lauantai 26. helmikuuta 2011

Saniaislehdon salaisuudet

Saniaislehdon salaisuudet / Kati Närhi
WSOY, 2010, 129 s. : kuv.

Kuulin puolella korvalla jossain lueteltavan tämän vuotisia Sarjakuva-Finlandia -ehdokkaita ja muistin lainakirjapinon pohjalla odottelevan Saniaislehdon salaisuudet. Paremmin sarjakuvaa tuntevat työkaverit olivat siitä vinkanneet jo aikoja sitten, nyt kaivoin kirjan esille.

Kirja koostuu kymmenestä vähän venytetystä stripistä, lyhyimmillään tarinat ovat parin-kolmen sivun pituisia, pisimmillään sivuja saattaa olla yli kymmenenkin. Kaikki tarinat liittyvät yhteen päähenkilön, Agneksen kautta.

Agnes on pikkuvanha esimurrosikäinen tyttö, joka asuu mummonsa kanssa Plankton-nimisessä kaupungissa. Hän tarkkailee ympäristöään tiukkaan tyyliin ja törmää monenlaisiin kummallisuuksiin. Nokkelana tyttönä Agnes tekee suorasukaisia paljastuksia vedellessään suoriksi aikuisten mutkalle kierimiä juttuja.

Piirosten värimaailma on melko kapea, useimmiten on käytetty vain sinistä mustalla pohjalla. Mutta se sinisen sävy on valittu aivan nappiin; vain vähän valkoista sisältävä mustikkamaito luo hienon tunnelman, vähän ankean, mutta intensiivisen. Piirrostyyli ei ole kovin kaunis, mutta se on hauska ja sopii hyvin aiheeseen.

Viihdyin tätä sarjakuvaa lukiessa hyvin, mutta odotukseni eivät ihan täyttyneet. Kirjaa oli kehuttu minulle paljon ja sen nimi oli herättänyt mielikuvan vähän erilaisesta elämyksestä. Nimen perusteella odotin ihan erilaista piirrostyyliä, pikkutarkempaa, jotenkin kai vanhoja kasvistokuvia muistuttavaa. Oma vika, liian paljon mielikuvitusta ja liian vähän tietoa...

torstai 24. helmikuuta 2011

Ihan kakaroita

Ihan kakaroita / Patti Smith
Just kids ; suomentanut Antti Nylén
WSOY, 2010, 269, [10] s. : kuv.

Patti Smith kertoo tässä elämäkertaromaanissa lähinnä nuoruusvuosistaan, ajasta jolloin hän aloittelevana runoilijana etsi paikkaansa New Yorkin taidepiireissä. Suurin osa tapahtumista sijoittuu 1960-luvun lopulle ja 1970-luvulle, aikaan jolloin myös Robert Mapplethorpe vasta haaveili maineesta kuvataiteilijana. Nuoret tyhjätaskut tapaavat sattumalta, tunnistavat samanlaatuisuutensa ja lyöttäytyvät yhteen. Rakkautena alkanut sielunsukulaisuus kestää läpi elämän ; vaikka kumppanit molemmilla vaihtuvat, luottamus vanhaan ystävyyteen pysyy.

Kirja on yltäkylläinen taidehistorian tarjoiluvati. Valtava määrä rockpersoonia, taiteilijoita ja taidevaikuttajia kävelee samoihin gallerioihin, hotellihuoneisiin ja klubeihin kertojan kanssa. Tarinasta ei kuitenkaan muodostu ärsyttävää kuuluisuuksien pongauslistaa, vaan Smith kertoilee elämästään ja pyrkimyksistään hämmästyttävän vaatimattomasti ja todentuntuisesti. Äänessä ei ole raju rockgimma, vaan aika tavallinen, ujo ja ajoittain epävarmakin tyttö. Poikkeuksellista on kuitenkin luja tahto elää taiteelle ja saada aikaan jotain josta olla ylpeä.

