perjantai 28. lokakuuta 2016

Aamu meren rannalla - sisäänhengitys, uloshengitys / Claes Andersson


"Ei sitä kaivoa voi tyhjentää, se kaivo on yhteydessä
syviin vesiin joissa leikimme lapsina, ja siellä
valtamerien pohjattomissa syvyyksissä lentounemme syntyivät"
Noilla sanoilla kokoelma alkaa, ja minusta tuo on niin kauniisti sanottu, että voisin tatuoida nuo rivit olkapäähäni. Ehkäpä sen vielä teenkin.

Claes Andersson kirjoittaa suoraan ja kiertelemättä vanhenemisesta ja kuolemasta. Runoissa unohdetut ystävät nukkuvat mullassa juurien keskellä ja kertoja itsekin vaeltaa jo kohti reunaa, mutta ei hätää, jaksan ja haluan lukea nämä runot koska reunaa kohti ei raahusteta surkutellen vaan tanssien ja nauraen. Runo (ambulanssi veden alla) on helppo tulkita kertomukseksi siitä, kuinka Andersson sydänkohtauksen jälkeen elvytettiin takaisin kuoleman rajalta. Seuraava sivu on omistettu Eeva-Liisa Mannerille, jonka runojen Andersson on kertonut auttaneen itseään vaikeissa elämäntilanteissa, silloin kun on tuntunut siltä ettei ehkä enää selviä.

Liki 80 ikävuotta ja yli 20 (suomennettua) kokoelmaa, mutta niin vanhaksi Andersson ei onneksi taida tulla koskaan, että runojen aiheista tippuisi pois seksuaalisuus. Taivaalla pilvissä nainen suutelee miehen kasvoja rytmikkäin liikkein ja toisaalla siemenet räjähtelevät pusseissa niin kovaa että tarvitaan kuulosuojaimet, eli kyse on sekä unelmista että arkipäivän fyysisyydestä toinen toisensa lomassa, elävästi.

Kokoelman keskellä on kaksi pitkää, melko raskasta runoa. Ensimmäinen on omistettu isälle, sodan käyneelle, paljon töitä tehneelle miehelle.  Runon alku ojn surullinen, se kertoo siitä kuinka hyljätyksi lapsi tunsi itsensä kun isä oli aina poissa, kuinka isän vei ensin sota, sitten rahat ja työ. Runon loppu on vaikuttava, hämmentävästi yhtä aikaa järkyttävä ja hyväksyvä, jopa toiveikas:
..."Uskalsin hänen eläessään alkaa rakastaa varovasti
   sodan haavoittamaa isääni

Minussa on yhä hänen ruumiinsa jäänteitä

Hänen ruumiinsa hengittää minussa, nauraa ja itkee minussa

Tuhka, luujauho, hampaat ja tomu saviruukussa

   ovat yhä minussa

Hänen poissaolonsa, hänen sotansa ovat yhä minussa

Hänen raskautensa, hänen vihansa, lämpönsä ja rakkautensa

    ovat yhä minussa"
Kokoelman nimiruno, Sisäänhengitys, uloshengitys jatkuu tasaisin, kaksirivisin säkein yli 30 sivua.  Se alkaa tiedustelulla, millainen on ilma tänään, millainen se oli eilen ja jatkuu kauppalistan miettimisellä, lentopelon ja Jumalan kautta se ryntää seitsemän uutisiin, valtaan ja väkivaltaan, harhailee siellä täällä Ukrainassa, käy Minskissä tapaamassa Putinia ja Meksikossa katsomassa joukkohaudan syövereihin. Paikoin runo villiintyy ja nelistää eteenpäin suunnattomalla vauhdilla, sen säntillinen säejako sekoaa ja sanat päätyvät vieraille riveille muodostaakseen yllättäviä merkityksiä. Lopulta läähättävä juoksu kuitenkin laantuu ja runo päätyy tuntemaan suunnatonta onnea siitä, että synnyimme, että meitä ruokittiin ja rakastettiin. Runo on pitkä ja sen monotoninen rakenne saattaa herpaannuttaa lukijan välillä, mutta sitten taas jokin upea säe terästää ajatuksen ja saa vetämään henkeä sisään vähän tavallista tiukemmin.

