maanantai 31. joulukuuta 2012

Karatolla / Olli Jalonen


Jalonen, Olli: Karatolla
Otava, 2012, 238 s.

Aloitin tämän kirjan suurin odotuksin, koska 14 solmua Greenwichiin on yksi lempikirjoistani, mutta ihan samoihin sfääreihin ei Karatolla vienyt. Mukana on paljon samaa; ihmiset ovat hieman sulkeutuneita ja viihtyvät parhaiten poissa seuraelämän polttopisteistä, suhtautuen intohimoisesti luontoon ja taiteeseen.

Karatolla on rakkaustarina jonka taustalla väijyy suuri taideprojekti realiteetteineen. Valo ja Silla ovat työskennelleet monta vuotta yhdessä rakentaen Uuden ajan pyramideja, yhdeksää ympäristötaiteen monumenttia yhdeksään eri paikkaan maapallolla.

"Tuli, savu, valo maa, vesi, lumi, jää, ilma ja aika. 
Samalla kun ne olivat yhdistyneet valmiiksi ajatukseksi mieleen, hän oli löytänyt itselleen tehdävän ja elämäänsä ison merkityksen.
Nämä maailman yhdeksän elementtiä Valo oli halunnut tehdä näkyviksi. Hän oli päättänyt rakentaa niistä jotain käsin kosketeltavaa ja ihmisen aikaansaamaa niin että muutkin voisivat nähdä ne niin kuin hän oli ne nähnyt ja kokenut, toinen toisestaan erillisenä ja erilaisena mutta samalla kaikki yhdessä yhtenä kaikkeuden aineena. Se urakka oli alkanut täyttää hänen aikansa niin täysin ettei mikään tarkoituksettomuuden tyhjä tunne ollut enää sekaan mahtunut.
Sen jälkeen kun Valo oli palkannut minut projektiinsa arkkitehdiksi, olimme matkustaneet yhdessä tuhansia kilometrejä ympäri Eurooppaa. Ensin olimme kiertäneet etsimässä sopivia paikkoja ja tehneet sopimuksia kaupunginjohtajien ja rakennusvirastojen ja rahoittajien kanssa. Sillä lailla olivat löytyneet oikeat kaupungit ja kaupunkeihin rakennettaviin pyramideihin oikeat elementit ja elementteihin sellaiset menetelmät että niitä pystyi käyttämään rakennusmateriaaleina."
Projektin loppuvaiheessa Valon ja Sillan työtoveruus kehittyy rakkaudeksi, mutta onnea ei kestä kauan. Valossa todetaan eturauhassyöpä ja sairaus etenee aggressiivisesti. Kun Valo ei jaksa enää matkustaa, Silla joutuu jatkamaan pyramidien purkua yksin. Työmailla vieraillessaan Silla törmää odottamattomiin ikävyyksiin, taideprojektin sopimuksissa paljastuu monenlaista kähmintää ja epäselvyyksiä. Sillan luottamus Valoon alkaa repeillä.

Tässä kohtaa odotukseni taas heräsivät, ajattelin että ahaa, nytkö päästiin asiaan, mikä raastava tilanne naiselle! Vasta alkanut suhde, jossa toinen melkein heti joutuu toisesta riippuvaiseksi ja samanaikaisesti paljastuu joksikin muuksi mitä hänestä on luultu, kuinka tästä selvitään?  Ällistyttävän tyynen pintakuvion tarkastelun sijasta olisin toivonut pääseväni vähän paremmin Sillan ajatuksiin ja ihon alle, näkemään ratkaisuja ja asettumaan puolelle. Mutta ei, valmiita vastauksia tässä romaanissa ei ole tarjolla, hyviä kysymyksiä kylläkin.

perjantai 28. joulukuuta 2012

Kuolinsiivous / Eeva Kilpi


Kilpi, Eeva: Kuolinsiivous
WSOY, 2012, 117 s.

Kuolinsiivous, siinäpä vasta nimi! Ensihätkähdyksen jälkeen tähän oli pakko tarttua, tuli mitä tuli.

Kirja koostuu päiväkirjamerkinnöistä vuosilta 1984-2011. Mukana on ajatuksenpätkiä, aforismeja ja jopa runoja. En tiedä kuinka paljon tässä siivouksessa on heitetty kamaa menemään, mutta ainakaan mukaan ei ole jäänyt mitään turhaa. Katkelmallisuudesta huolimatta tätä "vanhenemisen filosofista vuosikalenteria" lukee mielenkiinnon herpaantumatta kertaakaan.


TAMMIKUU

Saattaa olla
että minuun pätevät vain vihoviimeiset
karjalaiset sananparret:
Mikäs pahan tappaisi?
...

Elämä on velvollisuus.
Elämä on intohimoa.
Elämä on syyllisyyttä.
On niin omituisen urhea olo.
Kuolenkohan minä nyt? 


Muistiinpanot on järjestetty oivaltavasti niin, että 27 vuoden ajanjakso eletään ikäänkuin vain yhden vuodenkierron aikana. Näinhän se elämä näyttäytyy kun sitä katsoo taaksepäin, ennemminkin limittäisinä kerroksina kuin loogisesti jatkuvana janana.

Aiheet liikkuvat lähipiirissä; vanhemmat ja lapset, rakkaus ja läheisyys, eläimet ja luonto. Myös elämäntyö kirjailijana saa huomiota, mutta yllättäen vain edellä mainittujen perusasioiden korvikkeena.

Kirjan tunnelma on kieltämättä haikea, mutta ei surullinen. Joidenkin asioiden elämässä kirjailijatar olisi ehkä toivonut menevän toisin, mutta toisaalta katumiseen ei ole aihetta, kaikella tuntuu olleen tarkoituksensa. Eeva Kilpi uskaltaa katsoa vaikeitakin asioita silmästä silmään ja se tekee lukijallekin hyvää.

Kuolinsiivouksesta ovat pitäneet myös Karoliina ja Jenni. Eeva Kilven ajatuksista voi lukea myös Eeva -lehdessä julkaistusta artikkelista "Minussa on elämänikäistä ikävöintiä".

lauantai 15. joulukuuta 2012

Tsemppiä ja tunnustuksia


Sain tsemppitervehdyksen Paulalta Luen ja kirjoitan -blogista, kiitos paljon!

Nämä nimenomaiset tsemppitervehdykset liittyvät kerrassaan mainioon juttuun, jonka Paula oli kirjoittanut hieman aiemmin: Minähän en kirjaa kesken jätä! Sen lisäksi, että siinä käsitellään rohkeasti tätä monia bloggajia riivaavaa ongelmaa, mukana on kosolti linkkejä muihin blogeihin, joissa asia on myös pohdituttanut. Eikä tämä ole ainoa mielenkiintoinen juttu Paulan blogissa, ehei, Paulalla on taito huomata mitä ajassa liikkuu ja kertoa siitä blogissaan hauskasti ja inspiroivasti.

Substanssitunnukset tulivat Ja kaikkea muuta -blogin Minnalta ja Kirjasfäärin Taikalta, kiitoksia paljon!

Tunnustukseen kuuluu:
1. Kiittää tunnustuksen antajaa
2. Jakaa tunnustus kahdeksalle bloggaajalle
3. Ilmoittaa heille tunnustuksesta
4. Kertoa kahdeksan satunnaista asiaa itsestään

Ensimmäinen tunnustus voisi olla samalla anteeksipyyntö siitä, että olen vähän talvihorroksessa ja aikaa tunnustusten ja tervehdysten saamisesta vastaamiseen on kulunut luvattoman paljon! Mutta toivon  teidän ajattelevan laillani, että parempi myöhään...

Jatkan samalla linjalla tunnustamalla huonomuistisuuteni. Piti tätäkin aloittaessa oikein käydä tarkistamassa, mitä olen mahtanut aiemmin tunnustaa, ettei tule kerrottua aina samoja asioita.  Olisin niin mielelläni se, joka aina muistaa kaiken ja heti  tietää kulloinkin kyseessä olevan näyttelijän, kirjailijan tai muusikon nimen, mutta näinhän se ei valitettavasti ole.

Toisaalta voisin kyllä olla itselleni vähän armollisempi tämän muisti-asian suhteen. Kun joskus sitten  jonkin faktan muistankin, alan heti kaivella muistin syövereistä referenssitietoa siitäkin, mistä tiedon olen saanut. Monille riittää se, että esittää asian omana tietonaan, miksi ihmeessä minun aina pitää osata kertoa myös se, luinko asian Hesarista vai Me Naisista tai kuulinko mahdollisesti Maikkarin uutisista?

Työssäni kirjastonhoitajana parasta on lukupiirien vetäminen. On hauskaa miettiä kiinnostavia teemoja ja etsiä niihin sopivia kirjoja, mutta vielä hauskempaa on päästä kuulemaan, mitä muut ovat luettavaksi valikoituneista kirjoista ajatelleet. 

Ikävintä työssäni on arjen kokoelmatyö. Hankintaan ja muuhun kokoelmiin vaikuttaviin periaatteisiin minulla ei ole valtaa juurikaan puuttua, eli minä vain poistan, poistan ja poistan. Se on ajoittain melko puuduttavaa ja masentavaa puuhaa.

Iloitsen jo nyt etukäteen pitkästä joululomasta, jonka aikana ehdimme vierailla lapsuuteni kotikaupungissa Lahdessa ja olla vielä ihan rauhassa kotona Turussakin. Mitään kauhean tiukkaa  jouluagendaa minulla ei ole, mutta pienoista stressiä on silti havaittavissa. Olisi niin kiva kotonakin ennättää laitella jouluvaloja ja muita koristeita, siivota kunnolla ja opetella kokkaamaan muutama uusi jouluherkku. Kaikkea en ehdi koskaan, mutta yleensä ihan tarpeeksi kumminkin.

Olen käynyt pari vuotta innokkaasti kuntosalilla, mutta nyt sain tarpeekseni. Homma alkoi maistua niin puulta, että irtisanoin jäsenyyden. Aikomuksena ei ole silti lösähtää kokonaan, vaan olohuoneen nurkassa kököttävälle kuntopyörälle on tarkoitus istahtaa sohvan sijaan aina kun telkkarin poliisisarjat sun muut kutsuvat paikalle. Ja varmaan se kuntosalikin alkaa taas houkutella pienen tauon jälkeen, näin uskoisin.

Kaikesta kivasta jouluhössötyksestä huolimatta mieli karkailee jo kesään. Rakastan lämpimiä aurinkoisia päiviä ja sitä ettei tarvitse vuorata itseään monilla vaatekerroksilla vaan että aamukahville pihakeinuun voi mennä vaikka yöpaitasillaan. Ihan noin tarkkaan kuin Hemuli en kukkapenkkejäni tarkistele, mutta muuten kuvassa voisin olla minä kitkemispuuhissa.

Bloggaaminen harrastuksena tuntuu aina vaan kasvattavan suosiotaan ja erityisesti ihan viime aikoina olen törmännyt ilahduttavan moneen itselleni uuteen kirjablogiin. Lähetänkin tunnustukset eteenpäin nyt muutamille näistä uudemmista tuttavuuksista, eli ...


... teidät on haastettu!

sunnuntai 9. joulukuuta 2012

Dora Dora / Heidi Köngäs


Köngäs, Heidi : Dora, Dora
Otava, 2012

Hitlerin varusteluministeri Albert Speer, hänen sihteerinsä Annemarie Kempf, estraditaiteilija Himmelblau, sinfoniaorkesterin viulisti Borries ja tulkki Eero Kallankari ovat matkalla Petsamoon joulukuussa 1943. Speer ajaa, ulkona pimeässä vihmoo lunta, pakkanen kiristyy. Autossa on hiljaista, matkalaiset palelevat, jokainen miettii omiaan.

