Kuinka kuolleita käsitellään / John Ajvide Lindqvist
Hanteringen av odöda, suom. Jaana Nikula
Gummerus, 2011, 400 s.
John Ajvide Lindqvist kertoo Imagen 10/2011 haastattelussa, että hänen kirjansa lähtevät yleensä muotoutumaan mieleen nousevista kauhukuvista, joihin hän sitten kehittää henkilöt ja juonen kuviot. Kuinka kuolleita käsitellään -romaanin lähtötilanne on Tukholmaan laskeutuva uuvuttava helle. Kuumuus aiheuttaa jännitteen, jossa sähkölaitteet eivät suostu sulkeutumaan, ihmiset kuulevat korvissaan tuskallista ujellusta ja kärsivät lamauttavista päänsäryistä. Mutta tämä on vain alkua. Kun jännite vihdoin hellittää, alkaa tapahtua jotain todella käsittämätöntä.
Ensimmäiseksi ilmiötä joutuu todistamaan surun murtama David. Davidin ollessa Danderudin sairaalassa hyvästelemässä onnettomuudessa menehtynyttä vaimoaan Evaa, tämä virkoaakin äkkiä uudelleen eloon. Ilo on kuitenkin lyhytaikaista, David ymmärtää hyvin pian, että kuolleista ei ole herännyt Eva sellaisena kuin hän vaimonsa tunsi, vaan jotain muuta. Jotain, joka hämärästi muistuttaa Evaa, mutta josta kuitenkin puutuu se kaikkein oleellisin. Vielä nopeammin tämän tajuaa pariskunnan poika Magnus. Pieni Magnus kaipaa äitiään hurjasti, mutta ei halua kotiin tätä Evaa, joka reagoi kaikkeen kuin peili, antamatta mitään itsestään.
Samanlaista kuolleistanousemista alkaa tapahtua muuallakin sairaalassa ja pian koko yhteiskunta on kaaoksessa. Uskonnollisen Elvyn mies Tore harhailee kotiinsa hetkeksi, vain joutuakseen kuljetetuksi Hedeniin, henkiinheränneiden keräyspaikkaan. Toren tyttärentytär Flora haluaa mennä tapaamaan isoisäänsä, mutta aidatulle ja vartioidulle alueelle ei ole helppo päästä. Yhteiskunta on nopeasti määritellyt henkiinheränneet lakiensa ulkopuolelle, eristetyksi tutkimusmateriaaliksi ilman oikeuksia.
Ehkä eniten sekä traagisuutta että kauhuelementtejä on Eliaksen tarinassa. Elias on pieni poika, joka on ehtinyt maata haudassaan jo muutaman kuukauden. Kun hänen isoisänsä Mahler kuulee ylösnousseista, hänessä herää hurja toivo. Hän kaivaa pojan mullan alta ja aloittaa epätoivoisen taistelun jo pahoin näivettyneen ruumiin kuntouttamiseksi. Pojan äiti Anna vastustaa aluksi isoisän pyrkimyksiä, mutta Hedenistä kuultuaan lähtee kuitenkin mukaan pakomatkalle saadakseen pitää pojan lähellään.
Luimme kirjan lukupiirissä ja arvelinkin, että tämä tarina ei miellyttäisi kaikkia. Monesti ristiriitaisia tunteita aiheuttavat kirjat ovat kuitenkin olleet todella hedelmällisiä keskustelunaiheita, ja mielenkiintoista taas tästäkin oli päästä muiden kanssa puhumaan. Ryhmä on kokoontunut nyt melkein puolitoista vuotta, olemme oppineet tuntemaan toisemme ja on ehtinyt muodostua myös luottamus siihen, että oman mielipiteensä voi huoletta kertoa. Keskustelut lukupiireissä ovat työssäni ehdottomasti se kaikkein hienoin juttu, ja onnittelenkin lämpimästi itseäni siitä, että muutama vuosi sitten rohkaistuin aloittamaan piirien vetämisen.