Liki hupaisan tarkasti on kerrottu siitä, mitä kenellä milloinkin on yllään. Nuorten visualistien valmistautuminen vaikkapa klubille on todella huolellista. Vaikka vaatekaappi ei pullistelekkaan muotiluomuksia, valinta vähistä kirpparilöydöistä tehdään tarkasti harkiten; jokaisella kaulanauhalla, hatulla tai paidalla on oma sanomansa. Nämä viestit halutaan saada osaksi itseä ja välittää muiden nähtäväksi. Tavallaan tämä jatkuu molempien taiteessakin myöhemminkin. Oma persoona on koko ajan liossa sekä rockmuusikolla että muotokuviin keskittyvällä valokuvaajalla.

Seuraava lainaus ei ole mitenkään erityisen tyypillinen tälle kirjalle, mutta kuva on lumoava:
"Marvin Gayen Trouble man soi jatkuvasti taustalla, kun minä yritin kirjoittaa Arthur Rimbaud'sta. Teippasin hänen uhmakkaat Dylanin-kasvonsa harvoin käyttämäni kirjoituspöydän ylle. Loikoilin lähinnä lattialla saamatta aikaan muuta kuin katkelmia ja runoja ja näytelmänalun; siitä piti tulla dialogi, jossa riitelisin runoilija Paul Verlainen kanssa Arthurin saavuttamattomasta rakkaudesta.

Eräänä iltapäivänä nukahdin lattialle kirja- ja paperipinojeni keskelle ja jouduin jälleen toistuvan apokalyptisen uneni maisemiin. Panssarivaunut oli kiedottu kimaltaviin kankaisiin ja niihin oli ripustettu kamelinkelloja. Islamilaiset ja kristityt enkelit olivat kiinni toistensa kurkuissa; niiden höyhenet täplittivät alati muotoaan muuttavien dyynien pintaa. Kahlasin vallankumouksen ja epätoivon maisemissa, kunnes löysin kuivien puiden alta salakavalasta piilosta rullalle käärityn nahkasalkun - ja tuosta lahoavasta salkusta Arthur Rimbaud'n omakätisen käsikirjoituksen. Siinä olivat hänen kadonneet mestariteoksensa."

 

maanantai 21. helmikuuta 2011

Yösoittoja

Yösoittoja / Kazuo Ishiguro
Nocturnes ; suomentanut Helene Bützow
Keltainen kirjasto ; 415
Tammi, 2011, 226 s.

Novellikokoelma, jossa seikkailee viisi muusikkoa. Tai no, ainakin musiikkiin intohimoisesti suhtautuvista henkilöistä on kyse. Eivätkä he kyllä tarkemmin ajatellen edes seikkaile, kyse on ennemmin leikkauksista hyvinkin arkisiin hetkiin. Hetkiin, jotka kuitenkin saattavat, ihan luontevasti, nyrjähtää aika kummallisiin sfääreihin.

Tykkään kovasti keskustella kirjoista ja nyt, kun blogi on saanut muutaman lukijan, kiusaus yrittää muuttaa tyyliä on suuri. Voisi jättää referointia vähän vähemmälle ja keskittyä niihin debattiakin herättäneisiin henkilökohtaisiin mielipiteisiin ja subjektiivisiin arviointeihin, niillähän toki on enemmän merkitystä keskustelulle. Mutta edelleenkin tarvitsen myös jonkinlaista muistilistaa, jonka avulla palauttaa mieleen nämä minulta turhan helposti unohtuvat henkilöt, miljööt ja tapahtumat! Eli en voi kuin varoittaa, tässä niitä juonipaljastuksia taas tulee;

Tarinat aloittaa puolalainen Jan. Hän kiertelee kitaroineen Venetsian torikahviloissa soitellen eri kokoonpanojen kanssa. Eräässä kahvilassa Jan yllättäen näkee äitinsä suuren idolin, iskelmätähti Tony Gardnerin. Jan pääsee säestämään laulajaa serenadissa tämä puolisolle Lindylle. Samalla hän saa esimakua kuuluisuuden kiroista. Paljastuu, että toisiaan rakastava aviopari on eroamassa; se on edullisinta kummankin uralle.