Matkaseurue näyttää arvovaltaiselta, mutta kun he kukin vuorollaan alkavat paljastaa ajatuksiaan, kuva muuttuu useampaankin kertaan. Ensin saamme huomata, kuinka erilaisia matkalaiset ovat. Vallan keskiössä oleva ministeri, häntä sokeasti palveleva nuori nainen, itseriittoinen klassinen muusikko, liki hysteerisenä pelkäävä ilveilijä ja suomalainen tulkki tuntuvat edustavan kukin aivan omanlaistaan ihmistyyppiä.

Kun kertomus etenee ja henkilöiden syvimmät tunnot alkavat päästä esiin, paljastuvat samankaltaisuudet. Jokaisella on pelkonsa, halunsa ja salaisuutensa eikä niiden välillä perimmältään ole edes suurta eroa. Jokainen kaipaa arvostusta ja rakkautta ja pohtii sitä, kuinka pitkälle on niitä saavuttaakseen valmis menemään.

Speerin mittakaava on kammottava. Pysyäkseen Hitlerin lähimpänä miehenä ja saadakseen toteuttaa tämän suuruudenhulluja suunnitelmia varusteluministeri on myöntynyt ensin tuhansien juutalaisten ajamiseen kodeistaan Germanian tieltä, sitten satojen tuhansien sotavankien käyttämiseen pakkotyövoimana kolmannen valtakunnan rakennustyömailla ja lopuksi polttouunien rakentamiseen vankileireille. Kaikkeen tähän on ajanut paitsi kunnianhimo myös halu asettua Fürerin katseen alle pukeutuneena komeaan asepukuun, symbolisesti antautuen tämän omaksi. Albert Speer tunnetaan natsina joka katui, mutta Köngäksen tulkinnasta katumusta ei juurikaan ole luettavissa, ellei siksi lueta ahdistusta joka kirjassa ilmenee paniikkikohtauksina vankityöleirejä tarkistettaessa.

Annemarie on aiemmin ollut varma rakkaudestaan. Hän on ollut täysin lojaali elämälleen tarkoituksen antaneelle puolueelle ja esimiehelleen varusteluministerille, samoin kuin myöhemmin aviomiehelleen Hansille. Lapinmatkalla hän joutuu kuitenkin näkemään asioita, joilta ei saa suljettua silmiään vaikka haluaisi. Vankeja kohdellaan epäinhimillisesti, Annemarie näkee nälkäkuoleman partaalla olevia pakkasessa kengättöminä raatavia miehiä. Ahdistuneena Annemarie hakee lohtua Eerosta, vain joutuakseen vielä suurempiin ongelmiin.

Viulisti on tarinassa jonkinlainen välihenkilö, tarkkailija, joka ei saa varsinaista omaa puheenvuoroa. Valtaapitävien vastapoolia edustavat taikuri Himmelblau ja suomalainen tulkki, Eero, joka Annemarien tavoin on nuori, kaunis ja viaton. Himmelblau on oikea elämäntaiteilija, säälittävä reppana, joka joutuu piilottelemaan syntyperäänsä muilta. Ilman talvivarusteita hän on vähällä menettää varpaansa pakkasessa ja kun kunnon kengät vihdoin järjestyvät, mieheltä pettää vatsa. Taikuriparka pelkää henkensä puolesta, siirto vankileirin puolelle olisi varmaa jos isoäidin juutalainen syntyperä paljastuisi.

Eero tarkastelee muuta seuruetta myös hieman ulkopuolelta. Häntä ärsyttää saksalaisten herraskaisuus, mutta eteneminen uralla kiinnostaa eikä kieltäytyminen tulkintehtävistä sodan aikana ole realistinen vaihtoehto. Annemarie lumoaa nuoren miehen ensinäkemältä, mutta tunne hyväksikäytetyksi joutumisesta satuttaa syvältä.

Kaikki kirjan henkilöt ovat mielenkiintoisia, mutta kaikkein kiinnostavin on kuitenkin Annemarie. Olen usein miettinyt sitä, kuinka sinisilmäinen olisin itse mahtanut olla jos olisin elänyt 1930-luvun Saksassa ja Annemarien tarina tuntuu uskottavalta. Mielenkiintoa lisää tietysti myös se, että nainen alkaa tarinan edistyessä herätä unestaan, tajuaa voivansa rakastaa "alempirotuista" Eeroa ja epäillä varusteluministerin yleviä pyrkimyksiä. Lisäksi hän ymmärtää etsiä pahaa myös itsestään ja saa tarinan jäämään hienosti auki jääden sen jo päättyessä vielä pohtimaan omia ratkaisujaan.

Dora, Dora perustuu historiallisiin tapahtumiin mutta mikään varsinainen historiankirja se ei ole. Petsamonmatka on todellisuudessakin tehty ja ainakin osa henkilöistä oli samoja kuin kirjassa. Heidi Köngäs on kertonut haastatteluissa, että oletukset henkilöiden ajatuksista perustuvat mm. tunnettuihin todella lausuttuihin repliikkeihin, mutta ovat silti oletuksia ja kirjailijan mielikuvituksen tuotetta.

Kirja aukaisee näköalaa historianjaksoon, jonka tulkinta on ollut vaikeaa niin suomalaisille kuin saksalaisillekin. Lisäksi se pureutuu sellaisiin yleisinhimillisiin kysymyksiin vallasta ja pahuudesta, joiden pohtiminen, niiden kipeydestä huolimatta, lienee terveellistä meille kaikille. Hienon aiheen lisäksi kirja on myös toteutettu taidokkaasti, kerronta vie mukanaan ja kieli on kirkasta ja tunnelmaltaan aiheeseen sopivaa.

Muita kirjan lukeneita ovat Sara ps. rakastan kirjoja -blogista, Nanna Kirjakimarasta, Miia Kolmannelta linjaltaKatja Lumiomena -blogista ja Arja Kulttuuri kukoistaa -blogista.

torstai 6. joulukuuta 2012

Kuinka kuolleita käsitellään / John Ajvide Lindqvist


Ajvide Lindqvist, John : Kuinka kuolleita käsitellään
Hanteringen av odöda, suom. Jaana Nikula
Gummerus, 2011, 400 s.

John Ajvide Lindqvist kertoo Imagen 10/2011 haastattelussa, että hänen kirjansa lähtevät yleensä muotoutumaan mieleen nousevista kauhukuvista, joihin hän sitten kehittää henkilöt ja juonen kuviot. Kuinka kuolleita käsitellään -romaanin lähtötilanne on Tukholmaan laskeutuva uuvuttava helle. Kuumuus aiheuttaa jännitteen, jossa sähkölaitteet eivät suostu sulkeutumaan, ihmiset kuulevat korvissaan tuskallista ujellusta ja kärsivät lamauttavista päänsäryistä. Mutta tämä on vain alkua. Kun jännite vihdoin hellittää, alkaa tapahtua jotain todella käsittämätöntä.

Ensimmäiseksi ilmiötä joutuu todistamaan surun murtama David. Davidin ollessa Danderudin sairaalassa hyvästelemässä onnettomuudessa menehtynyttä vaimoaan Evaa, tämä virkoaakin äkkiä uudelleen eloon. Ilo on kuitenkin lyhytaikaista, David ymmärtää hyvin pian, että kuolleista ei ole herännyt Eva sellaisena kuin hän vaimonsa tunsi, vaan jotain muuta. Jotain, joka hämärästi muistuttaa Evaa, mutta josta kuitenkin puutuu se kaikkein oleellisin. Vielä nopeammin tämän tajuaa pariskunnan poika Magnus. Pieni Magnus kaipaa äitiään hurjasti, mutta ei halua kotiin tätä Evaa, joka reagoi kaikkeen kuin peili, antamatta mitään itsestään.

Samanlaista kuolleistanousemista alkaa tapahtua muuallakin sairaalassa ja pian koko yhteiskunta on kaaoksessa. Uskonnollisen Elvyn mies Tore harhailee kotiinsa hetkeksi, vain joutuakseen kuljetetuksi Hedeniin, henkiinheränneiden keräyspaikkaan. Toren tyttärentytär Flora haluaa mennä tapaamaan isoisäänsä, mutta aidatulle ja vartioidulle alueelle ei ole helppo päästä. Yhteiskunta on nopeasti määritellyt henkiinheränneet lakiensa ulkopuolelle, eristetyksi tutkimusmateriaaliksi ilman oikeuksia.

Ehkä eniten sekä traagisuutta että kauhuelementtejä on Eliaksen tarinassa. Elias on pieni poika, joka on ehtinyt maata haudassaan jo muutaman kuukauden. Kun hänen isoisänsä Mahler kuulee ylösnousseista, hänessä herää hurja toivo. Hän kaivaa pojan mullan alta ja aloittaa epätoivoisen taistelun jo pahoin näivettyneen ruumiin kuntouttamiseksi. Pojan äiti Anna vastustaa aluksi isoisän pyrkimyksiä, mutta Hedenistä kuultuaan lähtee kuitenkin mukaan pakomatkalle saadakseen pitää pojan lähellään.

Luimme kirjan lukupiirissä ja arvelinkin, että tämä tarina ei miellyttäisi kaikkia. Monesti ristiriitaisia tunteita aiheuttavat kirjat ovat kuitenkin olleet todella hedelmällisiä keskustelunaiheita, ja mielenkiintoista taas tästäkin oli päästä muiden kanssa puhumaan. Ryhmä on kokoontunut nyt melkein puolitoista vuotta, olemme oppineet tuntemaan toisemme ja on ehtinyt muodostua myös luottamus siihen, että oman mielipiteensä voi huoletta kertoa. Keskustelut lukupiireissä ovat työssäni ehdottomasti se kaikkein hienoin juttu, ja onnittelenkin lämpimästi itseäni siitä, että muutama vuosi sitten rohkaistuin aloittamaan piirien vetämisen.

Kukaan meistä ei tuntenut olevansa varsinaisesti kiinnostunut kauhusta genrenä, mutta Kuinka kuolleita käsitellään on sen verran monitasoinen romaani, että muutakin sisältöä on kosolti tarjolla. Minusta tuntui lukiessa, etteivät kauhuelementit olisi olleet lainkaan itsetarkoituksellisia vaan pikemminkin keino käsitellä teemoja suorasukaisesti ja vaikuttavasti. Tosin tuo mitä kirjailija yllämainitussa Imagen haastattelussa kertoo, hiukan sotii kokemustani vastaan, mutta silti edelleenkin, vaikken kauhua juuri luettavaksi kaipaa, tästä pidin.

Ajvide Lindqvist ei mielestäni oikeastaan kerrokkaan lainkaan zombeista ja kolkoista hautakuopista, vaan vierauden ja menettämisen pelosta, siitä kuinka viha synnyttää vihaa ja siitä, kuinka sinnikkästi yritämme nähdä vain sen, mitä itse haluamme.

Muita kirjan lukeneita ovat mm. Booksy, Villasukka kirjahyllyssä ja Miia Kolmannelta linjalta. He kaikki toteavat kirjassa olleen jotain hyvää ja jotain huonoa, mainittiin myös kirjailijan muiden teosten olevan parempia. Lisäksi Ajvide Lindqvistiä verrattiin pariin otteeseen Stephen Kingiin, kirjailijaan jota olen vieroksunut vuosikymmenet, ärsyynnyttyäni ikihyviksi luettuani romaanin nimeltä Carrie. Pitäisiköhän tarkistaa mielipidettä?

sunnuntai 25. marraskuuta 2012

Muistelmat / Neil Young


Young, Neil : Muistelmat
Waging Heavy Peace. A Hippie Dream, suom. Juha Arola ja Juha Ahokas
Like, 2012, 456 s.

Neil Youngin musiikki on kulkenut mukanani jo kohta neljä vuosikymmentä. 80-luvulla tuntui hetken, että Young kitaroineen oli  jo mennyttä, mutta väärässä olin. Uniikki kitarasoundi ja se lauluääni, aika pian niiden taikavoima alkoi toimia taas. Ja niihin palasi kuin kotiin.

