27, eli, kuolema tekee taiteilijan
Teos, 2010, 311 s.
Kirja sai vuoden 2010 Hesarin esikoispalkinnon ja sen ehdokkuus Finlandia -palkinnon saajaksi aiheutti hauskan hässäkän palkinnon säännöissä. Ehdokkaitten kun piti alunperin olla suomalaisia. Nyt Alexandra Salmelan jälkeen riittää suomenkielisyys, hyvä niin ja saavutus sekin.
Olen aina pitänyt aika käsittämättömänä sitä, että joku kykenee kirjoittamaan romaanin muulla kuin omalla äidinkielellään. Vielähän sitä puhua pälpättää vaikka mitä sekakieltä, mutta kirjoittaessa kriittisyys kasvaa. Salmela sanoo Ykkösen aamu-tv:n haastattelussa, että hänestä oli vapauttavaa kirjoittaa suomeksi äidinkielen, tsekin, sijasta. Ei tarvinnut pyrkiä epätoivoisesti tarkkaan itseilmaisuun vaan saattoi improvisoida sen mukaan mihin kielitaito kulloinkin riitti.
Kirjassa on useita erilaisia kertojia. Keskeisin näistä on Angie, taideopiskelija, jolla on pakkomielteenä tulla kuuluisaksi kirjailijaksi ennen kuin täyttää 28 vuotta. Ja sen jälkeen voikin sitten kuolla, koska elämä keski-ikäisenä on turhaa. Angien pohdinnat ovat liikuttavia ja tuovat mieleen omat ajatukseni 15 -vuotiaana, iässä jolloin oli vielä itsestään selvää, että aikuisena minusta tulee jotakin erikoista. Julistin tuolloin toivovani, että rekka ajaisi ylitseni ennen kuin täytän 40 vuotta. Huh! Täytän ensi vuonna 50 ja olen vilpittömän onnellinen siitä, ettei toiveeni toteutunut!
Hauskin kertojista on Kassandra, kissa joka analysoi tarkastelussa olevan perheen jäseniä viiltävän tarkasti. Kassandra näkee kaiken, ymmärtää kaiken ja suhtautuu täysin välinpitämättömästi kaikkeen. Julmimmillaan Kassandra on tarkkaillessaan luomuäiti Piiaa, lempivihollistaan.
Omia näkemyksiään kertomukseen tarjoavat lisäksi pehmoeläin Herra Possu ja perheen auto. Kieltämättä ne tuovat mukaan riehakkuutta ja uutta näkökulmaa. Molempien tyyli on vain niin tankkaava ja itseään toistava, että kirjan loppupuolella kyllästyin kumpaankin. Hyppelin sivujen yli jatkaakseni taas vasta kun Angie tai Kassandra pääsi ääneen.
Kirjassa on paljon henkilöitä, mutta jollain tavalla tarina kuitenkin kristallisoituu Piian, perheen äitiin. Tärkeimmät kertojatkin ovat kuin Piian jatkeita ajassa kahteen suuntaan. Levoton Angie edustaa nuoruutta ja viisas Kassandra vanhuutta, Piian eläessä tässä välissä keski-ikää hieman itsestään eksyneenä.
Tärkein teema on aikuiseksi kasvamisen tuska. Useimmat meistä kykenevät luopumaan lapsuuden kaikkivoipaisista haaveista suht helposti, joillekin onnen löytäminen tavallisesta pienestä elämästä tuottaa vähän enemmän vaikeuksia. Ja prosessi on mielenkiintoinen!
Hyvä huomio tuo, että kertojat edustavat eri ikäkausia! Ehkä voisi vielä ajatella, että Herra Possu edustaa lapsuutta. Mutta autoa en oikein osaa sijoittaa, koska se oli niin raportoiva. Ehkä se edusti kertojaa, jolla ei ole vielä/ enää omia kokemuksia ja ajatuksia. :)
VastaaPoistaHyviä kommentteja! En ollut minäkään ajatellut tuota ikäkausijuttua.
VastaaPoistaKassandra oli minunkin suosikkini. :)
Tämä on minulla kotona odottamassa lukemista, mutta en ole vielä saanut tartuttua: hiukan levoton ulkoasu hirvittää, mutta aion silti lukea tämän.
VastaaPoistaKiitos muuten vielä mielenkiintoisesta linkistä! Minäkin olen käynyt muuten monasti kirjastossasi ;)Naapurikaupungista kun olen :)
Ehkä tuo ikäkausi-juttu ei noussut munkaan mieleeni suoraan kirjasta, vaan siitä, että aamu-tv:n haastattelussa Salmela sanoo (niinkuin moni muukin kirjailija on sanonut) kaikissa kirjan henkilöissä olevan jotain itsestään. Se mielessä kirjan naishenkilöt on helppo nähdä jonkinlaisina vastapareina tai toisiaan täydentävinä, erilaisina osina samaa pesoonallisuutta.
VastaaPoista