Venetsiasta ja siirrytään Lontooseen. Intohimoisesti levyjä keräilevä Ray on kutsuttu "pelastamaan" Emilyn ja Charlien avioliittoa. Nukkavierun vanhan ystävän olisi tarkoitus muistuttaa Emilyä siitä, kuinka menestynyt aviomies Charlie tähän verrattuna lopulta kuitenkin on.  Asiat menevät hulvattomasti solmuun, kun Ray ryhtyy Charlien neuvojen mukaisesti peittelemään aluksi melko viatonta kurkistusta Emilyn muistikirjaan. Toisiaan seuraavat huijaukset kumuloituvat mahtavaksi sotkuksi. Vastoin kaikkia todennäköisyyksiä tarina päättyy Rayn kannalta onnellisesti, lähes opiskeluaikojen naiivinviattoman kolmiodraaman toisintoon.

Kolmannessa novellissa nuori mies vetäytyy maaseudulle auttelemaan sisartaan tämän turistikahvilassa. Tarkoituksena on samalla hioa sävellyksiä valmiiksi Lontoossa odottavia koe-esiintymisiä varten. Paremmin kuin kiireisessä aamupalan tarjoilussa, mies viihtyy ravintolaa ympäröivillä kukkuloilla soitellen kitaraa ja keskustellen Sonjan ja Tilon, jo hiukan iäkkäämpien ravintolamuusikkojen kanssa. Nuoren, toiveikkaan muusikonalun ja hyväntahtoisten, mutta jo hiukan ammattiinsa väsyneen lomailevan pariskunnan keskustelut ovat liikuttavia.

Seuraavana vuorossa on Steve, huippulahjakas jazzfonisti, joka managerin jankuttaessa asiasta alkaa uskoa, että menestyksen esteenä on aina ollut vain ruma naamataulu. Kun vaimokin sitten jättää ja tunnontuskissaan vielä hankkii uudelta mieheltään rahoituksen kauneusleikkaukseen, Steve suostuu lähtemään tohtori Boriksen klinikalle. Hienon hotellin yläkerroksessa sijaitsevalla klinikalla Steve saa huonenaapurikseen Lindy Gardnerin, avioerosta itseään kohotusleikkauksella hoitelevan seurapiirikaunottaren. Aluksi omanarvontuntoinen Steve ei välittäisi halveksimansa kuuluisilla tuttavillaan kehuskelevan naisen seurasta, mutta pitkien keskustelujen ja öisessä hotellissa tehtyjen harhailujen jälkeen syntyy kuitenkin erityislaatuinen, hauras yhteisyyden tunne.

Viimeisessä novellissa palataan Italiaan. Piazzalle ilmestyy taas tuttu kasvo, Tibor, unkarilainen sellisti joka opiskeluaikanaan on viettänyt paljon aikaa piazzan liepeillä tapaillen virtuoosimuusikko Eloise McCormackia. Eloise opettaa iltapäivisin hotellihuoneessaan Tiborille kuinka soittaa selloa oikein. Mystisintä Eloisessa on se, kuinka hyvin hän onnistuu missiossaan osaamatta lainkaan soittaa itse!

Kirjan takaliepeessä lukee, että Ishiguro "näyttää sanomatta jättämisen voiman". Se on hyvin sanottu ja samalla varmaan myös tärkein syy siihen, miksi pidän Ishigurosta niin paljon. Tarinoissa tapahtuu aika vähän, mutta jossain taustalla mukana on aina jotain enemmän, jotain jonka voi aavistaa ja ymmärtää mutta ei ihan tarkkaan pukea sanoiksi.

Olen aiemmin lukenut Ishigurolta romaanin Ole luonani aina, joka mielestäni ylittää nämä nyt lukemani novellit sekä yllätyksellisyydessä että tarkkanäköisyydessä. Kirjasta on tulossa myös elokuvasovitus, trailerin perusteella vieläpä ihan mielenkiintoinen!

torstai 17. helmikuuta 2011

Hyvien kukkien lapset

Hyvien kukkien lapset / Hong Ying
Good Children of the Flowers ; suomentanut Riina Vuokko
Ajatus kirjat, 2010, 464 s.