Siitä huolimatta, että Youngin musiikki on tuntunut aina tutulta ja omalta, en ole koskaan aiemmin ollut kovin kiinnostunut miehestä  itsestään. Ehkä olen halunnut suojella idolia, liian monta kertaa rockmuusikkojen hengenanti muissa kuin musiikkiasioissa kun on osoittautunut aika köykäiseksi. Nyt kuitenkin, kun elämäkerta ilmestyi ja suomennettiinkin vielä samantien, oli pakko uskaltaa. Miten tämä jo teini-ikäisen sieluni herkkiä kieliä soitellut ja vieläkin siinä onnistuva muusikko elää ja mitä hän elämästä ajattelee?

Niille diggareille, jotka kaipaavat tarkkoja tietoja yhtyeiden kokoonpanoista, äänitysstudioista ja konserttipaikoista, tämä kirja ei ole se oikea. Young tarinoi elämästään sieltä ja täältä, siirtyen melkein tajunnanvirtatekniikalla ajasta ja paikasta toiseen, ja kohta taas takaisin. Tärkeitä ovat musiikki ja perhe, laadukas äänentoisto, autot ja leikkijunaradat, noin päälimmäiseksi. Ikäkin alkaa jo painaa, lääkärin määräyksestä raitistunut rockstara on hieman huolestunut muusastaan, uusia biisejä kun ei pulpahtele enää ilmoille kovin tiheään. Niitä odotellessa syntyivät kuitenkin muistelmat, hyvä tämäkin.

Myöskään niille, jotka haluaisivat lukea happoisesta rocktähteydestä, ei ole paljoa tarjolla. Young kyllä toteaa usempaankin kertaan, että hauskaakin pidettiin, mutta enemmän hän kertoo idealistisista projekteistaan. PureTone-, myöhemmin Pono-projektilla Young taistelee musiikin äänenlaadun heikkenemistä vastaan. MP3-formaatti ja musiikin jakaminen verkossa on typistänyt hänen mukaansa soundit minimiin, ja niinpä toiveissa onkin kehitellä menetelmä, jolla kuluttajat saisivat nauttia äänitysstudioilla taltioitavien masternauhojen tasoisesta äänenlaadusta. Toinen hellyttävä ikuisuusprojekti on Lincvolt, pyrkimys saada muunnettua bensaa tuhlaava amerikanrauta ekologiseksi sähköautoksi.

Muistelmat on kiva lukea, Young kertoo lukijalle asioita itsestään ja muistoistaan suoraan ja konstailematta, kuin ystävälle ikään. Tuntuu hyvältä tietää, että tällä joskus kipeitäkin tunteita musiikillaan ilmaisseella taiteilijalla on ympärillään rakastava perhe ja että hän katsoo tyytyväisenä sekä menneeseen että tulevaan.

Sanat ovat siis hyvät, mutta kyllä sen oleellisimman silti kertoo kitara.

lauantai 17. marraskuuta 2012

Näkymättömät kädet / Ville Tietäväinen


Tietäväinen, Ville : Näkymättömät kädet 
WSOY, 2011, 215 s., 32 cm.

Näkymättömät kädet -sarjakuvaromaani voitti tämän vuotisen sarjakuva-Finlandian ja kirjasta on ollut kosolti juttuja blogeissa ja lehdissä. Suomen kuvalehti teki peräti juttusarjan teoksen synnystä ja taustoista. Sarjan kuvituksena on otteita teoksesta ja mukana on myös kokonaisia näytesivuja.

Tietäväinen kertoo saaneensa herätteen aiheeseen jo kymmenen vuotta sitten, katsellessaan espanjalaisella muotikadulla tahmaukkoja kaupittelevaa resuista pohjois-afrikkalaista miestä. Lohduton ristiriita miehen olemuksen ja ympäristön välillä jäi vaivaamaan tarinankertojan mieltä ja kuvat siirtyivät luonnoksiin.

Ennen sarjakuvaromaanin valmistumista tarvittiin kuitenkin vielä valtava määrä taustatyötä. Tietäväisellä oli tukenaan viisivuotinen taiteilija-apuraha, joten hän pystyi kulkemaan kirjan tapahtumapaikoilla Marokossa, Almeríassa ja Barcelonassa. Hän haastatteli paperittomia siirtolaisia ja tutustui olosuhteisiin Espanjan vihannes- ja hedelmätarhoilla, joille suurin osa siirtolaisista ensimmäisenä ajautuu ansaitsemaan niukkaa elantoaan. Tulkkina ja matkaseurana Tietäväisellä oli tutkija Marko Juntunen, antropologi joka on tehnyt väitöskirjansa laittoman siirtolaisuuden syistä juuri kyseisellä alueella.

Näkymättömät kädet on upea teos. Se on vaikuttava jo suuren kokonsa ansiosta. Huolellinen viimeistely näkyy kaikessa; kansikuva, alkulehtien sommittelu, värisuunnittelu ja tarinasivujen taitto; hieno ja yhtenäinen tyylitaju läpäisee koko sarjakuvaromaanin. Värejä on käytetty säästeliäästi, mutta ne kuvastavat oivaltavasti aiheen synkkyyttä, niissä näkyy öisen Välimeren pimeys ja Etelä-Espanjan peltojen rautaoksidin keltaisuus. Piirrosjälki on taidokasta ja juuri sopivan tarkkaa, tekstit helppoja lukea.

Moni on sanonut ettei kykene enää syömään espanjalaisia tomaatteja ajattelematta Rashidia niitä poimimassa. Itselleni teemasta tuli mieleen Alejandro González Iñárritun elokuva Biutiful, joka aiheutti vähän vastaavan tunnereaktion ja alkoi aukaista silmiä Etelä-Euroopan siirtolaisongelman suhteen.

Myös Salla Lukupäiväkirjassaan kehuu albumia estoitta ja kertoo mielenkiintoisia huomioita siitä, kuinka Näkymättömät kädet on inspiroinut muita taitelijoita ja poliitikkoja. Susa Järjellä ja tunteella -blogissa erittelee tarinan sisältöä ja sen vaikutusta omiin valintoihinsa. Yö vailla tähtiä -blogissa pohditaan siirtolaisuuden historiaa ja verrataan Rashidia mielenkiintoisesti Dostojevskin Raskolnikoviin syyllisyyspohdintoineen.

Alma Kalma Savannilla -blogissa löytää Tietäväisen hahmoilleen kirjoittamista repliikeistä myös paasaavutta ja saarnavuutta, vaikka teosta luettavaksi suositteleekin. Hreathemus blogista Nulla dies sine legendo on keksinyt käydä kurkkaamassa Hommafoorumin keskustelupalstalta mitä siellä teoksesta ajatellaan.

Norkku Nenä kirjassa oli sitä mieltä, että "jos luet vain yhden sarjakuvan vuodessa, lue tämä!"

maanantai 12. marraskuuta 2012

Runouden ilmiöitä / Tommi Parkko


Parkko, Tommi: Runouden ilmiöitä
Avain, 2012, 210 s.

Kun kuulin tämän kirjan olevan tekeillä, ajattelin, että huh, melkoinen pesti, aihepiiri on niin laaja ja rönsyävä. Töitä on varmasti tehty urakalla ja vähän enemmänkin, mutta nyt käsissä on tiivis, jäsennetty ja kaikin tavoin onnistunut esitys asiasta!

Teksti lähtee kaartamaan aiheen keskusta kohti esittelemällä ensin runoutta kirjallisen maailman osana ja uuden teknologian vaikutuksia  julkaisemiseen yleensä.

Seuraavaksi esitellään suomalaisia lyriikkaa julkaisevia kustantamoja. Parkko löytää suuristakin kustantamoista  kiinnostavia ominaispiirteitä kerrottavaksi. Mielenkiintoisempaa vielä on kuitenkin lukea 1980-luvulta alkaneesta pienkustantamojen esiinnoususta. Muistan kuinka jännittävältä tuntui saada käsiinsä ensimmäiset Nihil Interitin ja Sammakon julkaisemat kirjat. Savukeitaan ja Ntamon aloittaessa aloin jo tuntea levottomuutta kun uusia julkaisukanavia pompahteli esiin kuin sieniä sateella; kuinka paljon näitä oikein tulee ja miten näistä kaikista saadaan hankittua kirjat myös kirjastoon! No, hankinta ei ole enää minun "ongelmani", ja olikin vain hauskaa lukea lähimenneisyyden melkein vallankumoukselliselta tuntuneesta liikkeestä kustannusrintamalla.

Julkaisijoiden jälkeen Parkko siirtyy esittelemään näitä lähellä olevia runoyhteisöjä. Nuorvoimalaiset, Turun runoliike, Osuuskunta Poesia ja erilaiset runofestivaalit ja -tapahtumat saavat palstatilaa monien muiden ohella.

Sokeri on pohjalla, eli viimeisessä luvussa, joka samalla vie noin puolet koko kirjan sivumäärästä, Parkko johdattelee lukijat hahmottamaan tämän päivän runoutta Suomessa. Taival alkaa 1950-luvulta lyheyellä modernismin historialla, tästä siirrytään postmodernin kautta 2000-luvulle ja runouden marginalisoitumiseen.

Nykyisin erilaisia kokeellisia suuntauksia on niin paljon, että niiden nimeämisessä taitavat mennä jo alalla vaikuttavat tekijätkin sekaisin. Parkon esitys saattaa olla aika tiivis ja hieman yksinkertaistettukin, mutta hyvä niin. Kaiken mahdollisen huomioonottava tilitys olisi paisunut muodottomaksi, nyt näillä valikoiduilla tiedoilla jonkinlainen kokonaiskuva tuntuu mahdolliselta muodostaa. Parkko myöskin selittää ja tulkitsee välillä aika rohkeastikin suuntausten sisältöä ja ominaispiirteitä, mistä olin erityisen iloinen. Tuntematta taustalla vaikuttavia pyrkimyksiä ja ideoita on joitain nykyrunoilijoita melko mahdotonta ymmärtää, saati heidän teksteistään nauttia.

Henkilöhakemistoa kirjan lopussa riittää 11 sivua. Listan pituudesta saa hyvän kuvan siitä, kuinka monia runoilijoita kirjassa on mainittu. Vielä paremmin eri suuntauksien luonnetta olisi pystynyt hahmottamaan esimerkkirunojen avulla, mutta niitä kirjassa ei ollut. Vähän samaa asiaa ajavat kyllä jokaiseen lukuun liitetyt luettelot, joissa Parkko listaa  kymmenisen aiheeseen liittyvää kokoelmaa, joita suosittelee luettaviksi.

Blogeissa ei Runouden ilmiöitä liene vielä paljon esitelty, mutta muutama arvostelu kirjasta on jo ilmestynyt. Mikko Nortela Kiiltomadossa ja Tuomo Karhu Turun Sanomissa kiittelevät sekä teosta että Parkon asiantuntemusta vuolaasti, mikä onkin aivan asiallista.

sunnuntai 11. marraskuuta 2012

Kuin jokin päättyisi / Julian Barnes


Barnes, Julian : Kuin jokin päättyisi
The sense of an ending, suom. Kersti Juva
WSOY, 2012, 157 s.
Sarjassa Aikamme kertojia
Man Booker -kirjallisuuspalkinto 2011

"Kuinka usein ihminen kertoo elämänsä tarinan? Kuinka usein muuttelee sitä, koristelee, leikkelee sopivasti? Ja mitä pitemmäksi elämä venyy, sitä vähemmän on niitä, jotka voivat asettaa selonteon kyseenalaiseksi ja muistuttaa, että ihmisen elämä ei ole hänen elämänsä vaan pelkästään tarina, jota hän siitä kertoo. Kertoo muille, mutta - ennen kaikkea - itselleen."

