tiistai 28. kesäkuuta 2016

Vetää kaikista ovista / Eeva Joenpelto

.

Eeva Joenpelto kirjoitti tämän Lohja-sarjan aloittavan teoksen 1970-luvun alussa, aikakautena, joka hänen omien sanojensa mukaan muistutti paljon kirjan tapahtuma-aikaa 1920-luvulla. Osallistumisen aika oli ohi, yhteiskuntaa rakennettiin itsekkäästi omista lähtökohdista käsin, tavoitellen enemmän omaa vaurastumista kuin yhteistä hyvää. Maaseutu oli muuttumassa, 60-70-luvuilla vauhdikkaimmin edennyt rakennemuutos oli tuolloin jo alullaan. Monet saavat elantonsa vielä maataloudesta, mutta myös kauppa, talonrakennus, liikennöinti ja kuljetus alkavat näkyä elinkeinoina syrjäseuduillakin.

Ajankuvaan kuuluu kansakunnan kahtiajakautuminen kansalaissodan jälkeen. Eheytyminen on vasta alussa, ja sen saavat tuntea nahoissaan varsinkin harvat punaisten puolelta henkiinjääneet. Salme, joka on vauraan kauppiaan vaimo, uskaltaa tuskin auttaa serkkuaan ja ystäväänsä Tiltaa, punaleskeä ja tiukkaa aatteen kannattajaa. Grönroosin Tildan, eli Kröönruuskan, kuten hän itse itseään nimittää, paksu murre on myös omiaan viemään lukijaa taaksepäin ajassa.
20-luku näkyy myös Salmen vävyn yöllisissä puuhissa. Uuden uutukaisia autoja varten rakennetussa tallissa käydään kauppaa jonka laki kieltää, mutta joka vaurastuttaa monia.

Joenpelto on loistava henkilökuvaaja, erityisesti hänen luomiaan vahvoja naishahmoja kiitetään usein. Tässäkin romaanissa on monia voimakastahtoisia henkilöitä, ja heidät on mielenkiintoisesti kuvattu usein kaksi rinnakkain. Sisarukset ja ystävykset peilaavat toisiaan, aviopuolisoiden, äitien ja lasten ominaisuudet piirtyvät esiin toistensa vastinpareina.

Joenpelto on sanonut kirjoittaessaan pyrkivänsä kunnioittamaan henkilöitään, mutta aika ronskisti hän heitä kuitenkin kuvaa. Salaisuudet paljastuvat, heikkous ja raadolliset piirteet nostetaan esiin. Elämänmeno pienellä paikkakunnalla vaikuttaa jokseenkin ahdistavalta, sosiaalinen paine on kova. Tämä tiivistyy kahden keskeisen henkilön, Salmen ja Oskarin, avioliiton kuvauksessa. Aviopuolisot miltei vihaavat toisiaan, minkäänlaisesta toisen kunnioituksesta ei ole tietoakaan. Yhdessä silti pysytään, kunniallisesti.

Alussa lukiessani tätä romaania olin huvittunut, kirjoitustyyli vei minut niin voimakkaasti 70-luvulle. Kuulin korvissani tietynlaisen kertojanääneen, sellaisen jota kotimaisessa draamassa tuolloin usein käytettiin. Muistatteko, vähän siihen tapaan kuin vaikka Mollbergin elokuvassa Aika hyvä ihmiseksi tai Jarvan filmissä Mies joka ei osannut sanoa ei? Aika pian se kertoja kuitenkin vaimeni ja ihmiset rupesivat saamaan omia ääniä, heidän kohtalonsa alkoivat kiinnostaa ja pystyin uppoutumaan rauhassa lukemiseen.

Sarja jatkuu vielä kolmen romaanin verran. Vuonna -76 julkaistiin toinen osa Kuin kekäle kädessä, vuonna -78 kolmas Sataa suolaista vettä ja vuonna -80 neljäs ja viimeinen, Eteisiin ja kynnyksille. Kirjat löytyisivät jopa omasta hyllystäni, olen perinyt ihka aidot 70-luvun painokset. Ne saavat nyt silti jäädä vielä sinne pölyttymään lisää, ihan heti en aio niihin tarttua. Olen silti iloinen, että tuli korjattu yksi puute sivistyksessä, tämä oli nimittäin ensimmäinen romaani jonka Eeva Joenpellolta luin. Siitä kiitos kuuluu Tuijalle, joka haastoi tätä aikanaan suosittua kirjailijaa taas lukemaan. Tuijata -blogin koontipostauksen kautta pääsee lukemaan lisää Eeva Joenpellon kirjoista, sieltä löytyy linkkejä haasteeseen osallistuneisiin blogeihin.

Vetää kaikista ovista / Eeva Joenpelto
WSOY, 1974, 300 s.

sunnuntai 5. kesäkuuta 2016

Villa Vietin linnut / Kirsi Alaniva

.