Hong Ying syntyi vuonna 1962 Kiinassa, Chongqingissa. Opiskeltuaan 80-luvulla Pekingissä ja Shanghaissa hän muutti kymmeneksi vuodeksi Lontooseen, sai kansainvälistä mainetta kirjailijana ja palasi Pekingiin vuonna 2000.

Hyvien kukkien lapset on omaelämäkerrallinen teos. Se laajenee myös kirjailijattaren äidin tarinaksi. Näiden kahden naisen ja heidän perheidensä elämän kautta käydään läpi yli 50 vuotta Kiinan lähihistoriaa. Suuri harppaus, 1960-luvun taitteen nälänhätä, uudelleenkoulutukset, kulttuurivallankumous ja Kiinan sodat mm. Japanin ja Tiibetin kanssa saavat ilmaisun köyhän perheen elämässä, ehtiipä kirjailijatar jopa Taivaallisen rauhan aukiolle heristelmään nyrkkiä panssareille vuonna 1989.

Maolainen ideologia ei kunnioittanut yksilön oikeuksia. Individualistiset ajatukset varmasti tehokkaasti haihtuvat päästä jos on pienestä pitäen tiennyt kuuluvansa miljoonakansaan, olevansa yksi jauhonhippunen suuren isänmaan taikinassa, pelkkää rakennusainetta. Tämä tuntuu heijastuvan myös ihmissuhteisiin, ne ovat hämmästyttävän materialistisia. Naisen arvo on kauneudessa, sukulaisen tämän omaisuuden määrässä. Jos rakkautta tai toiveita jotakuta kohtaan on, siitä ei puhuta ääneen, aivan kuin asialla ei uskottaisi olevan kuitenkaan oikeasti merkitystä.

Hyvien kukkien lapset antaa Kiinasta melko takapajuisen kuvan. Hong Ying on syntynyt vuoden minun jälkeeni, mutta hänelle tapahtuu asioita joita voisin kuvitella tapahtuneen isoäidilleni, en enää itselleni. Tai ehkä ajassa pitäisi mennä vielä enemmänkin taaksepäin, jotta aviomies voisi täysin tosissaan väittää olevansa oikeutettu hallitsemaan pankkitilejäni tai jotta aviottomana lapsena syntyminen olisi yhteisöstä pois sulkemiseen johtava häpeä.

Mielenkiintoisinta kirjassa olivat kuvaukset jokapäiväiseen elämään liittyvistä tavoista ja taikauskosta. Tarinan kehyksenä ovat äidin hautajaiset, monipäiväinen tapahtuma johon on kutsuttu kestittäväksi sukulaisia ja ystäviä mahdollisimman laajalti. Papatteja ammutaan silloin kun niitä kuuluu ampua, paksu kissa, naapuruston puuhamies vastaa ohjelmasta, Mestari käy puhdistamassa pahojen henkien riivaaman lieden jotta vieraille saadaan keitettyä riisiä ; tapahtumia riittää samoin kuin käänteitä sisarusten ihmissuhteissa.

"Kiertelin pöydästä toiseen kaatamassa vieraille teetä. Sukulaiset ja ystävät tuntuivat keskustelevan kaikesta muusta paitsi äidistä: he vaihtoivat kuulumisiaan ja kyselivät toistensa lapsista, kuka teki mitäkin työkseen ja kuka oli mennyt kenenkin kanssa naimisiin ja millaisessa asunnossa kukakin asui.
Paikassa oli hyvä fengshui. Kerrostalo oli rakennettu rinteen parhaaseen kohtaan, paikalle josta näki jokien yhtymäkohtaan, kolmelle eri rannalle. Nyt kun Chongqingista oli tullut itsenäinen, maakuntatasoinen kaupunkialue, pitäisi keksiä tapoja ansaita rahaa eikä vain elää köyhyydessä ja kurjuudessa. Silloin kun ei ollut rahaa, poltettiin väärennettyjä Zhongnanhai-savukkeita ja ostettiin vaatteita vain alennusmyynnistä, teeskenneltiin että rahaa oli enemmän kuin olikaan. Kun raha oli kerran noussut puheenaiheeksi, kaikki innostuivat ja alkoivat puhua toistensa päälle. "