Kokoelman päättää runo ilosta, ILO - 15 MERKINTÄÄ. Katkelma siitä on painettu myös kirjan takakanteen:

"Se asuu iholla, silmässä, korvissa, nenässä, sukuelimessä, makunystyröissä
     ja valossa joka loistaa taivaan lintujen ja perhosten läpi

          ja pimeydessä joka piilottaa pahat tekomme ja petoksemme"

.

Claes Andersson: Aamu meren rannalla - sisäänhengitys, uloshengitys

En morgon vid havet, suom. Jyrki Kiiskinen
WSOY 2015, 78 s.


lauantai 22. lokakuuta 2016

Born to run - omaelämäkerta / Bruce Springsteen


Taas menin lankaan, kun uskoin mainospuheita loistavasti kirjoitetusta omaelämäkerrasta. Suuresta kirjallisuudesta ei nytkään ole kyse, mutta hällä väliä. Kun on muutamankin kerran hihkunut riemusta Sherry Darlingin tahdissa tai liikuttunut kyyneliin Independence Daytä kuunnellessa, niin eipä sitä ihan kauheasti häiriinny vaikka teksti onkin paikoitellen hieman vapaamuotoista, tai jos totta puhutaan, ihan kuin suoraan sanelukoneesta purettua.

Ja mahtuu väliin kirjallisia tähtihetkiäkin, kuten sivulla 29, kun Springsteen kertoo muistojaan kouluajoista 1950-luvulla ja avaa hiukan myös ajatuksiaan katolisuudesta.
"Tällainen on maailma, josta löysin oman lauluni alun. Katolisuudessa oli sitä runoutta, vaaraa ja pimeyttä, jotka kuvastivat sisintäni ja mielikuvitustani. Löysin karun, kauniin maan, mielikuvitusrikkaiden tarinoiden maan, sanoin kuvaamattomien rangaistusten ja äärettömien lahjojen maan. Se oli upea ja surkea maa, johon minä joko sovin tai minut sovitettiin. Ja se on kulkenut rinnallani valveunena kautta elämäni. Nuorena aikuisena yritin saada siitä tolkkua. Yritin vastata sen esittämään haasteeseen juuri siitä syystä, että on ylipäätään olemassa sielu, jonka ihminen voi menettää, ja rakkauden valtakunta, johon voi päästä. Levitin kaiken sen, mitä olin omaksunut, perheeni, ystävieni ja naapureideni kituuttavan elämän päälle. Tein siitä jotain, minkä kanssa pystyin painiskelemaan, mitä pystyin ymmärtämään, jotain mihin saattaisin pystyä jopa uskomaan. Niin hassulta kuin tämä kuulostaakin, minulla on "henkilökohtainen" suhde Jeesukseen. Hän on edelleen yksi minun isistäni, joskin hänen kohdallaan on kuten oman isäni kohdalla: en enää usko hänen jumalalliseen voimaansa. Minä uskon hartaasti hänen rakkauteensa, hänen kykyynsä pelastaa...mutta ei tuomita...sitä on muutenkin jo tarpeeksi."
Lapsuudesta ja varsinkin suhteesta isään Brucella riittää paljon kerrottavaa. Isä ei ollut mikään helppo ihminen, vaan pikemminkin pelottava, itseensä sulkeutunut ja äkkipikainen. Ymmärrys vanhaa miestä kohtaan kuitenkin kasvaa tarinan edetessä, ja Bruce myöntää näkevänsä isän edesottamuksissa myös yhtäläisyyksiä omaan käytökseensä varsinkin silloin, kun kaikki ei suju hyvin.

