tiistai 20. toukokuuta 2014

Toven matkassa : muistoja Tove Janssonista / toim. Helen Svensson

Toven matkassa : muistoja Tove Janssonista / toim. Helen Svensson
Resa med Tove : en minnesbok om Tove Jansson, suom. Outi Menna
WSOY, 2004, 273, kuv.

Työtoverit, ystävät ja perheenjäsenet kertovat tässä teoksessa muistojaan Tovesta. He kuvailevat asioita, jotka ovat jollain erityisellä tavalla painuneet mieleen tai jotka muuten tuovat esiin taiteilijan luonnetta ja ominaisuuksia.

Mukana on myös tutkijoita. Erik Kruskopf analysoi Janssonin kuvataiteellisessa tuotannossa toistuvaa paratiisi -aihetta. Kirjoitus on otsikoitu kauniisti; Elämän tanssi ja maanpäällinen paratiisi. Boel Westin taas on valinnut aiheekseen Toven kirjallisessa tuotannossa toistuvan aiheen, viestien kirjoittamisen ja Tordis Ørjasæter puolestaan keskittyy lapsuuskuvauksiin. Muumipeikko -sarjakuvien historian Muumisisarukset kirjoittanut Juhani Tolvanen kertoo hauskan tarinan, joka paljastaa Toven rakkauden sikareihin ja niiden tuoksuun.

Christina Björk on tukholmalainen kirjailija ja toimittaja, joka kertoo jo lapsena unelmoineensa Muumilaaksosta. Hänen kollegansa ja maanmiehensä Margareta Strömstedt analysoi tekstissään laajasti Toven lapsuutta ja varsinkin suhteita vanhempiin. Strömstedtin suoraviivainen psykologisointi tuntuu paikoitellen melko tunkeilevalta, mutta toisaalta on mielenkiintoista lukea, kuinka hän tulkitsee lapsuuden tapahtumien vaikutusta kirjailijan tuotantoon, varsinkin muumikirjoihin. Hieman samanlaista suoraviivaisuutta on Maria Antasin tekstissä, jossa kirjallisuudentutkija asettaa huomion kohteeksi sukupuolien valtataistelun varsinkin teoksessa Kuvanveistäjän tytär. Antasin huomioita ei voi väittää vääriksi, mutta jotenkin ne tuntuvat olevan ristiriidassa Janssonin tekstien hengen kanssa. Mami Adachi taas keskittyy Janssonin aikuistenkirjojen intertekstuaalisuuteen tavalla, joka ainakin minut taitaa pistää lukemaan tiettyjä novelleja uudelleen tarkkaillen erityisesti näitä yhteyksiä. »Kesälapsi» ja Kärpästen herra, »Orava» ja Robinson Crusoe, kun se nyt sanottiin ääneen, asiahan on ihan selvä, mutta kuinka en lainkaan huomannut!