Tony Webster saa pienen perinnön yllättävältä taholta. Hänen nuoruudenrakkautensa Veronican äiti on jättänyt vain kerran tapaamalleen pojalle, nyt jo keski-ikäiselle miehelle, 500 puntaa ja päiväkirjan. Päiväkirja ei ole äidin oma, vaan Tonyn ystävän Adrianin. Miehen, jonka Veronica valitsi puolisokseen Tonyn jälkeen.

Kun Tony ei useista pyynnöistä huolimatta saa päiväkirjaa haltuunsa, hän päättää ottaa yhteyden Veronicaan ja vaatia selitystä. Taustalla kummittelee muitakin vaatimuksia. Seurusteluajasta muistuu Tonyn mieleen lähinnä alemmuudentunteita, Veronica tuntui aina katsoneen häneen alaviistoon. Ollessaan viikonloppuvierailulla tyttöystävän kotona Tony joutui pilkan kohteeksi, ainoastaan perheen äiti tuntui olevan hänen puolellaan.

Nyt Tony haluaa hyvitystä. Hän muistaa suhtautuneensa reilusti ystäviensä rakastumiseen eikä oikein ymmärrä Veronican penseyttä nyt kymmeniä vuosia myöhemmin. Lopulta Veronica kuitenkin suostuu tapaamiseen ja Tonyn muistikuvat alkavat tarkentua. Järkytyksekseen hän ymmärtää kaunistelleensa totuutta, kertoneensa tarinaa itsestään sankarillisena uhrina vaikka todellisuudessa käyttäytyi ilkeästi ja kaunaisesti.

Kirja on pieni ja kaunis, mutta ei aivan helppo. Siihen on sisäänrakennettu suuri epäoikeudenmukaisuus (tai sitten minulla ei vain leikkaa). Veronica paljastaa menneisyyttään Tonylle kovin pieninä palasina ja moittii kylmästi, kun kokonaisuus ei oikein tahdo tälle hahmottua. Asetelma piirtää armotonta kuvaa siitä, kuinka kumpikin henkilöistä pystyy katsomaan menneisyyteen vain omasta näkökulmastaan. Yhteistä näkemystä on miltei mahdoton muodostaa.

Teksti on niin kaunista ja tiheää, että lukiessa melkein pelotti, kuinka suuri osa kertomukseen sisältyvistä ajatuksista mahtoikaan mennä ohi huomaamatta. Mielenkiintoista olisi myös tietää, missä järjestyksessä kirjailija on tätä tarinaa rakennellut. Kertomus muodostaa mutkikkaan verkon, jossa aavistukset ja väärinymmärrykset kutoutuvat kiehtovaksi todisteeksi huijauksista, joita tarvitsemme kyetäksemme hyväksymään itsemme.

Pidin kirjasta niin paljon, että luin sen kahdesti. Yllättäen ajattelen nyt, että ei ehkä olisikaan kannattanut. Ensimmäisellä kerralla olin hurmaantunut kirjan kauneuteen, mutta toisella kerralla sen surumielisyys alkoikin näyttäytyä melkein toivottomuutena.

Susa Järjellä ja tunteella -blogissa on antanut kirjalle täydet pisteet 5/5 ja ihastunut kanssani samaan lainaukseen, mikä ei ole sinällään ihme, sillä tuo kappalehan tiivistää upeasti kirjan johtoajatuksen. Katja Lumiomena -blogissa kiinnittää huomion mysteeriin tarinassa, samaan piirteeseen joka Minnan mielestä tekee kirjan rakenteesta täydellisen.

keskiviikko 31. lokakuuta 2012

Adam ja Evelyn / Ingo Schulze


Schulze, Ingo : Adam ja Evelyn
Adam und Evelyn, suom. Jukka-Pekka Pajunen
Otava, 2011, 335 s.

Adam on muurin itäpuolella asustava taitava vaatturi, joka osaa pukea naiset kauniiksi. Kiitolliset asiakkaat sulostuttavat Adamin elämää monin tavoin. Elämä on leppoisaa, kunnes eräänä päivänä Evelyn, Adamin nuori puoliso ja suuri rakkaus, saa miehen kiinni rysän päältä.

Loikkaaminen länteen on väikkynyt Evelynin mielessä jo aikaisemminkin, mutta nyt miehen uskottomuus antaa lopullisen kimmokkeen lähtöön. Evelyn pakkaa olkalaukkunsa ja hyppää paikalle sopivasti sattuvan länsisaksalaisen Michaelin matkaan. Tosin Michaelilla on jo yksi itäsaksalainen tyttöystävä rajan yli autettavaksi, mutta tämä häipyy yllättävän kivuttomasti taustalle kauniin Evelynin astuessa mukaan kuvioihin.

Kun Evelyn on lähtenyt, Adam ymmärtää ettei halua elää ilman tätä. Hän käynnistää vanhan Wartburginsa ja lähtee naisen perään. Matka kulkee Unkarin kautta länteen ja sen varrella pariskunnan tielle osuu monia ihmisiä kohtaloineen ja toiveineen. Loikkaamisesta ei puhuta suoraan, mutta se väikkyy kaiken toiminnan taustalla. Ilmassa on toiveikasta levottomuutta, muuri on juuri murtumassa.

Odotin paljon tältä kirjalta. Adamin ja Evelynin epäröinnit/unelmat lännen onnenmaasta rautaesiripun viimeisinä hetkinä kutkuttivat uteliaisuutta. Lukukokemuksesta tuli kuitenkin yllättäen melko puiseva. En oikein pystynyt samaistumaan kehenkään henkilöistä enkä eläytymään kirjan tapahtumiin. Kaikki tuntui tapahtuvan kumman motivoimattomasti, ihmiset ajelehtivat tilanteesta toiseen kuin vailla omaa tahtoa.  Ihmissuhteiden ristiriitaisuus oli silmiinpistävää; pohjattomasta vieraanvaraisuudesta ja ystävällisyydestä siirryttiin hetkessä täysin välinpitämättömiin jäähyväisiin entisen rakastetun kanssa. Yritin tulkita tätä "sietämätöntä keveyttä" jonkinlaiseksi itäblokin 80-luvun ajankuvaksi, metaforiseksi tavaksi kertoa tarina, jossa kuka tahansa henkilöistä saattaa koko ajan yhtä hyvin olla ilmiantaja tai loikkari.

Luin tämän kirjan yhdessä kahden lukupiirin kanssa ja aika samanlaisia ajatuksia kirja oli herättänyt muissakin. En ollut ainoa, joka oli tuntenut kummallista keskittymiskyvyttömyyttä lukiessaan. Muillakin oli ollut häiritsevä tunne, että täytyisi palata lukemaan uudelleen edellisiä kappaleita. Jotain tuntui koko ajan jääneen huomaamatta, selityksiä uupui.

Lievästä ärsyyntymisestä huolimatta ja varsinkin nyt, kun lukemisesta on jo hieman aikaa, huomaan sittenkin aika hyvin lämmenneeni tälle tarinalle. Monista juonen pienistä yksityiskohdista ja tuosta jollain tavalla poissaolevasta kerrontatyylistä yhdessä muodostuu mielenkiintoinen yhdistelmä. Ainakin omia oletuksiani ja mielikuviani elämästä muurin toisella puolella tarina ruokkii aika mukavasti.

Kovin paljon ei Adamista ja Evelynistä ole blogeissa kirjoitettu, mutta Minna Ilselässä kertoo rasittuneensa Schulzen tavasta aloittaa kappaleet dialogilla, jota saa lukea melkoisen pätkän ennen kuin voi olla varma, kuka milloinkin puhuu. Se oli minustakin raivostuttavaa, mutta toisaalta tuki hauskasti ajatusta siitä, että Schulze tahtoi kertoa tarinan niin, ettei sen henkilöihin voi luottaa.

Valkoinen kirahvi blogissa Opuscolo : kirjasta kirjaan sanoo tämän olleen hänelle "kirja, josta on vaikea sanoa paljon. On vaikea kirjoittaa vuolaasti teoksesta, joka ei anna runsaita eväitä vaan pikemminkin pitää kaiken itsellään ja jättää leijumaan."  

lauantai 20. lokakuuta 2012

Välimatka / Taina Latvala


Taina Latvala: Välimatka
WSOY, 2012, 251 s.

Kun romaanin aiheena on äidin ja tyttären suhde, olen oppinut pitämään odotukset matalalla. Aihe on mitä mielenkiintoisin, mutta niin vaikea, että vain harva kykenee kirjoittamaan siitä muuta kuin pelkkää itseterapiaa. En taida olla kovin myötätuntoinen lukija. Katkerat tarinat ankeista äideistä ja vastuuttomista tyttäristä saavat minut vain kiukustumaan.

Mutta nyt en ole kiukkuinen, en ollenkaan! Välimatkan äidillä ja tyttärellä on toki erimielisyytensä heilläkin eikä lomamatka Teneriffallekaan suju auvoisen yhteisymmärryksen hengessä, mutta heidän välillään on myös kunnioitusta, rakkautta ja halua ymmärtää. Kerronta antaa myös virikkeitä lukijalle pohtia sitä, mistä äiti-tytär-suhteen ahdistavuus saattaa johtua. Miksi tyttären on pakko mielensä sopukoissa raahata mukanaan arvostellen tarkkailevaa äitiä jopa vuodeleikkeihin aulapoika Antonion kanssa? Miksi äidin täytyy suojella tytärtään lapsuuden aikaisilta salaisuuksilta, vieläkin, nyt kymmeniä vuosia myöhemmin tyttären ollessa jo aikuinen nainen?

Aiheen käsittelyn avarakatseisuuden ja lämmön lisäksi pidin paljon myös romaanin kielestä. Mukana on melko paljon murretta, johon minulla itselläni ei ole mitään suhdetta, mutta se häiritsi yllättävän vähän. Pohjanmaan lavea puhetapa saattaa luoda vähän ikäviäkin mielikuvia junttimaisista puukkojunkkareista ja historian äärioikeistolaisesta uhosta, mutta nyt teksti kantaa aivan toisenlaista sanomaa, siitä on luettavista aito rakkaus tähän äidinkieleen. Ja murrepätkien ulkopuolella kieli on kaunista ja oivaltavaa, täynnä uudenlaisia, mielikuvitusta kiihottavia kuvia ja ilmaisuja.
Äiti menee keittiöön ja napsauttaa vedenkeittimen päälle. Kirjahylly nojaa seinään, vartioiden koko taloa. Katselen sitä joka kerta, vaikka muistan ulkoa kaikki valokuvat. 
Rippikuvassa minä hymyilen neitsyeiden tavoin, maltillisesti ja pahaa aavistamatta, tietämättä mikä immenkalvo on. Minun kasvoni hylkivät meikkiä ja minun rintani pelkäävät huomiota, minulla on syli täynnä ruusuja ja huulet huolten muotoiset. Ellillä on rippikuvassa kurittomat kiharat ja muhkeat olkatoppaukset. Salamavalo on juuri säikäyttänyt hänen ripsensä, hän on taivuttanut ne vaarallisen näköisellä laitteella. Hän näyttää rippikuvassa vanhemmalta kuin minä omassani, jo silloin hän tiesi kaikesta minua enemmän.
Ainoastaan yhdessä kuvassa näytän iloiselta. Olen yksivuotias ja luvan perästä kalju, leijun hurjassa huolettomuuden tilassa kuin roikkuisin yhä napanuoran varassa. Kiinnostavin kysymys on, opinko kävelemään ennen naapurin Teroa, enkä siitäkään osaa itse murehtia.
Olin viime viikolla WSOY:n kirjailijaillassa jossa myös Taina Latvala kertoi tästä uusimmasta teoksestaan ja sen kirjoittamisesta. Illan kohokohtia oli, kun Latvala asettui pianon ääreen ja säesti kirjan luentaa tapaillen hiljaa Mirjamin valssia, jota tarinan äitikin usein haaveillen hyräilee. Valssi tiivistää hienosti kirjan tunnelman, joka on pohjavireeltään hieman surullinen, mutta silti kuulaan rauhallinen ja kaunis.

