Ihan kakaroita

Ihan kakaroita / Patti Smith
Just kids ; suomentanut Antti Nylén
WSOY, 2010, 269, [10] s. : kuv.

Patti Smith kertoo tässä elämäkertaromaanissa lähinnä nuoruusvuosistaan, ajasta jolloin hän aloittelevana runoilijana etsi paikkaansa New Yorkin taidepiireissä. Suurin osa tapahtumista sijoittuu 1960-luvun lopulle ja 1970-luvulle, aikaan jolloin myös Robert Mapplethorpe vasta haaveili maineesta kuvataiteilijana. Nuoret tyhjätaskut tapaavat sattumalta, tunnistavat samanlaatuisuutensa ja lyöttäytyvät yhteen. Rakkautena alkanut sielunsukulaisuus kestää läpi elämän ; vaikka kumppanit molemmilla vaihtuvat, luottamus vanhaan ystävyyteen pysyy.

Kirja on yltäkylläinen taidehistorian tarjoiluvati. Valtava määrä rockpersoonia, taiteilijoita ja taidevaikuttajia kävelee samoihin gallerioihin, hotellihuoneisiin ja klubeihin kertojan kanssa. Tarinasta ei kuitenkaan muodostu ärsyttävää kuuluisuuksien pongauslistaa, vaan Smith kertoilee elämästään ja pyrkimyksistään hämmästyttävän vaatimattomasti ja todentuntuisesti. Äänessä ei ole raju rockgimma, vaan aika tavallinen, ujo ja ajoittain epävarmakin tyttö. Poikkeuksellista on kuitenkin luja tahto elää taiteelle ja saada aikaan jotain josta olla ylpeä.

Liki hupaisan tarkasti on kerrottu siitä, mitä kenellä milloinkin on yllään. Nuorten visualistien valmistautuminen vaikkapa klubille on todella huolellista. Vaikka vaatekaappi ei pullistelekkaan muotiluomuksia, valinta vähistä kirpparilöydöistä tehdään tarkasti harkiten; jokaisella kaulanauhalla, hatulla tai paidalla on oma sanomansa. Nämä viestit halutaan saada osaksi itseä ja välittää muiden nähtäväksi. Tavallaan tämä jatkuu molempien taiteessakin myöhemminkin. Oma persoona on koko ajan liossa sekä rockmuusikolla että muotokuviin keskittyvällä valokuvaajalla.

Seuraava lainaus ei ole mitenkään erityisen tyypillinen tälle kirjalle, mutta kuva on lumoava:
"Marvin Gayen Trouble man soi jatkuvasti taustalla, kun minä yritin kirjoittaa Arthur Rimbaud'sta. Teippasin hänen uhmakkaat Dylanin-kasvonsa harvoin käyttämäni kirjoituspöydän ylle. Loikoilin lähinnä lattialla saamatta aikaan muuta kuin katkelmia ja runoja ja näytelmänalun; siitä piti tulla dialogi, jossa riitelisin runoilija Paul Verlainen kanssa Arthurin saavuttamattomasta rakkaudesta.

Eräänä iltapäivänä nukahdin lattialle kirja- ja paperipinojeni keskelle ja jouduin jälleen toistuvan apokalyptisen uneni maisemiin. Panssarivaunut oli kiedottu kimaltaviin kankaisiin ja niihin oli ripustettu kamelinkelloja. Islamilaiset ja kristityt enkelit olivat kiinni toistensa kurkuissa; niiden höyhenet täplittivät alati muotoaan muuttavien dyynien pintaa. Kahlasin vallankumouksen ja epätoivon maisemissa, kunnes löysin kuivien puiden alta salakavalasta piilosta rullalle käärityn nahkasalkun - ja tuosta lahoavasta salkusta Arthur Rimbaud'n omakätisen käsikirjoituksen. Siinä olivat hänen kadonneet mestariteoksensa."

 

Kommentit

  1. Minä haluaisin lukea tämän. Jotenkin tuntuu, että kirja on ihan tekijänsä näköinen ja varmasti hyvä niin.

    Olen lukenut tästä kirjasta muualtakin, mutta vasta sinun arviostasi huomasin kirjan kiinnostavan suomentajan.

    VastaaPoista
  2. Kannattaa ilman muuta lukea jos aihe vähäänkään kiinnostaa. Kirja on mielenkiintoinen, sujuva ja uskottava, enkä Nylenin käännöksessäkään huomannut mitään moitittavaa.

    Ainoa vähän hämmennystä aiheuttanut juttu oli kirjan lievetekstit, joissa joku puhui Mapplethornesta. Tekstissä nimi kyllä oli mielestäni oikein.

    VastaaPoista
  3. Anoppini on lukemassa tätä kirjaa nyt ja kehuu sitä aivan maasta taivaisiin ja nyt tämä arviosi. Haluan myös lukea!!

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Kiitos kommentista!