologiasta ja psykopatologiasta. Uskonnollisuus oli hänelle tärkeää ja hän pohti paljon valtion ja kirkon suhdetta, olipa mm. ensimmäisten mukana vaatimassa näiden erottamista toisistaan.

Kaikkien näiden Minna Canthin elämään kuuluneiden asioiden esiintuominen on tärkeää, mutta aivan erityisesti pidän siitä, että Maijala pyrkii samalla valottamaan Canthin luonnetta. Naisten oikeuksien puolesta taistelevasta matroonasta piirtyykin tässä elämäkerrassa hyvin inhimillinen kuva. Rohkea mielipiteenilmaisu on aiheuttanut Canthille myös vaikeuksia. Leiskahteleva luonteenlaatu on kirvoittanut ilmoille kärkkäitä ajatuksia, mutta eripuraa muiden kanssa on ollut vaikea kestää. Voin hyvin uskoa, että julkisuuskuvan takana on ollut hyvin erilainen Minna, se jo otsikossakin mainittu herkkä ja hellä, asioita monipuolisesti pohtiva nainen.

Elämäkerrasta on kirjoitettu myös Sinisen linnan kirjastossa ja Kirjatarhassa. Lisäksi kannattaa lukea kirjailijan haastattelu Kuopion kaupunginkirjaston sivuilta.

keskiviikko 23. huhtikuuta 2014

Poika nimeltä Kuukivi / Sjón

Sjón: Poika nimeltä Kuukivi
Mánasteinn, suom. Tuomas Kauko
Like, 2014, 152 s.

Mietin tuossa, että onko tämä kirja kuin kaunis runo vai kaunis kuin runo. Lienee kuitenkin aika samantekevää, mihin kohtaan sanat tässä lauseessa sijoittaa, kaipa kirja on yksinkertaisesti vain kaunis. Sen kuvat vangitsevat katsomaan ja teksti kulkee eteenpäin vastustamattomalla rytmillä. Poika nimeltä Kuukivi hohtaa tyyntä sisäsyntyistä valoa vasten tummaa taustaa; ruostetta, basalttia ja verta.

Sjónin tavassa kertoa on jotain maagista, yksinkertaiset lauseet on ladattu täyteen odotusta. Kaikki tärkeä on koko ajan juuri tapahtumaisillaan.
"Konehuoneeseen johtava portaikko on kuin kanava, joka kuljettaa happea liekehtivään uuniin.
Poika tarraa kiinni kaiteeseen ja vastustelee voimaa, joka imee häntä puoleensa. Hän kumartuu taaksepäin niin, että on melkein vaakatasossa ja painaa jalkojaan askelmia vasten niin kuin maailma olisi kääntynyt ylösalaisin ja hän yrittäisi kävellä takaperin ylös portaita, jotka johtavat suoraan loimuavaan tulinieluun.
Hänelle juolahtaa mieleen, että on helpompaa ryömiä pois kuin perääntyä, mutta kääntyessään portaissa hän saa myrskyn syliinsä, menettää otteensa kaiteesta ja paiskautuu raivokkaasti portaat ylös ja konehuoneen ovesta sisään.
Huoneessa on helvetillinen kuumuus ja huutava meteli.
Projektori on hevosen kokoinen, sen kelat ovat yhtä isot kuin vaununpyörät, ja sitä pyörittävä autonmoottori hehkuu rasituksesta punaisena. Lamppu on kirkas kuin aurinko, ja häikäisevä valo loistaa koneen joka raosta."
 
Romaani on historiallinen ilman yhtäkään historiallisen romaanin klisettä. Tapahtuma-aika on 1900-luvun alkupuoli, vuosi jolloin Islannissa muun Euroopan tavoin riehui espanjantauti. Silti lukiessa tuntuu kuin kaikki tapahtuisi tänään, vain lukujen nimissä vilahtavista päivämääristä näkyy, että eletään vuosia 1918 ja 1929. Kirjan alussa Máni Stein Karlsson on 16-vuotias, hän on tarinan Kuukivi. Poika hankkii rahansa myymällä itseään vanhemmille miehille, rakastaa elokuvia ja kauneinta mitä hän tietää on Sólborg Guðbjörnsdóttir, Sóla Guðb, Musidoran näköinen tyttö mustassa nahkahaalarissa punaisen Indian-moottoripyörän ohjaimissa.

Kirjassa viitataan useampaankin kertaan Louis Feuilladen elokuvaan Les Vampires. Hiukan tekisi mieli katsoa, mutta intoa kuitenkin hillitsee se, että vuonna 1915 valmistuneen leffan pituudeksi ilmoitetaan vähän vajaat seitsemän tuntia.