Työtoveruuden ja ystävyyden rajaa on vaikea vetää, mutta selkeästi työn merkeissä kirjoittajista on Toven tavannut ainakin Thomas Warburton. Hän on kirjailija ja kääntäjä ja työskenteli pitkään kirjallisena johtajana Schildtsillä, kustantamossa joka julkaisi suurimman osan Janssonin romaaneista ja novelleista. Näin Warburton kertoo siitä, kun hän sai käsiinsä Vaarallisen juhannuksen käsikirjoituksen:
" Viimeistään nyt Shildtsillä tajuttiin, millaisen suuren luokan tarinankertojan olimme joukkoomme saaneet. Häntä pidettiin kuitenkin vielä lastenkirjailijana, vaikka niin sanotut aikuisetkin löysivät kätkettyjä viisauksia hänen teksteistään.  
Niin aika kului. Muutaman vuoden välein Tove - olimme jo tulleet tutuiksi - toi uuden vahakantisen vihon, joka oli kirjoitettu täyteen leveäkärkisellä tussilla ja kauniilla käsialalla. Teksti oli puhtaaksikirjoitettu; jos hän jostain kumman syystä oli muuttanut jotain viimeisen version kirjoittamisen jälkeen, hän oli tehnyt korjauksen pienelle paperiliuskalle ja liimannut sen kelpaamattoman sanan päälle. Joskus hän oli kahden vaiheilla ja pyysi meiltä neuvoa tai kommenttia. Sitten hän tietenkin ratkaisi pulman juuri niin kuin itse halusi."
Mayumi Tomihara, Toven aikuisproosan ja sarjakuvien japanintaja, kertoo liikuttavan kunnioittavasti tapaamisistaan kirjailijan kanssa. Myös Majlis Qvickströmin kirjoituksesta paistaa lämmin ihailu. Hän kertoo tekemistään radiohaastatteluista ja 80-luvun puolivälissä tapahtuneista nauhoituksista, joissa Tove itse lukee muumikirjoja Yleisradioille.
"Tove Janssonilla oli paljon ystäviä. Kaikki me kuvittelimme olevamme hänelle läheisiä. Rakas ystävä, hän aloitti kortit ja kirjeet. Jos hän oli tekstannut sanan ystävä poikkeuksellisen isoilla kirjaimilla, olimme loppupäivän erityisen tyytyväisiä. 
Kerroin Tovelle, että hänen hahmoistaan halusin mieluimmin pitää itseäni Ti-ti-uun kaltaisena, sen pienen elukan, jonka Nuuskamuikkunen Kevätlaulussa teki näkyväksi. Nuuskamuikkunen pysähtyi ja suhtautui pikku elukkaan vakavasti, kuunteli sitä. Tove ei ollut vertaukseeni lainkaan tyytyväinen.  
 »Etkö voi olla oma itsesi vai etkö halua - yritä edes!»
Bo Carpelankin kertoo tekemistään haastatteluista. Niistä ensimmäinen tuli 60-luvun puolivälissä valmisteilla olleeseen lastenkirjallisuudesta kertovaan teokseen. 23 vuotta myöhemmin kirjailijatoverukset käyttivät samaa haastattelupohjaa Göteborgin kirjamessuilla. On hauskaa lukea siitä, kuinka Tove halusi korjata aiempia vastauksiaan. Enää ei tarvinnut narrata tehdäkseen vaikutuksen, Topeliuskin jouti romukoppaan! Carpelan kertoo palanneensa haastatteluun vielä kerran, kolmenkymmenen vuoden kuluttua edellisestä. Silloin hän piti Tovelle puheen 80-vuotispäivän aattona 8.8.1994.
"Halusin tuoda esiin kaiken suunnattomuuden ja ennalta arvaamattomuuden, kaiken sen mitä ei pysty selittämään, elementit joita ei löydä ainoastaan muumikirjoista vaan yhtä lailla hänen aikuisille kirjoittamistaan kertomuksista - jotka ovat julkisuudessa jääneet hieman muumitarinoiden varjoon. Juuri ne ovat tehneet hänen teoksistaan ainutlaatuisia ja universaaleja, niiden ansiosta teokset elävät aina vain ja ovat jatkuvasti ajankohtaisia." 
Teatterityössä Toven tapasivat mm. Vivica Bandler ja Birgitta Ulfsson. Ulfsson kirjoittaa eloisasti teatteriharjoituksista Lilla Teaternissa. Hän muistaa Toven pienenä höyhenenkeveänä villityttösenä, joka hyppii edestakaisin näyttämön ja katsomon välillä, maalipurkki kädessä ja muistiinpanovihko taskussa. Bandlerin kirjoitus taas on hämmästyttävän mitäänsanomaton suhteutettuna siihen, kuinka tärkeä henkilö hän tuntuu Tovelle olleen. Kirjoitus ei tosin olekaan suunniteltu juuri tähän muistelmakokoelmaan, vaan se on julkaistu jo aiemmin Banderin omissa muistelmissa, Vastaanottaja tuntematon (Schildts, Otava 1992). Bandler kertoo siinä lähinnä ensimmäisistä pieleen menneistä tapaamisistaan Toven kanssa ja lopettaa yllättävän paljaaseen tunnustukseen:
"Elämällä on paljon yllätyksiä, joita se piilottelee, kunnes ne ryömivät esiin kuin maasiirat kostean kiven alta. Jopa »elämänikäinen» ystävyys on usein pelkkä illuusio, ja ihmiset, jotka ovat merkinneet toisilleen ja toistensa kehitykselle, voivat kieltää tai unohtaa sen täydellisesti. 
Mutta mitä vanhemmaksi tulee, sitä harvemmin yllättyy. Toisinaan kuolema erottaa vähemmän kuin elämä. Eikö totta?"
Muista ystävistä ensimmäisenä pääsee ääneen Irmelin Sandman Lilius. Hän on Tovea hiukan nuorempi, mutta ilmeisesti tuntenut tämän lapsuudestaan saakka. Tove toimi Irmelinin hovilukijana ja tukijana tämän runoilijan alkutaipaleella. Irmelin tekee myös erittäin mielenkiintoisen paljastuksen, hän julkaisee Tovelta saamiaan, tämän itsensä 40-luvun lopulla kirjoittamia runoja. Myöhemmin muistojaan Tovesta kuvaa myös Irmelinin tytär Muddle Lilius. Toinen suomalainen kirjailijatoveri, joka kertoo suhteestaan Toveen, on Marianne Backlen. Hän ei kuulunut läheisiin ystäviin, mutta Toven vaikutus häneenkin oli silti suuri.