Nuoruusaikojen bändeistä New Jerseyssä on hauskaa lukea. Samaan aikaan elämäkerran kanssa julkaistiin äänite Chapter and Verse, jonka ensimmäiset biisit ovat ajoilta ennen E Street BandiaThe Castilesin Baby I kulkee rautalankakitaroineen tosi lujaa, mutta hauskinta siinä on ehkä kuitenkin poikien laulusoundi, jossa voi kuulla vielä pientä kehittymisen varaa. Steel Mill alkaa tuntua jo ihan kunnolliselta R&B:ltä ja mukaan valitulla biisillä He is guilty kuuluu jo tuttuja Springsteen -maneerejakin.
"Shoren uusin klubi Pandemonium Club oli avattu Sunset Avenuen ja maantie 35:n risteykseen. Se oli lainelautatehtaasta katsoen mäen juurella. Kävelyetäisyydellä. Siellä soitettiin pienellä lavalla baarin takana: soittajia erotti baaritiskin ääressä istuvista asiakkaista vain kapea ränni, jossa oli viinapulloja, jääpalalaareja ja oluthanoja. Baarimikkojen pyrstöt (tyttöjen nätit pyrstöt saivat illan kulumaan vikkelään), tiski, jakkaroilla istuvat asiakkaat, heidän takanaan seisoskelevat ja muutama pöytä sekä tanssilattia levisivät 180 asteen panoraamana bändin eteen. 
Pandemoniumin ('hullunmylly') ei tarvinnut nähdä kovin paljon vaivaa tehdäkseen nimelleen oikeutta. Se veti puoleensa monenkirjavaa, usein yhteensopimatonta yleisöä. Maantietä 35 kotiin rullaavat rekkakuskit, Monmouth Collegen opiskelijat, Shoreen rantalomalle saapuneet kesäturistit, musiikkia kuuntelemaan tulleet hipit ja kaikenkarvaiset baarikärpäset tunsivat vetoa Pandemoniumiin, koska se oli ajan hermolla ja sisustettu loisteliasta vaikutelmaa halvasti jäljitellen."
Musiikin suhteen elämäkerta keskittyy juuri niihin levyihin, joihin toivoinkin. Ekalta levyltä, Greetings from Ashbury Park, en itse muista kuin yhden biisin, Blinded by the light. Sitä olen kuunnellut ihan pentuna kasettimankalta, tosin epäilen nauhoittaneeni radiosta Manfred Mann's Earth Bandin popimman version, vaan kukapa sitä enää tietää. Seuraavia älppäreitä The Wild, the Innocent and The E Street Shuffle, Darkness on the Edge of Town ja Born to run kuuntelin 80-luvun alkuvuosina tosi paljon ja oli mukava lukea niiden tekemisestä. Olisi voinut arvata, ettei levyjen loistelias soundi ole syntynyt aivan sattumalta, mutta oli silti yllättävää saada tietää vaikkapa The River'istä kuinka paljon sen äänittämiseen ja miksaamiseen on pistetty aikaa ja vaivaa.
"Jotkut miksimme jäivät äänipöydälle kolmeksi, neljäksi päiväksi, jopa viikoksi, kun me hössötimme, sähläsimme ja teilasimme toisiamme yrittäessämme onnistumatta saada mukaan kaikki haluamamme maailmat. Joillakin mikseillä on kolmepaikkainen ottonumero. Olimme väkivaltaisen pettyneitä ja ymmällämme, kirosimme veljiämme jotka julkaisivat levyjä ja menivät kiertueille kuten normaalit ihmiset ja viimein kysyimme jopa Jumalalta: miksi me, Herra, miksi? Lopulta Charlien käytyä kahdenkymmenen kappaleemme karusellin läpi toisen tai kolmannen kerran saavutimme jonkinmoisen voiton. Olimme onnistuneet. En suinkaan ollut unohtanut, että Bob Clearmountain oli miksannut kolmessakymmenessä sekunnissa "Hungry Heartin", josta pian tulisi (meidän ainoa) top 5 -hittimme, mutta emme olisi kuuna päivänä voineet työskennellä Bobin kanssa. HÄN OLI HELVETTI LIIAN NOPEA! Meillä oli tarve märehtiä, miettiä, älyllistää ja henkisesti masturboida itsemme lamaannuttavaan kiihkoon. Halusimme rääkätä itseämme, kunnes olisimme tehneet sen...MEIDÄN TAVALLAMME! Ja siihen aikaan E Streetissä meidän tapamme oli ainoa tapa, toisin sanoen VAIKEIN TAPA. Kuten Smith Barneyn pankkiiriliikkeen mainoksissa sanottiin, me teimme rahaa vanhan ajan tyyliin, ansaitsemalla, ja sitten poltimme sen, törsäsimme lukemattomiin ja taas lukemattomiin hedelmättömiin tunteihin valtaisassa teknisessä ryhmärunkkauksessa."
Born in the USA:n jälkeiset levyt käsitellään paljon lyhyemmin, kirjan loppupuoli keskittyy enemmän muuhun kuin musiikkiin. Aika laajasti Springsteen kertoo myös muuntautumisestaan kitaristista lauluntekijäksi, kiinnostumisestaan yhteiskunnallisista epäkohdista ja halustaan vaikuttaa niihin sanoitusten kautta.