Kirjan on lukenut myös Tämän kylän homopoika. Hän luki kirjan yhdeltä istumalta ja toteaa osuvasti sen toimivan hyvin lyhyenä, koska näin tarinalle jää kasvunvaraa lukijan mielessä!

torstai 17. huhtikuuta 2014

Kaikki hajoaa / Chinua Achebe

Achebe, Chinua: Kaikki hajoaa
Things fall apart, suom. Heikki Salojärvi
Basam Books, 2014, 239 s.
Basam Books Klassikko

"Rummut pärisivät ja huilut soivat ja katselijat pidättelivät hengitystään. Amalize oli ovela ammattilainen, mutta Okonkwo oli liukas kuin kala vedessä. Jokainen hermo ja jokainen lihas pullisteli heidän käsivarsissaan, selässään ja reisissään, sen melkein kuuli miten ne kiristyivät lähes katkeamispisteeseen saakka. Lopulta Okonkwo heitti Kissan selälleen.
Siitä oli jo monta vuotta, ainakin kaksikymmentä vuotta tai enemmänkin, ja koko sen ajan Okonkwon maine oli levinnyt kuin pesaikkopalo harmattanin puhaeltaessa. Hän oli pitkä ja kookas mies, ja tuuheiden kulmakarvojen ja leveän nenän vuoksi hänen kasvoillaan näytti olevan aina hyvin tuima ilme. Hän hengitti raskaasti, ja sanottiin että hänen vaimonsa ja lapsensa saattoivat kuulla hänen hengityksensä majoihinsa."

Chinua Achebe vie lukijan yli sadan vuoden taakse, painiotteluun nigerialaisen kylän keskusaukiolle. Päähenkilö esitellään heti tavalla, jossa ei jää arvailujen varaan millaisesta miehestä on kysymys. Maineikas sankari kunnioittaa perinteitä vaikka haluaakin unohtaa isänsä, hellämielisen haihattelijan joka ei kyennyt maksamaan velkojaan, saati jättämään pojalleen perinnöksi arvonimeä, asuntoa tai edes nuorta vaimoa.

Okonkwo haluaa valtaa ja korkean aseman klaanissa. Ne hän vähitellen saavuttaakin viisaudella, rohkeudella ja kovalla työllä. Tärkeä tekijä kunnian kasvussa on myös se, että Okonkwo osaa pitää vaimot lapsineen kurissa.  Kiivas ja äkkipikainen luonne aiheuttaa kuitenkin myös ongelmia. Okonkwo satuttaa juhlan humussa vanhingossa väärää ihmistä ja joutuu lähtemään maanpakoon äitinsä synnyinsijoille.

Valta-asema oman klaanin mahtimiesten joukossa on menetetty, eikä äidin suvun miehissä ole sellaista urheutta, jota Okonkwo ihailee. Samaan aikaan kotoa kuuluu huolestuttavia uutisia. Valkoisen miehen kirkko levittää kummallisia oppejaan ja Okonkwon vanhin poikakin on harhautunut niitä kuuntelemaan. Klaanin arvovalta on murenemassa, vanhoja jumalia ja esi-isien henkiä ei enää kunnioiteta ja lakiakin aletaan lukea niin kuin valkoiset ovat sen laatineet.

Achebe kirjoittaa kiihkottomasti, mutta pystyy silti tuomaan kirkkaasti esiin ristiriidan 1800-luvun lopun afrikkalaisen klaanikulttuurin ja siirtomaavaltaa edustavien lähestyssaarnaajien välillä. Samat asiat, jotka valkoisille näyttäytyivät pelkkänä taikauskona ja heikompia sortavana mielivaltana, olivat alkuperäisasukkaille tärkeitä perinteitä joiden mukaan yhteiskunta oli järjestäytynyt vuosisatoja. Vaikka Achebekin selvästi haluaakin tuoda esille mm. naisten alistetun aseman tai sairaiden ja vammaisten huonon kohtelun, hän silti näkee väkivaltaa siinä, kuinka itsevarmasti uudisasukkaat ryhtyivät uudistamaan klaanien tapoja ja lakeja.

Tarina etenee näennäisesti arkielämän kuvauksena. Perhe-elämä, sukulaisuussuhteiden merkitys, ruokailutavat, viljelykulttuuri, uskonnolliset menot ja juhlat ja monet muut pikkuseikat yhdistyvät vähitellen syväksi ja eläväksi kuvaksi ihmisestä joka on meistä kaukana niin ajassa kuin paikassakin. Kuva on värikäs ja outo, mutta se on mahdollista ymmärtää. Taitavan kirjailijan ansiota lienee, että sen myös haluaa ymmärtää.

Kaikki hajoaa on julkaistu englanniksi jo vuonna 1958, siis yli 50 vuotta sitten. Achebe sai kansainvälisen Man Booker -palkinnon 76-vuotiaana, vuonna 2005. Tuolloin palkintolautakunnassa istuneen Nadine Gordimerin mukaan Achebea voidaan pitää afrikkalaisen kirjallisuuden isänä. Hän julkaisi elämänsä aikana parikymmentä teosta, romaanien ohella myös runoja, satuja, novelleja ja erityisesti siirtomaa-ajan kysymyksiin pureutuvia esseitä.

Aikaisemmin Achebelta on muutaman sadun lisäksi suomennettu vain yksi romaani, vuonna 1969 julkaistu Kansan mies (WSOY, suom. Eila Pennanen). Acheben pääteoksena pidetty Kaikki hajoaa saatiin suomeksi vasta viime vuonna, heti Acheben kuoleman jälkeen. Heikki Salojärven taidokkaan ja tuoreen käännöksen ansiosta tarinasta ja kielestä ei löydy mitään vanhentunutta. Aihe toki on historiallinen, mutta kertomus voisi olla kirjoitettu tänä vuonna.

Kirjanurkkauksessa Things Fall Apart oli luettu jo ennen suomentamista, helmikuussa 2010.