Lars Bäckström, kirjailija ja kriitikko johon Tove tutustui jo 50-luvulla Upsalalassa, ei itse vakavan auto-onnettomuuden vammauttama pystynyt viimeistelemään tekstiä tähän kirjaan, mutta hänen vaimonsa keksi keinon. Lars osallistuu muistelmien kirjoittamiseen vanhojen kirjeiden avulla. Kirjeiden kirjoittaminen oli Tovelle tärkeää ja hän uhrasi sille paljon aikaa ja vaivaa, ja onkin hienoa päästä näkemään hänen kirjeitään näin aivan oikeastikin, eikä vain novellimuotoisina.

Aivan omanlaisensa kuvan Tovesta antaa pitkäaikainen mökkinaapuri Greta Gustafsson. Hän on vain aina kuulunut joukkoon, on kirjoituksen nimi, ja jo siitä ymmärtää, ettei Tove omiensa joukossa suinkaan esittänyt suurta taiteilijaa, vaan oli aivan kuin muutkin. Sama tunnelma välittyy myös veljentyttären Sophia Janssonin kuvauksesta kesäisistä juhlista Harun saarella. Kahvi tuoksuu mökissä ja paljasjalkainen ja ruskettunut syntymäpäiväsankari ottaa vieraita vastaan rantakalliolla. Myöhemmin lennätetään leijaa, tarjoillaan kellarista eksoottisten purnukoiden antimia ja tanssitaan vähän charlestonia. Ja lopuksi kaikki saavat lähtijäisiksi lämpimiä halauksia.

Muistelmat aloittaa Toven veli Per Olov Jansson ja ne lopettaa Toven pitkäaikainen elämäntoveri Tuulikki Pietilä. Molemmat kertovat rakkaasta ja läheisestä Tovesta, Per Olov keskittyen lapsuuteen ja Tuulikki yhteisiin matkoihin Euroopassa ja Amerikassa.

Aivan viimeinen sana teoksessa on kuitenkin annettu Tovelle itselleen. Kirjan päättää hieman surumielinen novelli Kerran puistossa. Siinä Tove, tai joku muu, taiteilija kuitenkin, istuu Pariisilaisessa puistossa koettaen löytää inspiraatiota. Sitä ei kuitenkaan löydy, kirjailija ei enää jaksa valita aihetta tarinaan eikä taidemaalari värejä maalaukseen.

Lukukokemuksensa muistelmateoksesta ovat kertoneet mm. Maija, jonka mielestä Tuulikki Pietilän osuus oli kaikkein mielenkiintoisin, ja Katri, jolle tämä teos antoi Tovesta muita elämäkertoja eläväisemmän ja hauskemman kuvan.

4 kommenttia:

  1. Tämä oli kyllä kiinnostavaa luettavaa muiden Tovesta lukemieni kirjojen jälkeen. Erilainen ja kiva.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä onkin juuri semmoinen muistelma, etten missään nimessä suosittelisi tätä ainoaksi luettavaksi sille, joka kiinnostuu Tove Janssonista. Mutta jos muut elämäkerrat on jo luettu, on tämä aivan mainio lisä!

      Poista
  2. Se kuva, joka Tovesta välittyy hänestä kirjoitettujen tekstien perusteella on hurmaava! Voi vain toivoa, että itsessäänkin olisi ripaus tovemaisuutta :) Tämäkin minun pitää ehdottomast lukea. Kiitos hienosta postauksesta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ajattelen ihan samoin, ihailen Tovea valtavasti! Sekä kaikkea sitä taitoa, jota hänellä oli kuvataiteilijana ja kirjailijana, että persoonallisuutta. Hänessä tuntuu yhdistyneen ujous ja rohkeus jotenkin tosi hyvällä tavalla, niin että tulokseksi tulee lämmintä ja avaraa suvaitsevaisuutta.

      Poista

Kiitos kommentistasi!