Kurkkaa Hong Yingin blogiin: http://blog.sina.com.cn/hongyinghongying
Melko eksoottista? Ja yllätys yllätys, Googlen käännöstyökalun avulla saattaa paikoin arvata, mistä on kyse.

keskiviikko 16. helmikuuta 2011

Kevät pääsi lukupäiväkirjaankin!

Ulkona paistaa aurinko niin kirkkaasti, että oli pakko päästää kevät blogiinkin.

Kuvassa on kirsikankukkia keväältä 2009, nuoresta itse istutetusta Varjomorellista. Sen oksien kärjet ovat jo monena talvena paleltuneet, mutta puu kantaa silti kukkaa ja marjaa melkein läkähtymiseen asti. Kukat ovat kauniita mutta marjat happamia kuin mitkä, hyvää likööriä niistä kyllä saa.

Nyt paukkuu pakkanen, tänäkin aamuma oli yli 20 astetta nollan alapuolella, mutta aurinko lupaa jo kevättä. Ihan kohta tippuu rännit ja sitten se taas tulee, kesä!

perjantai 11. helmikuuta 2011

27, eli, kuolema tekee taiteilijan

27, eli, kuolema tekee taiteilijan / Alexandra Salmela
Teos, 2010, 311 s.

Kirja sai vuoden 2010 Hesarin esikoispalkinnon ja sen ehdokkuus Finlandia -palkinnon saajaksi aiheutti hauskan hässäkän palkinnon säännöissä. Ehdokkaitten kun piti alunperin olla suomalaisia. Nyt Alexandra Salmelan jälkeen riittää suomenkielisyys, hyvä niin ja saavutus sekin.

Olen aina pitänyt aika käsittämättömänä sitä, että joku kykenee kirjoittamaan romaanin muulla kuin omalla äidinkielellään. Vielähän sitä puhua pälpättää vaikka mitä sekakieltä, mutta kirjoittaessa kriittisyys kasvaa. Salmela sanoo Ykkösen aamu-tv:n haastattelussa, että hänestä oli vapauttavaa kirjoittaa suomeksi äidinkielen, tsekin, sijasta. Ei tarvinnut pyrkiä epätoivoisesti tarkkaan itseilmaisuun vaan saattoi improvisoida sen mukaan mihin kielitaito kulloinkin riitti.

Kirjassa on useita erilaisia kertojia. Keskeisin näistä on Angie, taideopiskelija, jolla on pakkomielteenä tulla kuuluisaksi kirjailijaksi ennen kuin täyttää 28 vuotta. Ja sen jälkeen voikin sitten kuolla, koska elämä keski-ikäisenä on turhaa. Angien pohdinnat ovat liikuttavia ja tuovat mieleen omat ajatukseni 15 -vuotiaana, iässä jolloin oli vielä itsestään selvää, että aikuisena minusta tulee jotakin erikoista. Julistin tuolloin toivovani, että rekka ajaisi ylitseni ennen kuin täytän 40 vuotta. Huh! Täytän ensi vuonna 50 ja olen vilpittömän onnellinen siitä, ettei toiveeni toteutunut!

Hauskin kertojista on Kassandra, kissa joka analysoi tarkastelussa olevan perheen jäseniä viiltävän tarkasti. Kassandra näkee kaiken, ymmärtää kaiken ja suhtautuu täysin välinpitämättömästi kaikkeen. Julmimmillaan Kassandra on tarkkaillessaan luomuäiti Piiaa, lempivihollistaan.