Muutamia muusikkoystäviä kuvataan tarkemmin, sekä Little Steven että Clarence Clemons saavat molemmat omat lukunsa. Naissuhteistaan stara kertoo hienotunteisesti, moniakin viehättäviä tyttöystäviä mainitaan, mutta nimeltä kerrotaan vain kahdesta, ensimmäisestä vaimosta Julianne Phillips'istä ja nykyisestä aviopuolisosta Patti Scialfasta, joka on ollut jäsenenä bändissäkin jo vuodesta 1984.

Springsteen kirjoittaa avoimesti myös ongelmistaan. Tasapainoileminen kaksisuuntaisen mielialahäiriön kanssa stadionkiertueiden lomassa ei ole ollut helppoa. Masennukset ovat syventyneet iän karttuessa mutta toistaiseksi hyvä lääkitys on aina vähitellen nostanut elämänlaadun takaisin korkealle. Teos päättyy kodin, perheen ja kotiseudun ylistykseen. Epilogissa hymyilee loppusyksyn aurinkoinen päivä. Bruce käynnistää pyörän, kiristää kypärän ja kietaisee bandanan kasvoilleen, pujahtaa Manasquanin pikkukaupungista maantielle 34 ja ajaa pohjoiseen, kunnes liikenne harvenee.
"Pyörässäni ei ole katetta, joten sadan kilometrin tuntinopeudella puhaltava tuuli rökittää hellittämättä rintaani, puskee minua satulassa taaksepäin, uhkaa hiljaisella äänellä lennättää minut kolmensadan kiitävän teräskilon selästä ja muistuttaa minua siitä, että seuraava hetki ei anna jatkosta minkäänlaisia lupauksia ... ja muistuttaa myös siitä, miten hyvin asiat ovat tänä päivänä, tässä elämässä, kuinka onnekas olen ollut ja kuinka onnekas olen..." 


Bruce Springsteen: Born to run - omaelämäkerta
käsikirjoituksesta suomentanut Ilkka Rekiaro
Otava 2016, 534 s.

keskiviikko 5. lokakuuta 2016

Laudatur / Peter Sandström

.
On helteinen elokuu vuonna 1988. Peter on vierailulla Uudessakaarlepyyssä, lapsuudenkodissaan. Hän näkee vanhempansa ensimmäistä kertaa samalta tasolta, aikuisina itsenäisinä ihmisinä, ei vain äitinä ja isänä. Samalla hän ymmärtää heidän suhteestaan jotain sellaista, josta ei oikeastaan haluaisi olla tietoinen. Mutta aika on kulunut, lapsuus on auttamatta ohi.

Toisaalla Turussa, tarkemmin vielä Port Arthurin kaupunginosassa Rauhankadulla, on vuosi 2014. Peter pesee vaimonsa pyykkejä ja miettii, aikooko Seepra jättää hänet, vai onko kiinnostus Mäkiseen vai väliaikaista, kuten vaimon aikaisemmatkin naissuhteet ovat olleet. Peter muistelee isäänsä ja miettii omaa isyyttään, juuri aikuistuneeseen poikaan on vaikea saada yhteyttä.

Siinä missä aiemmin ilmestynyt Valkea kuulas kertoi äidin ja pojan suhteesta, Laudatur keskittyy isiin ja poikiin. Jonkinlainen isähahmo on myös professori Tulijärv. Peter vierailee vanhan esimiehensä luona tämän kutsusta. Tulijärv on sairastunut, hän on luopunut tavaroistaan ja jopa rakkaasta kissastaan. Vanha mies antaa Peterille runokokoelman, josta tulee tälle tärkeä. Kokoelma on Gösta Ågrenin Tääl.