Kukaan meistä ei tuntenut olevansa varsinaisesti kiinnostunut kauhusta genrenä, mutta Kuinka kuolleita käsitellään on sen verran monitasoinen romaani, että muutakin sisältöä on kosolti tarjolla. Minusta tuntui lukiessa, etteivät kauhuelementit olisi olleet lainkaan itsetarkoituksellisia vaan pikemminkin keino käsitellä teemoja suorasukaisesti ja vaikuttavasti. Tosin tuo mitä kirjailija yllämainitussa Imagen haastattelussa kertoo, hiukan sotii kokemustani vastaan, mutta silti edelleenkin, vaikken kauhua juuri luettavaksi kaipaa, tästä pidin.
Ajvide Lindqvist ei mielestäni oikeastaan kerrokkaan lainkaan zombeista ja kolkoista hautakuopista, vaan vierauden ja menettämisen pelosta, siitä kuinka viha synnyttää vihaa ja siitä, kuinka sinnikkästi yritämme nähdä vain sen, mitä itse haluamme.
Muita kirjan lukeneita ovat mm. Booksy, Villasukka kirjahyllyssä ja Miia Kolmannelta linjalta. He kaikki toteavat kirjassa olleen jotain hyvää ja jotain huonoa, mainittiin myös kirjailijan muiden teosten olevan parempia. Lisäksi Ajvide Lindqvistiä verrattiin pariin otteeseen Stephen Kingiin, kirjailijaan jota olen vieroksunut vuosikymmenet, ärsyynnyttyäni ikihyviksi luettuani romaanin nimeltä Carrie. Pitäisiköhän tarkistaa mielipidettä?
Hui, pitäisiköhän tämä lisätä lukulistalle ? Vähän arveluttaa, että onkohan liian pelottava. Olen nykyään sen verran väsynyt, että kaikki vähänkin pelottavat tai liian surulliset häiritsevät sitäkin vähäistä unta, mitä meidän pikkumiehemme vanhemmilleen suo...
VastaaPoistaMinusta tämä ei ollut pelottava juuri ollenkaan, paikoin vähän ällöttävä ennemminkin, mutta nekin kohdat oli jotenkin kieron humoristisia samalla. Silti en tarkoita, että tämä olisi mikään farssi, yksiselitteisesti tätä ei kannata mitenkään edes yrittää määritellä ja siinä se hienous ehkä juuri piileekin!
PoistaVaikka itse pidinkin tästä paljon, en silti halua usuttaa ketään lukemaan, jos aavistaa tyylilajin vieraaksi. Itsellänikin oli tyttärieni ollessa pieniä sellainen kausi, jolloin kiersin kaiken vähänkin väkivaltaisen ja kauhean kaukaa. Nykyisin ajattelen, että se jotenkin liittyi siihen uuteen tilanteeseen äitinä, suojelunhalun voimistuminen siinä tilanteessa lienee aika luonnollista.
Nyt kun tyttäret itsekin on jo kiinnostuneet kauhuelokuvista sun muusta, alan minäkin taas ymmärtää avaruuden limanuljaskojen ja muunkin laadukkaan kamaluuden houkuttavuutta :D
Tämä kuuluu hyvin lyhyelle listalle, jossa ovat kesken jättämäni kirjat. Epäilin etukäteen, että kauhu ei ole minun genreni, mutta halusin yrittää. Osoittautui, että olin oikeassa. En kokenut kirjaa pelottavaksi, vaan osittain vastenmieliseksi ja osittain huvittavaksi. Taivaalta tippuvia matoja seurauksineen? En pystynyt suhtautumaan kirjaan vakavasti. Mutta ilmeisesti on muita, joille tämäntyyppinen sopii.
VastaaPoistaVakavasti tähän onkin aika vaikea suhtautua, varsinkin juuri noihin matoihin. Yritin miettiä, kuullostaisiko asia ruotsiksi jotenkin tyylikkäämmältä, mutta ei se taida.
PoistaOlen aika varma, että jossain muussa mielentilassa tällaiset ylilyönnit olisi väsyttäneet minuakin, mutta nyt kävi niin, että sain tosi positiivisen hysteriariemastuksen muutamista kohdista tässä, mm. siitä tapahtuneen uutisoinnista sekä lopun jännitysmomentista, viimeisestä pakomatkasta veneellä...
Ikävimmät madot tippuvat omasta katosta, mutta aina niillä voi onkia lisää taloja.