Hanna Kirjainten virrassa sanoo Välimatkan olevan hienoa taideproosaa, ja yhdyn kehuihin täysin. Mari A. kirjablogissaan taas kertoo ajatelleensa, että vaikka kirja on ihan kiva ja ok, se jokin jäi vielä puuttumaan. Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja pitää tätä Latvalan kirjoista parhaana, vaikka lukiessa ärsyyntyikin välillä tyttären tapaan tarrautua äitiisä.

Kirjasta ja sen kirjoittamisesta voi lukea lisää myös Taina Latvalan omasta blogista Minäkertoja.

sunnuntai 7. lokakuuta 2012

Aika mennyt palaa / Karoliina Timonen

Timonen, Karoliina : Aika mennyt palaa
Tammi, 2012, 282 s.

Tämän kirjan lukemista olen odottanut kiihkeämmin kuin monen muun! En ole koskaan tavannut Karoliinaa, mutta olen seurannut hänen blogiaan Kirjavaa kammaria alusta asti ja vaihtanut niin monesti mielipiteitä kirjoista ja muustakin nettikeskusteluissa, että tuntuu ihan kuin läheinen ystävä olisi julkaissut romaanin! Jo pelkkä "julkaisukynnyksen ylittäminen" on mielestäni hienoa, ja kun se vielä tapahtuu Karoliinan pettämättömällä tyylitajulla, ei voi olla muuta kuin iloinen ja vähän hassusti ylpeäkin kirjailijan puolesta!

Tarina etenee kahdessa aikatasossa. Kun Klarissa muuttaa lapsineen miehen työn perässä vuodeksi Bostoniin, alkaa hän nähdä uudelleen lapsuudesta tuttuja painajaisunia. Unet kertovat toistuvasti samasta henkilöstä, Corinnesta, joka pakenee toisen maailmansodan kauhuja Pariisista Amerikkaan. Vähitellen unet ja todellisuus alkavat merkillisesti muistuttaa toisiaan ja selviää, että myös Corinne on kymmeniä vuosia sitten päätynyt asumaan samaan kaupunkiin, jopa samalle kadulle kuin Klarissa nyt.

Jännitys tiivistyy vähä vähältä niin, ettei kirjaa meinaa malttaa laskea käsistään. Luvut ovat sopivan lyhyitä, teki mieli aina lukea ainakin yksi lisää, jospa siinä taas selviäisi hippunen mysteeristä!

Lisäksi molempien aikatasojen miljöökuvaus on onnistunutta ja uskottavaa. Corinnen elämästä lukiessa  nousi silmiin samantapaisia kuvia kuin tv-sarjoissa Mad Men tai Pan Am, Klarissan mietteet lastenkasvatuksesta ja kotiäitiydestä taas tuntuivat liikuttavan tutuilta ja toivat mieleen muistoja omasta elämästä kymmenisen vuotta sitten.

Aika mennyt palaa on ollut hurjan suosittu blogeissa, siitä on kerrottu jo mm. Lumiomenassa, Kasoittain kirjoja -blogissa, Mari A:n kirjablogissa, P.S. rakastan kirjoja -blogissa ja Kirjantilassa, noin vain muutaman mainitakseni.

Onneksi olkoon, Karoliina, vielä kerran! Tästä se lähti, lisää odotetaan :)

keskiviikko 26. syyskuuta 2012

Sementtipuutarha / Ian McEwan


McEwan, Ian: Sementtipuutarha
The cement garden, suom. Eva Siikarla
Kirjayhtymä, 1980, 136 s.
Lisäksi Otavan kirjasto -sarjassa 2009
ja Seven -pokkareissa 2010

Sementtipuutarhan tarina on järkyttävä. Se on kuitenkin kerrottu niin suorasukaisesti ja henkilöitä kunnioittaen, että lukeminen sujuu. Ahdistus alkaa puristaa rintaa vasta kun tulee ajatelleeksi, että tämä voisi olla totta. Ihan lähelläkin saattaa olla lapsia, joiden olosuhteet muistuttavat Jackin ja hänen sisarustensa elämää, joillain asiat ovat  jopa huonommin.

Romaanin alussa lapsilla on vielä vanhemmat. Autoritäärinen isä määrää perheessä kaiken kukkien kasvupaikoista siihen, kuinka äänekkäästi lasten syntymäpäivillä kukakin saa leikkiä. Äiti vetäytyy väsyneenä taustalle, kodin ympäristö autioituu samalla kun kaupunginosa vähitellen slummiutuu, perheessä ei käy vieraita.

Isän äkillisesti kuollessa äiti on jo sairas ja joutuu pian täysin vuoteenomaksi. Perheen neljä lasta, 16-vuotias Julie, häntä pari vuotta nuorempi Jack, Sue ja pieni Tom pyörittävät perheen arkea miten taitavat. Suurin vastuu on Juliella. Hän huolehtii siitä, että nuoremmat saavat syödäkseen ja että taloustyöt tulevat tehdyiksi. Samalla hänestä tulee äidin luotettu; vain Julie tietää, kuinka vakava äidin sairaus oikeasti on.

Omalaatuinen perhe sinnittelee arkiaskareissaan läpi talven. Kesäloman alkaessa eristäytyminen muusta yhteisöstä lisääntyy samalla kun sisarusparvi hitsautuu yhä tiiviimmin yhteen. Kun äiti sitten kuolee, huoli perheen yhdessä pysymisestä purkautuu erikoisena ratkaisuna. Lapset eivät uskalla kertoa kenellekään, vaan piilottavat äidin ruumiin kellariin.

Henkilöiden nuoruus ja eristäytyminen muista ihmisistä antaa McEwanille tilaisuuden tutkiskella tilannetta, jossa sosiaaliset normit eivät päde. Mihin tällöin perustuu valta? Mistä tulee tärkeää, kun ei tarvitse välittää siitä, mitä muut ihmiset sanovat?

Tarinan kertoo meille Jack, poika joka ei tahdo pestä itseään mutta tarkkailee kiinnostuneena sekä omia ruumiintoimintojaan että sisarustensa vartaloita. Jack liittää toisiinsa isän kuoleman ja oman seksuaalisen kehittymisensä perifreudilaisella tavalla, himoitsee isosiskoaan ja tuntee käsissään kalman hajun äidin kuoltua. Pojan näkökulmat ovat hätkähdyttäviä, mutta McEwan antaa hänen esittää ne pää pystyssä, häpeämättä. Tajusin tätä lukiessani, miksi en yleensä pidä lapsikuvauksista. Lapsikertoja on harvoin uskottava, ääni tulee kuin jostain pehmusteiden alta, aikuisen suodattamana, aikuisen toiveiden rajaamana. Mutta nyt on toisin, tässä Jack kertoo minulle elämästään samalta tasolta, silmästä silmään, täysin piittaamattomana, suojelematta aikuisia toiveuniani kauniista lapsuudesta.

Lisää juttuja Sementtipuutarhasta löytyy mm. Kirjainten virrasta, Leena Lumelta, Kirjanurkkauksesta, Morren maailmasta ja Kirjantilasta sekä blogeista Naakku ja kirjat Järjellä ja tunteella ja Luen ja kirjoitan.

lauantai 8. syyskuuta 2012

Ruohonvihreää / Carol Shields


Shields, Carol: Ruohonvihreää
The box garden, suom. Hanna Tarkka
Otavan kirjasto, 2012, 267 s.

Pidän tavattomasti Carol Shieldsin tyylistä kirjoittaa. Teksti on samanaikaisesti älykästä ja leppoisaa, tasapainottelu syvällisten aiheiden ja kepeän kerronnan välillä taidokasta.

Charleen on keski-ikäinen teinipojan yksinhuoltaja, runoilija, joka henkensä pitimiksi toimittaa entisen miehensä perustamaa kasvitieteellistä aikakauskirjaa. Mies on häipynyt omille teilleen jo kauan sitten, mutta Charleen-parka analysoi vieläkin menneitä tapahtumia ja miehen itsekästä käytöstä, koettaen ymmärtää syitä perheen hajoamiseen.

Charleenin äiti on juuri toipunut rintasyövästä ja yllättäen ilmoittanut menevänsä naimisiin. Tyttären on vaikea kuvitella tiukkahuulista ja katkeraa äitiään morsiamena, mutta yhtäkaikki hän lähtee matkaan mantereen halki Vancouverista kohti Torontoa. Mukaan juhlimaan äidin uutta onnea lähtee myös miesystävä Eugene, jolla sattuu sopivasti olemaan työmatka samalle suunnalle.

Tutustuminen äidin uuteen puolisoon etenee sopuisasti. Sisarukset Charleen ja Judith nauttivat saadessaan taas jutella yötä myöten, eivätkä äidin kiukkuiset kommentit ja piintyneet tavat enää satuta samalla tavalla kuin lapsuudessa.

Vaativan äidin tiukassa otteessa eläminen on koulinut tyttäristä kilttejä ja kunnollisia. Charleenin pohdinnat kiltteyden syvimmästä olemuksesta ovat kerrassaan mainioita, tässä niistä yksi:
"Minulle kiltteys on vierasta, ja niin kuin jotain ranskankielen vaikeaa verbiä joudun opettelemaan sitä hitaasti, tuskallisesti, ja tuloskin jää luultavasti vajavaiseksi. Se ei virtaa vapaasti minun veressäni - se pitää ruiskuttaa minuun keinotekoisesti silläkin uhalla, että mukana tulee kaikenlaisia tuntemattomia tekijöitä. Se ei herää minun kanssani aamuisin, ja joudun joka päivä houkuttelemaan sen uudelleen esiin, puhaltamaan siihen hengen, harjoittamaan sitä, jotta se pysyisi toimintakykyisenä. Ja mikä vaikeinta, sitä pitää harjoittaa sillä tavoin, että se soljuu vaivattomasti niin kuin sen oikeilta harjoittajilta, onnellisilta perijöiltä, joille se on tullut sitä sen kummemmin etsimättä, sellaisilta onnellisilta kuin Eugene."
Aluksi ei tapahdu paljoakaan, lähinnä juodaan kahvia ja syödään voileipiä keittiössä, mutta asetelma luo loistavaa taustaa Charleenin pohdinnoille. Akseli on pitkä, vaikka liikutaan vain oman perheen sisällä. Tyttären suhde vanhaan äitiin on vaikea, asioista puhuminen ei luonnistu, kohtaaminen kahtena aikuisena tuntuu melkein mahdottomalta. Äiti haluaa aina jotain muuta kuin sitä, mitä tyttärillä on annettavana ja saa varsinkin Charleenin tuntemaan itsensä täysin riittämättömäksi. Kuin kompensaatioksi tästä Charleen rakastaa omaa poikaansa ehdoitta, poika on hänestä joka suhteessa täydellinen: kaunis, voimakas ja viisas.

Tarinan loppupuolella mukaan tulee myös liki dekkarimaista draamaa. Nopeat käänteet yllättävät ihan mukavasti, vaikka sisältöä kirjassa olisi ollut aivan riittävästi ilman niitäkin.

Viimeiset kappaleet nostavat tunnelman ihan uudelle tasolle. Hääjuhlat ovat parhaimmillaan ja kuulemme välähdyksenomaisesti keskustelunpätkiä sieltä täältä. Ja kun Charleen, Eugene ja Seth lopuksi nousevat paluulennollaan ilmaan, jää Charleenin lapsuuden Ontario suurine järvineen auringonlaskuun entistä selvemmin piirtyvänä, laakeana kauniina kuvana.

Ruohonvihreästä lisää esim. LeenanMinnan, KaroliinanMarian ja Katjan blogeissa.

sunnuntai 2. syyskuuta 2012

Varjoteatteri / Viivi Luik


Luik, Viivi: Varjoteatteri
Varjuteater, suom. Anja Salokannel
Tammi, 2011, 264 s.