Tässä katkelma sen nimirunosta:
… ”Minun täytyy
kirjoittaa tästä. Sitähän tapahtuu
kaikkialla, eikä löydy yhtään
kysymystä mihin vastata. Mutta
kysyminen on jo ymmärtämistä. Ainoastaan
kysymykset, joita ei koskaan esitetä,
tarvitsevat vastauksen. Muistan,
että kädet eivät enää olleet
osa häntä. Toimettomina
ne lepäsivät sylissä. Hän näki
silmillään vain pimeyttä
ja valoa. Oli hiljaista. Minä
ajattelin: hiljaisuus etenee ryömien
hänen ruumiissaan. Pian
se saavuttaa sydämen. Pian
minä olen yksin
täällä.”
Jos tuo runo on maaginen, niin samoin on Sandtrömin tekstikin. Kerronta vaikuttaa ensisilmäyksellä arkipäiväiseltä, mutta se on kuitenkin täynnä oivaltavia ajatuksia haikealla, runollisen kauniilla kielellä ylöspantuina. Hieman surumielinen pohdinta parisuhteesta, vanhemmuudesta ja ajan kulumisesta katkeaa usein yllättäviin, joskus liki groteskeihin tapahtumiin. Äiti huitaisee isää kuokalla päähän, isä ja poika lähtevät vanhalla Taunuksella isän entisen heilan luo ja poikkeavat matkalla sorakuopalle harjoittelemaan ampumista sianruho maalitaulunaan. Meno äityy ajoittain melko absurdiksi, mutta kerronnan kirkkaus ja lumo säilyvät.

Ehkä eniten nautin niistä kappaleista, joissa Sandström pohtii kirjoittamista ja kaikkea siihen liittyvää, ympäristön havainnointia ja huomioiden muistiin merkitsemistä.
"Istuin siinä ja katselin kiiltävää tiskipöytää, joka oli hinkattu niin puhtaaksi että sen pinnalla olisi voinut tehdä laboratoriokokeita. Lieden levyjä jotka odottivat mykkinä ja hiljaisina, valmiina kuumenemaan, puuhellaa joka näytti pitävän keittiön oikeassa kurssissa, pimeänä ja uinuvana tähän aikaan vuodesta. Lattiaa joka oli lakaistu ja kuurattu, tummaa ja persoonatonta kuin päivän päätteeksi siivotussa toimistossa tai odotushuoneessa juuri ennen vastaanoton avaamista aamun ensimmäisiä asiakkaita varten. Nämä ovat meidän jälkiämme, Seepran ja minun, höyhenenkeveitä ja kivikovia, ne ovat jatkuvasti läsnä mutta niitä on melkein mahdoton nähdä, se vaatii harjaantunutta silmää, kenties arkeologin tai geologin tapaa tarkkailla maisemaa joka näytti maallikon silmissä pelloilta tai metsältä mutta josta ammattimaisen filtterin läpi katsottuna paljastui merenpohjia, kalastajakyliä, paikkoja joissa oli asunut ihmisiä, kenties kokonaisia kansoja jotka olivat käyttäneet kieltä, jota kukaan ei enää osannut mutta jota oli puhuttu juuri siellä, niiden parissa jotka siellä olivat asuneet ja eläneet ennen siirtymistään eteenpäin. Nyt oli minun vuoroni tarkkailla maisemaa ja tulkita menneen elämän jättämiä näkymättömiä merkkejä."
Joskus kun illalla katselee kerrostaloa, jonka ikkunoihin yksi kerrallaan syttyy valoja, ei voi olla ihmettelemättä sitä, kuinka siellä jokaisen pienen ruudun takana voi olla joku, jolla on sata pientä asiaa mielessään, jonka elämä on yhtä ruuhkaista, rakasta ja tärkeää kuin omani. Jotain tälläistä luen myös Sandströmin teksteistä, hän kuvaa arjen ihmeitä, niitä pieniä asioita jotka saattaa helposti ohittaa olankohautuksella, tai jopa kokonaan huomaamatta. Sandström osaa nyrjäyttää todellisuuden juuri sen verran itsensä viereen, että rakosesta pääsee katsomaan, millainen tukirakennelma kaikkea oikeasti pitää kasassa.

Monia on mietityttänyt teoksen nimi. Mikä saa arvosanan laudatur, elämäkö, vai kaiken sattumanvaraisuus? Sandström avaa uusimman romaaninsa nimen merkitystä Yle Åbolandin elokuisessa haastattelussa.

Sandström, Peter: Laudatur
käsikirjoituksesta suomentanut Outi Menna
S&S 2016, 227 s.