Omia näkemyksiään kertomukseen tarjoavat lisäksi pehmoeläin Herra Possu ja perheen auto. Kieltämättä ne tuovat mukaan riehakkuutta ja uutta näkökulmaa. Molempien tyyli on vain niin tankkaava ja itseään toistava, että kirjan loppupuolella kyllästyin kumpaankin. Hyppelin sivujen yli jatkaakseni taas vasta kun Angie tai Kassandra pääsi ääneen.

Kirjassa on paljon henkilöitä, mutta jollain tavalla tarina kuitenkin kristallisoituu Piian, perheen äitiin. Tärkeimmät kertojatkin ovat kuin Piian jatkeita ajassa kahteen suuntaan. Levoton Angie edustaa nuoruutta ja viisas Kassandra vanhuutta, Piian eläessä tässä välissä keski-ikää hieman itsestään eksyneenä.

Tärkein teema on aikuiseksi kasvamisen tuska. Useimmat meistä kykenevät luopumaan lapsuuden kaikkivoipaisista haaveista suht helposti, joillekin onnen löytäminen tavallisesta pienestä elämästä tuottaa vähän enemmän vaikeuksia. Ja prosessi on mielenkiintoinen!

perjantai 4. helmikuuta 2011

Totta

Totta / Riikka Pulkkinen
Otava, 2010, 332 s.

Odotukseni lukukokemukselle nousevat toisinaan ylettömiksi kun kirjalle suitsutetaan kehuja joka tuutista. Tai sitten olen vaan luonnostani vastarannan kiiski, joka tapauksessa suurella rahalla mainostetut median suosikit ovat usein olleet pettymyksiä. Nyt yhdyn innoissani kehujien kuoroon; Totta on hyvä kirja!

Elsa ja Martti ovat vanha aviopari. Kummallakin on takana menestyksekäs ura, tutkijan ja taidemaalarin. Avioliitto on vaikuttanut onnelliselta, mutta sairastuessaan syöpään vaimo alkaa katua joitain ratkaisujaan. Kun tyttärentytär löytää kaapista vieraan vanhan mekon, Elsa päättää, että salailu saa loppua.

Mekko kuuluu Eevalle, apulaistytölle, joka on palkattu perheeseen äidin työn vaatiessa matkustelua ja pitkähköjäkin poissaoloja kotoa. Isän ja palvelustytön välille syntyy suhde, jonka olemassaoloa Elsa ei aluksi tahdo lainkaan uskoa. Kun asia käy täysin ilmeiseksi, haluaa hän pelastaa perheensä ja ajaa tytön tiehensä. Vähitellen kaikki tulee anteeksiannetuksi aviopuolisoiden välillä. Aikuisten kannalta asia olisi helpointa vain unohtaa. Eleonooran, perheen tyttären hämmentävät "äiti"-muistot vaativat kuitenkin selityksiä. Kun historia vielä toistaa itseään tyttärentyttären rakkaustarinassa, Elsa tuntee velvollisuudekseen vihdoin kertoa Eevasta.

Tarinassa tulee esiin monenlaista syyllisyyttä. Äiti tuntee syyllisyyttä perheensä hylkäämisestä tutkijanuran vuoksi, isä uskottomuudesta, tytär kiintymyksestään hoitajaansa. Toinen teema on menettämisen pelko; rakkaus loppuu, kuolema tulee. Lohduksi tarjotaan unohdusta ja anteeksiantoa ja varmaan se onkin parempi niin. Ihan vähän kuitenkin ärsytti varsinkin Elsan liki marttyyrimainen hyväkäytöksisyys. Olisin mieluusti lukenut muutaman sellaisenkin kappaleen, missä perheensä puolesta pelkäävä nainen antaa tulla oikein kunnolla sydämensä pohjasta, koko sillä leijonaemon raivolla mihin Elsallakin näyttäisi olevan edellytykset.

Romaani on rakennettu taiten vuorotellen 1960-luvulle suuntautuneiden takaumien ja nykyhetken kuvauksen välillä. Kieli on kaunista ja omaperäistä. Joissain sanavalinnoissa on ihan hienoista kikkailun makua, mutta sallittakoon tuo ilomielin, kun kokonaisuus on näin suuri lukunautinto!