Tämän kirjan lukeminen oli suuri nautinto. Ihastus ei syntynyt niinkään siitä, mitä kerrottiin, vaan siitä, miten se kerrottiin. Kuinka joku kykeneekin katsomaan elämäänsä noin, että pienestäkin eleestä syntyy silkkaa taikaa ja mystiikkaa! Ja lisäksi valitsemaan sanansa noin, että lukija pääsee täysin osalliseksi tuon katseen kauneudesta!

Viivi Luik on ennen proosaan siirtymistään julkaissut useita runokokoelmia, ensimmäiset jo 1960-luvulla. Harmi vain, että niistä yhtäkään ei taida olla kokonaisuudessaan käännetty suomeksi. Kahdessa 1980-luvun  antologiassa suomennoksia sentään on; Pihlaja esittelee kahdeksan eestiläistä naisrunoijaa ja Uusien sulkien kasvaminen puolestaan kymmenen nykyvirolaista runoilijaa.

Varjoteatteri alkaa muistikuvalla lapsuudesta. Pieni tyttö katsoo kuvaa, kirja on levällään tyhjän tuvan lattialla. Talonväki on otettu kiinni ja kyyditetty pois, muut lapset juosseet karkuun paljain jaloin maaliskuun sohjossa. Kuvassa on Colosseum, ihmeellinen paikka joka vie tytön huomion kokonaan,  siirtää hänet pois synkästä todellisuudesta ja syöpyy lähtemättömästi muistiin.

1940-luvun lopun painajaisista siirrytään vuoden 1991 Tallinnaan. Elokuun illat ovat kuin samettia, mutta ihmiset eivät saa unta kuunnellessaan, onko ulkoa kuuluva kumu ukkosta vai lähestyvien tankkien ääntä. Puolisot hyvästelevät toisensa aamulla epävarmoina siitä, palaavatko molemmat kotiin vielä sinäkin iltana. Tarinan kertoja kulkee kaupungilla säikkyen, linkkuveistä taskussa puristaen, valmiina iskemään jos tarvitaan.

Uhkaava tilanne päättyy kuitenkin onnellisesti, julistihan Viro vapautuneensa miehityksestä 20.8. 1991, eikä kukaan kiistänyt tapahtunutta. Unelmien Colosseum tulee yhtäkkiä aimo harppauksen lähemmäksi, tosin kertojan matka sinne kulkee vielä Helsingin ja Berliinin kautta.

Viivi Luik kertoo elämästään diplomaatinpuolisona toisaalta hyvinkin realistisesti, toisaalta ottaen huimia vapauksia fiktion suuntaan. Köyhän pienen maan edustaminen maailman valtaapitävien piireissä on  surkuhupaisaa puuhaa, valkoisten kaulusten ja korkokenkien hankkiminen kertomaan Viron valtion onnesta ja menestyksestä ajoittain hyvinkin vaikeaa.

Edustusasunnot ja juhlapuvut ovat välttämättömiä, mutta mitään todellista merkitystä niillä ei kuitenkaan ole. Luikin tarkka huomiointi kohdistuu tyystin erilaisiin asioihin. Muukalaiset ja kotoaan pois joutuneet saavat arvon tarinoitaan koskevissa pohdinnoissa, tapahtumat liittyvät toisiinsa, paikat muistuttavat toisista. Tarina liikkuu notkeasti, siirtymät ovat kekseliäitä ja uusia merkityksiä synnyttäviä.

Alun ihastuksen jälkeen häiriinnyin hiukan siitä alemmuudentunteesta, joka on aistittavissa suhtautumisessa naapurikansoihin ja muihinkin. Toisaalta oli mielenkiintoista yrittää hahmottaa maailmaa Luikin näkökulmasta, jakaen Eurooppaa Alppien pohjois- ja eteläpuoleen, pitäen Balttiaa yhtenäisenä lähtökohtana samaan tapaan kuin itse olen tottunut pitämään Pohjoismaita.

Häiriintyminen muuttui kuitenkin pian yhä suuremmaksi ihastukseksi Luikin vastatessa tekstissä haluuni nähdä alemmuudentunteiden sijasta ylpeyttä omasta historiasta. Häpeäntunne nousee esiin tarinan edetessä moneen kertaan, ja sen käsittely tiivistyy vaikutusvaltaisen kriitikon todetessa kirjailijalle vaativasti: "Kirjoittakaa aina siitä mitä te eniten häpeätte. Älkää sanoko, että ette häpeä mitään. Älkää valehdelko."
Näennäisesti hän kertoi minulle vain jostakin suomalaisesta hakkuuaukeasta, jonne hän oli joskus aikoja sitten eksynyt, mutta hänen katseensa ja äänensävynsä olivat samalla niin erikoiset kuin hän juuri paljastaisi minulle jotain piilossa pitämäänsä nolostuttavaa salaisuutta.  
"Kun istuu siellä kannon päässä, ei kuule muuta kuin suhinaa. Koivunlehdet suhisevat, niitä on niin paljon. Mielettömän paljon. Kaikki autotiet ovat kaukana. Ei kuulu edes heikkoa vonkumista. Hetkessä peittyy höytyviin ja siemeniin kuin multa. Ihmisenä olemisen tunne katoaa. Käsitättehän te, mistä minä puhun?" 
Hänen silmiensä pohjalta näkyi hetken aikaa selvästi jotakin muuta kuin mitä hän yleensä antoi sieltä näkyä. Ehkä hän etsi myös kirjoista jotain muuta. Ei sitä, mitä luultiin, vaan vain ruskeaa ruohonkortta, joka on tuulessa yksin kuin sielu. Ehkä hän ei ollutkaan saksalaista kielialuetta hallitseva kriitikko vaan vain kimpale multaa ja savea. Sitä mikä peittyy höytyviin ja siemeniin. Sitä mistä sinä olet tullut ja miksi sinun pitää jälleen tuleman.
Varjoteatteriin ovat ihastuneet myös Mari A ja Unni.

sunnuntai 26. elokuuta 2012

Post-it tunnustus

Paljon kiitoksia Marille eli Kirjakolle ruispellossa, joka lähetti minulle tämän tunnustuksen. 

On kiva tulla noteeratuksi, ja nyt kun tunnustus tuli vielä blogista, jonka jutut ovat mielestäni aina olleet kerrassaan mahtavia, olen aivan totaalisen otettu!


Hienoja blogeja on niin paljon, että tuntuu hurjan vaikealta valita vain viisi mieluista. Jatkan ketjua niille, joissa taidan olla viime aikoina kaikkein useimmin vieraillut:



Tunnustuksen säännöt: 
  1. Kiitä linkin kera bloggaajaa, joka tunnustuksen myönsi.
  2. Anna tunnustus viidelle (5) suosikkiblogillesi ja kerro siitä heille kommentilla.
  3. Kopioi post it-lappu ja liitä se blogiisi.
  4. Ole iloinen saamastasi tunnustuksesta, vaikka se onkin kerrottu vain post it-lapulla ja toivo, että omat lempibloggaajasi jakavat sen eteenpäin.

sunnuntai 19. elokuuta 2012

Sistersin veljekset / Patrick deWitt


DeWitt, Patrick : Sistersin veljekset
The Sisters brothers, suom. Tero Valkonen
Siltala, 2012, 348 s.

Olenkohan mahtanut koskaan ennen lukea lännentarinaa! Lapsena oli juhlaa jos telkkarista joku viikonloppu tuli länkkäri lännenmiehineen ja inkkareineen, mutta 70-luvun alkuun mennessä olin jo menettänyt kaiken mielenkiinnon kyseiseen genreen.

Sitäkin hauskemmalta tuntui nyt lukea deWittin veljestarinaa. Siinä on mukana kaikki tutut elementit ja lisänä vielä ovela humoristinen kierre.

Sistersin tappajaveljekset ovat keikalla. Heidän on määrä päästää päiviltä kullankaivaja Herman Kermit Warm, kunhan ensin kiristävät tämän paljastamaan salaisuutensa, kemiallisen kaavan joka saa kullan melkein hyppäämään joesta huuhtojan vaskooliin.  Matka kulkee Oregonista Sacramentoon ja sen varrella veljekset ryyppäävät, käyvät naisissa ja raivaavat tieltä vastustajia.

Tarinaa kertoo Eli, harvinaisen hempeämielinen ja pohdiskeleva lännenmies. Itseasiassa Eli ei oikeastaan olisi koskaan halunnut ampua ketään, mutta lojaanina pikkuveljenä hän on ajautunut mukaan Charlien selkkauksiin ja lopulta mahtavan kommodorin joukkoihin palkkamurhaajaksi. Charlie taas nauttii täysin siemauksin väkivallasta ja kunnioituksesta, jota hänen nopea asekätensä muissa herättää. Ja usein elämä onkin veljeksille yksinkertaista; kun vaihtoehtoina on joko tappaa tai tulla itse tapetuksi, siinä jäävät enimmät pohdinnat ja tunnontuskat aika lailla taustalle.

Parasta kirjassa on kuitenkin herkullinen ristiriita Eli'n tunteilun ja veljesten ronskin elämäntyylin välillä. Eli on niin kiintynyt hevoseensa, että vaikka koni menettää silmänsä ja tuskin pystyy kävelemään suoraan, ei Eli henno vaihtaa uuteen ratsuun edes tilaisuuden tarjoutuessa. Jokaisessa häntä edes vilkaisevassa naisessa Eli näkee mahdollisuuden rakkauteen, säälii näiden huonoja olosuhteita ja veljeltään salaa haluaa auttaa antamalla naisille kaikki rahansa. Eli häpeää roikkuvaa mahaansa ja houkuttelee veljensäkin kokeilemaan uutta keksintöä, hammasharjaa ja hampaidenpesujauhetta.

Ja kun ampuminen taas alkaa, Eli vaihtaa persoonaa, vaipuu punaiseen transsiin ja tappelee hurjana veljensä rinnalla.

Patrick deWittin täytyy olla kyllä jonkinlainen velho. Tämä on nimittäin jo toinen kirja häneltä, jossa aihe ei ole kiinnostanut minua juuri lainkaan, mutta lukiessa olen tyystin kääntänyt kelkkani ja ollut aivan  ihastunut tarinaan.

Oman hienon lisänsä lukunautintoon antaa kirjan taitto. Käytetyt kirjasimet eivät ole niitä kaikkein tavallisimpia. En tunnista mitkä fontit ovat kyseessä, mutta niissä on samanaikaisesti jotain modernia ja jotain historiaan viittaavaa. Yleisilme on ilmava ja helppolukuinen, suuremmalla kirjasimella painetut lauseet lukujen aluissa vetäisevät mukaan jatkamaan aina vielä vähän lisää.

Sistersin veljeksistä on kerrottu myös mm. Kirjainten virrassa, IlselässäOfelia Outolinnussa ja Rakkaus on koira helvetistä -blogissa.

perjantai 10. elokuuta 2012

Illallinen / Herman Koch


Koch, Herman : Illallinen
Het diner, suom. Sanna van Leeuwen
Siltala, 2012, 339 s.

Tämän kirjan kohdalla olivat odotukseni taas päässeet nousemaan niin korkealle, että melkein pelotti aloittaa lukeminen; millainen pettymys olisikaan vastassa? Mutta eikä mitä, Illallinen lunasti kaikki odotukset, ellei peräti ylittänyt niitä!