Savukeidas tunnetaan lähinnä esseistä, runokirjoista ja muilta unohtuneiden klassikkojen käännöksistä. Nyt kustantamo laajentaa myös uuteen proosaan, ja ensimmäisenä julkaistaan turkulaisen toimittajan Kirsi Alanivan esikoisromaani Villa Vietin linnut. Teos voitti Turun yliopiston Luovan kirjoittamisen oppiaineen ja Savukeitaan yhdessä järjestämän käsikirjoituskilpailun viime talvena.

Kirjan takaliepeessä kerrotaan Alanivan aloittaneen romaanin kirjoittamisen ruissalolaisen huvilan pihamaalla. Tunnelma on helppo aistia, voin kuvitella loppukesän täyteläisen kostean, hiljalleen viilenevän illan. Meren tuoksu on tuttu, mutta siinä on mukana myös jotain salaperäistä, jotain joka on tullut kaukaa merivirtojen mukana. Vanhojen tammien varjot venyvät pitkiksi ja tuuli suhisee rannan ruovikossa punoen tarinaa sille, joka haluaa kirjata sen muistiin.

Ehkä hiukkasen tuossa romantisoin kirjoitusprosessia, mutta Villa Vietin lintujen vahva tunnelma on omiaan innoittamaan moiseen. Romaanin miljöö on upeasti kuvattu. Saaren eristyksessä sijaitseva vanha huvila kiihottaa mielikuvitusta. Rakennus on rapistunut, mutta sen seinät huokuvat mennyttä loistoa, unohtuneista huoneista voi löytää aarteita tai ainakin todisteita menneiden sukupolvien salaisuuksista.

Myös luontokuvaus on voimakasta ja kiehtovaa. Alanivan kieli on maagista ja rehevää, kielikuvat uusia ja osuvia. Lounaisrannikon leuto ilmasto, rannoilla ryöppyävät kosteikot ja pähkinälehtojen vehreys tulevat eläviksi väreinä, tuoksuina ja yksityiskohtaisina kuvina. Luontokuvaus ja henkilökuvaus liittyvät usein tiiviisti yhteen. Sumu nousee rannalta mieliin ja metsä kadottaa ajantajunsa ihmisen tuntiessa joutuneensa eksyksiin elämässään.
"Aluskasvillisuuden lomaan on laskeutunut satojen suruvaippojen parvi. Niiden sametinruskeat siivet avautuvat ja sulkeutuvat kuin kirjan kannet, ja hetken näyttää siltä, että maankuori on aukeamassa. Valo tihkuu lehtikatoksen läpi vihreinä ja kultaisina pisaroina, ja jossain visertää lintu, jonka laulua en tunnista. Perhoset lehahtavat ilmaan, kun astun niiden keskelle. Siiveniskut saavat aikaan humisevan äänen, joka nousee oksien väliin jäävää tunnelia pitkin ylös. Käyn maan päälle makaamaan. Sen sydän lyö kumeasti kalloani vasten ja nostaan pintaan mullan väkevän tuoksun. Työnnän käteni juurien keskelle, kastemadot luikertavat sormieni välissä, ryömivät mustissa onkaloissaan ja tekevät tilaa uudelle elämälle. Jokainen hengenveto painaa ruumiini tiiviimmin kiinni maahan, lähemmäs heitä jotka ovat jo menneet. Kun aurinko on siirtynyt puiden taakse ja heittänyt niiden varjot päälleni, nousen viimein ylös ja otan kuolleet kukat käteeni. Murskaan ne yksi kerrallaan rikki ja taputtelen sitten pehmeän mullan sekaan. Pidä huoli Marthan lapsesta, sanon äänettömästi. Sen jälkeen lähden kävelemään tuttua polkua pitkin kohti Villa Sylviaa."
En tiedä, onko kirjailija tehnyt henkilönsä tarkoituksella toistensa kaltaisiksi, mutta tarinaa tuntuu vievän eteenpäin yhden ja saman naisen jatkumo. Äideillä ja tyttärillä on toki kullakin ominaispiirteensä, mutta silti koko kertomuksen läpi lyö jokin universaali naiseus ja siihen aika tyypillisesti liittyvä ruumiillisuus. Mukana olevat muutamat mieshahmot on kuvattu melko kliseisesti,  ja miesten rooliksi jääkin lähinnä vain taustoittaa eri sukupolviin kuuluvien naisten jokseenkin samankaltaisia elämänvaiheita.

Pidin paljon romaanin vahvasta tunnelmasta ja siitä, kuinka unet, luontokuvat ja arkinen elämä sekoittuvat kerronnassa. Mukana on ahdistavia teemoja; mielen järkkymistä, väkivaltaa, kaunaa ja yksinäisyyttä. Silti lukemisen jälkeen päällimmäiseksi nousee jonkinlainen elämänvoima, joka kantaa kaiken pahan yli ja paljastaa Villa Vietin maailman kauneuden.

Alaniva, Kirsi: Villa Vietin linnut
Savukeidas 2016, 184 s.