Kirjamuistikirja

"Ei sitä kaivoa voi tyhjentää, se kaivo on yhteydessä syviin vesiin joissa leikimme lapsina, ja siellä valtamerien pohjattomissa syvyyksissä lentounemme syntyivät" Noilla sanoilla kokoelma alkaa, ja minusta tuo on niin kauniisti sanottu, että voisin tatuoida nuo rivit olkapäähäni. Ehkäpä sen vielä teenkin. Claes Andersson kirjoittaa suoraan ja kiertelemättä vanhenemisesta ja kuolemasta. Runoissa unohdetut ystävät nukkuvat mullassa juurien keskellä ja kertoja itsekin vaeltaa jo kohti reunaa , mutta ei hätää, jaksan ja haluan lukea nämä runot koska reunaa kohti ei raahusteta surkutellen vaan tanssien ja nauraen. Runo (ambulanssi veden alla)  on helppo tulkita kertomukseksi siitä, kuinka Andersson sydänkohtauksen jälkeen elvytettiin takaisin kuoleman rajalta. Seuraava sivu on omistettu Eeva-Liisa Manner ille, jonka runojen Andersson on kertonut auttaneen itseään vaikeissa elämäntilanteissa, silloin kun on tuntunut siltä ettei ehkä enää selviä. Liki 80 ikävuotta ja

Taas menin lankaan, kun uskoin mainospuheita loistavasti kirjoitetusta omaelämäkerrasta. Suuresta kirjallisuudesta ei nytkään ole kyse, mutta hällä väliä. Kun on muutamankin kerran hihkunut riemusta  Sherry Darlingin  tahdissa tai liikuttunut kyyneliin  Independence Daytä kuunnellessa, niin eipä sitä ihan kauheasti häiriinny vaikka teksti onkin paikoitellen hieman vapaamuotoista, tai jos totta puhutaan, ihan kuin suoraan sanelukoneesta purettua. Ja mahtuu väliin kirjallisia tähtihetkiäkin, kuten sivulla 29, kun Springsteen kertoo muistojaan kouluajoista 1950-luvulla ja avaa hiukan myös ajatuksiaan katolisuudesta. "Tällainen on maailma, josta löysin oman lauluni alun. Katolisuudessa oli sitä runoutta, vaaraa ja pimeyttä, jotka kuvastivat sisintäni ja mielikuvitustani. Löysin karun, kauniin maan, mielikuvitusrikkaiden tarinoiden maan, sanoin kuvaamattomien rangaistusten ja äärettömien lahjojen maan. Se oli upea ja surkea maa, johon minä joko sovin tai minut sovitettiin.

. On helteinen elokuu vuonna 1988. Peter on vierailulla Uudessakaarlepyyssä, lapsuudenkodissaan. Hän näkee vanhempansa ensimmäistä kertaa samalta tasolta, aikuisina itsenäisinä ihmisinä, ei vain äitinä ja isänä. Samalla hän ymmärtää heidän suhteestaan jotain sellaista, josta ei oikeastaan haluaisi olla tietoinen. Mutta aika on kulunut, lapsuus on auttamatta ohi. Toisaalla Turussa, tarkemmin vielä Port Arthurin kaupunginosassa Rauhankadulla, on vuosi 2014. Peter pesee vaimonsa pyykkejä ja miettii, aikooko Seepra jättää hänet, vai onko kiinnostus Mäkiseen vai väliaikaista, kuten vaimon aikaisemmatkin naissuhteet ovat olleet. Peter muistelee isäänsä ja miettii omaa isyyttään, juuri aikuistuneeseen poikaan on vaikea saada yhteyttä. Siinä missä aiemmin ilmestynyt Valkea kuulas kertoi äidin ja pojan suhteesta, Laudatur keskittyy isiin ja poikiin. Jonkinlainen isähahmo on myös professori Tulijärv. Peter vierailee vanhan esimiehensä luona tämän kutsusta. Tulijärv on sairastunut, hä