Koch tasapainoilee taitavasti kipeiden aiheidensa parissa. Sisarkateudesta, narsistivanhemmista ja väkivaltaisuudesta kirjoittaminen vaatii melkoista tyylitajua, aiheet vetoavat niin voimakkaasti tunteisiin. Tarina  sukeltaa ihailtavan rohkeasti todella pimeisiin kohtiin ihmismieltä ja onnistuu silti välttämään kaikki mauttomat ylilyönnit.
"Varsinkin iltaisin pimeässä, kun kaikki olivat yleensä "kotona", ahdistus sai nopeasti yliotteen. Sohvalta, jolla makasin, näin pensaiden ja puiden oksien lomasta valot vastapäisissä ikkunoissa. Kirjaimellisesti ihmisiä näin harvoin, mutta valaistut ikkunat paljastivat heidän läsnäolonsa - niin kuin minun valaistu ikkunani paljasti minun läsnäoloni. En halua antaa väärää käsitystä, en minä pelkää ihmisiä sinänsä, en ihmisiä lajina. En saa ihmisjoukoissa ahdistuskohtauksia enkä ole juhlissa mikään erakko, kummajainen, jonka kanssa kukaan ei halua jutella ja jonka ruumiinkieli kertoo vain sen, että hän toivoo saavansa olla rauhassa. Ei, se on jotain muuta. Se liittyy siihen miten väliaikaista kaikki on, kaikki ne ihmiset olohuoneissaan, kodeissaan, kerrostaloissaan, kaavoitetuissa lähiöissään, joissa katu johtaa aina toiselle kadulle ja aukio on katujen kautta yhteydessä toiseen aukioon."
Tarinaa kertoo entinen historianopettaja Paul, joka illastaa yhdessä Amsterdamin hienoimmista ravintoloista vaimonsa Clairen, veljensä Sergen ja tämän puolison Babetten kanssa. Paul on mukana vastentahtoisesti, hienosteleva ravintola huikene hintoineen ärsyttää häntä ja välit kuuluisaan poliitikkoveljeen ovat olleet tulehtuneet jo kauan.

Pariskunnilla on kuitenkin yhteinen ongelma. Heidän teini-ikäiset poikansa ovat syyllistyneet väkivaltarikokseen, jonka ilmitulo julkisuuteen saattaa tapahtua koska tahansa. Pojat ovat videoineet tekosensa ja video leviää netissä, on vain ajan kysymys koska joku tunnistaa tekijät. Serge haluaisi puhdistaa pöydän tunnustamalla kaiken, mutta muut vastustavat. Serge itse ajattelee uhraavansa uransa lasten vuoksi, mutta varsinkin Paulin mielestä alttarilla on ennemminkin poikien tulevaisuus. Ja sitä hänen mielestään vanhempien tulee suojella kaikin keinoin.

Tarinan moraaliset ongelmat ovat mielenkiintoisia ja liki mahdottoman vaikeita ratkaista. Moni vanhempi varmasti ajattelee rakastavansa lastaan teki tämä sitten mitä tahansa, mutta kuinka moni katsoo olevansa oikeutettu tai peräti velvollinen päästämään jälkikasvunsa pälkähästä silloinkin, kun tämä on selvästi tehnyt väärin? Vanhempien tulee toki olla aina lastensa tukena, mutta eikö ole jonkinlaista narsismia sekin, jos omissa lapsissa ei kyetä koskaan myöntämään olevan mitään vikaa?

Herman Koch'n Illallisesta ovat bloganneet myös Katja / Lumiomena, AmmaSusa, Tuulia, Leena LumiRachelle ja Mari A..

lauantai 4. elokuuta 2012

Uskottuni / Hélène Grémillon


Grémillon, Hélène: Uskottuni
Le confident, suom. Anna-Maija Viitanen
Otava, 2012, 268 s.

Tässä kirjassa on vangitsevan mielenkiintoinen aihe ja kiehtova miljöö, mutta eipä sitten juuri muuta. Jännitys säilyy loppuun asti, vaikka kirjan rakenne vaihtelevine kirje- ja kerrontajaksoineen onkin hieman puuduttava.

Kertomus lähtee liikkeelle Pariisissa vuonna 1975. Kustannustoimittajana työskentelevä neiti Camille Werner saa kirjeen salaperäiseltä Louisilta. Aluksi Camille epäilee Louisin olevan kekseliäs aloitteleva kirjailija, joka yrittää saada käsikirjoituksensa huomioiduksi näin erikoisella tavalla. Kun pitkiä kirjeitä tulee useampia, Camille huomaa niiden tarinassa tuttuja piirteitä. Louis kertoo Camillen omasta perheestä, toisen maailmansodan ja Pariisin miehityksen aikaan, juuri ennen Camillen syntymää.

Kirjan jännite syntyy kolmiodraamasta, joka käynnistyy Camillen äidin Elisabethin ja isän Paulin lapsettomuudesta. Avuksi ongelmaan tarjoutuu Elisabethin nuori ja vähävarainen taitelijaystävätär Annie. Annie on valmis sijaissynnyttäjäksi, ja Elisabeth suostuttelee ensin vastahakoisen miehensä mukaan suunnitelmaan. Kuinka ollakaan, mies ihastuukin nuoreen rakastajattareen ja mustasukkaisuus, petokset ja kosto alkavat viitoittaa kolmikon elämää. Vain Annie tietää, että mukana on myös Louis, Annien lapsuudenystävä ja rakastettu.

Ei ole siis ollenkaan selvää, kuka on kenenkin isä tai äiti, saatikka se, kuka rakastaa ketäkin. Toki lukija jännittää näidenkin seikkojen selviämistä, mutta kiinnostavinta kirjassa on kuitenkin seurata, millaisiin ratkaisuihin henkilöt päätyvät tässä valheiden ja salaisten pakkomielteiden viidakossa. Varsinkin Elisabethin rimpuilu äidinvaiston, lähimmäisten odotusten ja hänelle tarjoaminen ahtaiden roolien puristuksessa on sydämeenkäyvää.

Mielenkiintoisia juonenkäänteitä siis riittää, mutta minua kirjassa häiritsi jonkinlainen kerronnan hajanaisuus. Vihjeitä salaisuuksien ratkaisemiseksi kyllä annetaan lukijalle, mutta ne eivät tule luontevasti muun tarinana lomassa, vaan jotenkin niin päälleliimattuina, että menettävät uskottavuuttaan ja saavat vähän selittelyn makua. Enkä oikein osaa päättää, kuinka suhtautuisin  lopun runoon, jossa mysteerit vihdoin ratkeavat. Idea on mielestäni hieno, mutta toteutus ei välttämättä aivan onnistunut.

Tämä kirja on ollut todella suosittu blogistaniassa. Siitä on kerrottu ainakin Karoliinan Kirjavassa kammarissa, Susan Järjellä ja tunteella -blogissa,  Elma Ilonan Tarinauttisen hämärän hetkessäHannan Kirjainten virrassa, Leinikin KirjakeijukaisessaHemulin kirjahyllyssä, Rachellen Rakkaudesta kirjoihin -blogissa ja Leena Lumilla.

keskiviikko 1. elokuuta 2012

Kirjallisuuden projektit kirjastossa / Sini Kiuas


Kiuas, Sini: Kirjallisuuden projektit kirjastoissa
Avain, 2012, 203 s.

Sini Kiuas on kriitikko, toimittaja, luovan kirjoittamisen opettaja ja nykyisin myös kirjastonhoitaja. Hän on toiminut aikaisemmin läänintaitelijana kirjallisuuden alalla Satakunnassa ja ollut mukana monissa lukemista edistävissä projekteissa myös Turussa ja Hämeenlinnassa.

Kirjallisuuden projektit kirjastoissa on mahtava ideakirja kirjastojen toimintoja suunnitteleville. Teoksen nimi saattaisi erehdyttää pitämään sitä myös oppaana projektinhallinnasta, mutta apurahojen hakemiseen, aikatauluttamiseen ja raportointiin ei tässä puututa muutamaa viittausta enempää. Näihinkin keskittyvä opaskirja tulisi epäilemättä tarpeeseen, mutta tiedot taitavat olla niin nopeasti muuttuvia, ettei moista opusta ole enää nykyisin kannattavaa edes koota saati painaa.

Sen sijaan kirjassa esitellään lukuisa määrä erilaisia tapoja järjestää uudenlaista toimintaa kirjaston asiakkaille. Luku- ja kirjoittajapiirit, kirjalliset kahvilat, sadutus, wiki-kirjoittaminen ja Elävä kirjasto ovat jo arkipäivää joissain kirjastoissa ja vielä useammissa niiden tai vastavien aloittamista suunnitellaan kiivaasti.

Usein uusi toiminta käynnistetään projektina. Haetaan lisärahoitusta ja palkataan ehkä asiantuntija vetämään hanketta ja samalla tutustuttamaan kirjaston henkilökuntaa uusiin käytäntöihin. Parhaat projekteista jäävät elämään, toiset unohtuvat hiljalleen ja hautautuvat seuraavien alle. Itse koen joskus melkoista ahdistusta kirjastonhoitajan ammattikuvaan kohdistuvista jatkuvista, usein aika hämärästi muotoilluista uudistumisvaatimuksista. Tutustuminen muiden kehittelemiin ideoihin ja niiden käytännönnöistä kuuleminen on kuitenkin aina innostavaa. Viime aikoina tällaiseen on ollut ilahduttavasti mahdollisuuksiakin, kiitos varsinkin Verkko haltuun -projektin koulutustilaisuuksien.

Kirjassa on lukuisa määrä mielenkiintoisia ajatuksia. Näistä eniten minua jäi kutkuttamaan idea lukureseptistä. Siinä ihminen kertoo itsestään lyhyesti lukijana vastaamalla kysymyksiin vaikkapa mielikirjoistaan ja kiinnostuksensa kohteista. Vastausten perusteella saa sitten kirjastosta lukusuosituksen.

Suosituksista ei kyllä nykyisin taida olla varsinaisesti pulaa. Kustantajat mainostavat voimalla uutuuksiaan, blogit pursuavat hienoja esittelyjä ja lehdissäkin kirjoja vielä arvostellaan. Kirjastojen tietokannoissa ja monissa muissakin vastaavissa palveluissa pystyy helposti liikkumaan etsien itselleen mieleistä luettavaa asiasanojen, luokkien ja tekijänimien toimiessa linkkeinä samantapaisiin teoksiin. Silti, kaiken tämän runsauden keskelläkin, minua tällainen henkilökohtaisesti suunniteltu lukuresepti kuitenkin kiinnostaisi, olen aina utelias tietämään mitä kirjoja toiset minulle suosittelevat.

Mahtaisivatkohan meidän asiakkaat ajatella samoin? Voi miten jännittävää olisi päästä katsomaan ihmisten vastauksia reseptikysymyksiin ja suositusten laatiminenkin olisi varmasti hauskaa!

Lisää kirjasta Sini Kiuaksen itsensä kertomana videoesittelyssä Kirjastokaistalla.

sunnuntai 29. heinäkuuta 2012

Todennäköinen tarina / Karin Alvtegen


Alvtegen, Karin : Todennäköinen tarina
En sannolik historia, suom. Laura Jänisniemi
WSOY, 2012, 308 s.

En tiedä johtuiko kirjailijan tyylistä vai siitä, että itse liitän Karin Alvtegenin nimen niin vahvasti jännityskirjallisuuteen, että tunsin koko ajan lukevani dekkaria. Näin tapahtui silti, vaikka tiesin, että murhia ei ole nyt odotettavissa. Ilmeisen hyvin sama tyyli kantaa erilaisiakin aiheita, kiinnostus tapahtumiin säilyi läpi kirjan ja jännitys jopa tiivistyi loppua kohti.

Alvtegen pyörittelee tässä psykologisessa romaanissa aika perinteisiä motiiveja. On neito pulassa, pelastamaan saapuva ritari ja orpo sikopaimen joka lopulta paljastuukin prinssiksi. Juonen kehittely on silti niin omaperäistä, että mitään "onhan tämä jo nähty"-fiilistä ei pääse syntymään. Alvtegenin henkilöt saattavat kyllä edustaa tyyppejä, mutta heidän ratkaisunsa ovat persoonallisia eikä kenenkään kohtaloa kirjoiteta loppuun saakka, paljon jää mukavasti auki.

Helena ja Martin ovat kyllästyneet stressaavaan elämään Tukholmassa. He muuttavat Helenan lapsuuden kesämaisemiin Norrlantiin ja alkavat kunnostaa vanhaa maatilaa hotelliksi. Avioliitto on kuitenkin väljähtynyt jo kauan sitten, eikä Martin löydä maaseudulta samaa onnea kuin Helena. Myös pariskunnan tytär Emelie kaipaa takaisin kaupunkiin.

Martin yrittää puhua vaimolleen, mutta hyljätyksi tulemista aina pelännyt Helena ei pysty käsittelmään asiaa. Kun Martin sitten lähtee, Helena käärityy katkeruuteensa ja hammasta purren päättää olla vahva. Hän ei  avaa exmiehen sähköpostiviestejä, ei vastaa pyyntöihin suorittaa omaisuuden ositus ja on katkera jopa siitä, että tytär haluaa pitää yhteyttä isäänsä.

Lapsuudenystävästä Anna-Karinista on aluksi lohtua ja apua, mutta vähitellen tämän kateellinen ja ilkeä suhtauminen kylän ihmisiin alkaa harmittaa Helenaa. Katalyyttinä riidan puhkeamiseen naisten välille toimii Verner, metsän keskellä torpassa asuva harmiton eksentrikko.

Kun Helena alkaa olla jo romahtamisen partaalla, paikalle saapuu Anders, menestynyt mutta henkisesti täysin loppuunpalanut liikemies. Anders on surkeassa kunnossa, hän on lähtenyt sairaalasta kesken hoidon, pettyneenä siihen ettei onnistunut ottamaan itseään hengiltä tahallisesti aiheuttamassaan autokolarissa. Helena tulkitsee miehen surkeuden johtuvan rahapulasta ja pestaa tämän auttamaan hotellin kunnostustöissä. Pelkästä oikusta ehdotukseen suostuva Anders huomaa suureksi yllätyksekseen nauttivansa maalaamisesta, parkettien asennuksesta ja muista yksinkertaisista askareista, joita vanhassa kokoustiloiksi muuttuvassa navetassa on hänen käsilleen tarjolla. Lisäksi syrjäinen maalaishotelli toimii oivana piilopaikkana miehelle, joka tahtoo irti entisestä elämästään ja siihen liittyneistä hyödyntavoittelijoista.

Alvtegen käsittee näiden pienten tapahtumien varjolla monenlaisia psyykkisiä ongelmia. Keskeiseksi nousee turvattomuus, jota tässä tarinassa tuntevat jollain tavalla melkein kaikki. Vanhempien tekemät virheet  nousevat selittäviksi tekijöiksi moneen vaikeuteen. Mielenkiintoisinta Todennäköisessa tarinassa on kuitenkin seurata sitä, kuinka varsinkin Helena alkaa vähitellen tajuta toistavansa itse juuri niitä lapsuudesta periytyviä kaavoja, joita on vannonut välttävänsä.

Kirjasta ovat kirjoittaneet myös Leena LumiElma Ilona, Tuulia ja Rachelle.

perjantai 27. heinäkuuta 2012

Sisar / Rosamund Lupton


Lupton, Rosamund : Sisar
Sister, suom. Anuirmeli Sallamo-Lavi
Gummerus, 2012, 404 s.

" Kun näin sinun hiussuortuvasi, tiesin surun rakkaudeksi, joka on muuttunut ikuiseksi kaipaukseksi. Olen samaa mieltä siitä, että tämä oli vähän liikaa Wrightille, mutta haluan hänen tietävän lisää kuolemasi luonteesta. Ei sitä voi kuvata tunneissa eikä päivissä eikä minuuteissa. Muistatko ne 1930-luvun kahvilusikat, jotka ovat kuin sulaa karamellia? Sillä tavoin minä olin elänyt elämääni, pieninä tarkoin määrättyinä annoksina. Mutta sinun kuolemasi oli aava meri, ja minä olin vajoamassa. Tiesitkö, että valtameri voi olla yksitoista kilometriä syvä? Auringonsäteet eivät koskaan ulotu niin syvälle. Täydellisessä pimeydessä elävät ainoastaan oudon muotoiset, tunnistamattomat olennot; ennen kuolemaasi en ollut koskaan edes tiennyt sellaisten vääristyneiden tunteiden olemassaolosta."

Beatrice saa tiedon sisarensa katoamisesta kesken lounaskutsujen. Sulhanen Todd, uusi työ asiakasjohtajana ja muukin nousujohtoinen elämä New Yorkissa saa jäädä, kun Beatrice lähtee takaisin Lontooseen etsimään Tessiä.

Beatrice on huolissaan, sillä Tess on viimeisillään raskaana. Odotus on ollut vaikea. Lapsen isä on Tessin opettaja taidekoulusta. Mies ei halua jättää vanhaa perhettään eikä myöskään tunnustaa lastaan. Lisäksi vauvalla on epäilty olevan vaikea perinnöllinen sairaus, kystinen fibroosi. Tosin nyt Tess uskoo pienokaisen olevan terve, kiitos osallistumisensa kokeiluun uudesta hoitomuodosta Chrom-Medissä,  geeniteknologiaan keskittyneessä tutkimuslaitoksessa.

Ei mene kauaakaan kun Tess löydetään kuolleena kolkosti yleisestä WC:stä St. James's Parkista. Tess on muutamaan päivää aikaisemmin synnyttänyt vauvansa kuolleena. Poliisit päättelevät naisen tehneen itsemurhan, mutta Beatrice ei voi uskoa niin käyneen. Jonkinlaisen syyllisyydensekaisen sisarrakkauden ja kaipuun riivaamana hän alkaa etsiä todisteita sille, että kyseessä on murha. Onko murhaaja lapsen petollinen isä, Tessiin pakkomielteisesti rakastunut opiskelijatoveri vai epäonnistunutta lääkekokeilua peittelevä professori, sitä Beatrice ei tiedä.

Kirja on pullollaan mielenkiintoisia yksityiskohtia ja hienoja ideoita, mutta kokonaisuus ontuu. Jokin vesittää kerrontaa, ehkä se on jatkuva kirjemuotoinen puhuttelu, ehkä liioittelevan tunteellinen sanavalinta. Kirjan alkupuolella on myös paljon tyhjäkäyntiä ja hajanaisuutta. Moneen kertaan jo harkitsin jättäväni kirjan kesken, mutta jotain sen verran koukuttavaa tarinassa kuitenkin oli, etten kuitenkaan malttanut.

Kirjan viimeinen viidennes sitten palkitsikin vaivan. Joskin yllätyksellisessä lopussa on käytetty vähän halpojakin keinoa, osa henkilöistä mm. paljastui kuvitelluiksi, lopun kerronta kuitenkin imaisee mukaansa  aivan erilaisella voimalla kuin alku. Jopa tarinan kertoja Beatrice, josta en aluksi pitänyt lainkaan, sai lopussa armon silmissäni ja alkoi vaikuttaa aivan inhimilliseltä ja rakastettavalta henkilöltä.

Sisaresta on kirjoitettu blogeissa paljon, juttuja mm. Marjisen Kirjamielellä -blogissa,  Susan Järjellä ja tunteella, Jennin Koko lailla kirjallisesti, Katjan LumiomenassaMinnan Ilselässä ja Amman lukuhetkessä.

keskiviikko 18. heinäkuuta 2012

Petra Delicado ja merkityt tytöt

Petra Delicado ja merkityt tytöt / Alicia Giménez Bartlett
Ritos de muerte ; suomentanut Jukka Koskelainen
Tammi, 2012, 323 s.

Alicia Giménez Bartlett'in nimi kalskahti tutulta, mutta hämmästyin  huomatessani, että kirja on genreltään jännitystä. Googlailin vähän ja löysinkin tietoja laajasta tuotannosta 80-luvun lopulta saakka. Tosin suurimman menestyksen näyttää tuoneen vasta tämä Petra Delicado -dekkarisarja, josta merkityt tytöt on ensimmäinen osa.

Kirja on tyyliltään melko perinteinen, juoni on sopivan mutkikas ja raakuuksia kuvaillaan vain hyvin maltillisesti. Barri Gothicin  pahamaineisilla kujilla kyllä vieraillaan, mutta kovin paljon lukijan ei tarvitse pelätä eikä kauhistella.

Petra Delicado on Barcelonan poliisin arkistossa työskentelevä entinen asianajaja, joka työvoimapulan koetellessa rikostutkintaa saa yllättäen siirron komisarioksi. Tutkittavaksi määrätään sarja raiskauksia, joissa tekijä valikoi uhrikseen heiveröisiä ja syrjäänvetäytyviä tyttöjä. Aluksi ainoa johtolanka on kehämäinen merkki, jonka raiskaaja painaa jokaisen uhrinsa käsivarteen.

Avuksi Petralle määrätään Fermín Garzón, Salamancasta suurkaupunkiin siirtyvä vanhempi konstaapeli, jonka on aluksi kovin vaikea tottua ajatukseen työskentelystä naisen alaisena. Muita tärkeitä henkilöitä ovat Petran kaksi entistä aviomiestä, toinen kaikin tavoin etevymmyyttään todisteleva menestyvän asianajotoimiston osakas ja toinen parikymmentä vuotta Petraa nuorempi, äitiä kaipaava baarimikko. Näiden kolmen erilaisen miehen avulla tarinaan tulee aimo annos herkullista kuvausta naisen arjesta Espanjan kaltaisessa machokulttuurissa. Petra kyllä pärjää ja on pärjäämisestään myös tietoinen, mutta helpoksi sitä ei hänelle tehdä.

Henkilökuvaus onkin eittämättä yksi kirjan vahvuuksista. Myös epäiltyjen puolella on mielenkiintoisia tyyppejä: ankaran kasvatuksen ahdistamia, katkeria syrjäytyneitä nuoria, perheen kunniaa vartioivia isiä, sairaalloisen siistejä ja siveitä äitejä. Tapahtumat voisivat olla melkein mitä vain, kiinnostavinta on seurata näiden persoonien reaktioita niihin.

Naiskomisarioita on kirjallisuudessa liikkeellä jo monia ja Petra Delicado mukautuu hyvin joukkoon. Sen verran hän on kuitenkin omanlaisensa kaikkine epäilyksineen ja itsenäisyydenkaipuineen, että jään innolla odottamaan sarjan seuraavan osan suomentamista.

Muita komisario Delicadon seurassa aikaa viettäneitä ovat MargitRachelleKirsi ja Norkku.

maanantai 16. heinäkuuta 2012

Jos olisin....

Kiitos Ammalle Jos olisin -haasteesta! Tässä jatketaan lauseita omasta kirjahyllystä löytyvien nimekkeiden avulla ja kuvien kera.

Jos olisin kesä, olisin Kesä ja keski-ikäinen nainen.
Kuva Flickr / Muffet

Jos olisin näkymä, olisin Tuulen varjo.
Kuva Flickr / Dave_B_

Jos olisin matka, olisin Yöjuna Lissaboniin.
Kuva Flickr / oddsock

Jos olisin kasvi, olisin Ruusun nimi.
Kuva Flickr / lartnouveauenfrance 

Jos olisin hetki, olisin Omegapiste.
Kuva Flickr / supernova3688

Jos minulla olisi hieman enemmän aikaa, olisin Illan tullen.
Kuva Flickr / wot nxt

Jos olisin tunne, olisin Riivaus.
Kuva Flickr / Laineys Repertoire

Tällä kertaa en yritäkään heittää haastetta kovin kauas, vaan ihan tähän lähinurkille. Eli haastan mukaan Riinan Lukuisista kissanpäivistä,  Saanan Lumipalloista ja Sannan Luettua -blogista.