VastaaPoistahttp://suolasuinen.blogspot.fi/
Niin, taas ne madot! Siihen kohtaan olisin kyllä kaivannut hieman tyylikkäämmän symbolin. Mutta ehkä juuri siksi madot oli mulle ihan oikein.
PoistaMinä en myöskään pitänyt juurikaan tästä. Olin ehkä väärässä mielentilassa, kun en tullut ajatelleeksikaan mitään syvempiä merkityksiä jne. Koin kirjan pitkäveteiseksi ja vähän hassuksi. Mutta kirjailijan uusimmasta suomennoksesta, Kultatukka, tähtösestä pidin sen sijaan kovasti!
VastaaPoistaKiva tietää, että tykkäsit Kultatukasta. Ajattelin lukea kirjailijalta muutakin, voisin aloittaa siitä.
PoistaMinäkin luin tämän joku aika sitten, ja itseäni ärsytti eniten omien odotusteni painotus väärään genreen ja siten lopputulokseen. Mikä muuten Carriessa mättää? Vaikea ymmärtää, kun osin sen voimin pääsin yläasteen hengissä läpi.
VastaaPoistaEn enää ihan tarkalleen muista, miksi niin totaalisesti hermostuin Carriesta, lukemisesta kun on tosiaan aikaa useampi vuosikymmen! Eniten kai raivostutti ajatus, että joku "vanha äijä" kirjoitti nuoren tytön tunteista, ajattelin kai, ettei se voi niistä mitään tietää.
PoistaOlette juuri vastaanottaneet tunnustuksen, olkaa niin ystävällinen. http://kirjasfaari.fi/?p=1382
VastaaPoistaKiitos kaunis ja kumarrus :)
PoistaMInun on jo pitkään pitänyt lukea jotain John Ajvide Lindqvistiltä. Olen nähnyt "Ystävät hämärän jälkeen" elokuvana ja se oli niin hyvä, että ajattelin, että pakko kokeilla näitä kirjojakin.
VastaaPoistaJa kyllä Stephen Kingille kannattaa antaa uusi mahdollisuus. Miehen kirjat ovat kyllä aika epätasaisia, osa tosi hyviä ja osa aivan surkeita. Kysy vaikka Morrelta vinkkiä, hän taitaa olla kova King-fani.
Noista muiden kirjoittamista jutuista jäi mieleen, että tästä ei oltu pidetty yhtä paljon kuin muista Ajvide L:in kirjoista, minusta tämäkin kyllä oli hyvä.
PoistaKyllä mun on tosiaan pakko lukea jotain Kingiltä, olisi tosi hupaisaa jos kaikkien näiden vuosien jälkeen minusta tulisikin fani! Aika epätodennäköistä se kuitenkin on, koska tuolloin kun Carrien luin, en suinkaan inhonnut kaikkea kauhua, siinä nimenomaisessa kirjassa vain oli jotain sellaista josta en pitänyt.
Minä odotin Kuinka kuolleita käsitellään -kirjalta kauhua, joten väärät ennakko-odotukset saattoivat vaikuttaa paljonkin lukutunnelmaan ja myös arvioon. Oli kirjassa hyvät hetkensä, mutta paljon myös sellaista josta en pitänyt. Aion ehdottomasti lukea lisää Ajvide Lindqvistiltä, sen verran kiinnostavasti hän kirjoittaa. Kiitos linkityksestä :)
VastaaPoistaVoi anna Stephen Kinginlle mahdollisuus! (Varoitus: suositukseni on erittäin puolueellinen!) Jos et varsinaista kauhua kaipaa, niin suosittelen esimerkiksi Eksyneiden jumalaa. Siinä pelataan enemmän tunnelmalla ja mielikuvituksella. Olisi kiva lukea mitä pidät kirjasta :)
Okei, Eksyneiden jumala siis lukuun. Kiitos suosituksesta, Villasukka!
PoistaHui, tämäpä kuulostaa pelottavalta! Kiitos jännitttävän kirjan esittelystä! :) Tuli hiukan Stephen Kingin Uinu uinu lemmikkini mieleen juonesta, sillä siinä myös herää kuolleita ihmisiä, mutta täydellisen muuttuneina.
VastaaPoistaAika jännää oikeastaan, että kuinka tämä onnistuukin olemaan niin ei-pelottava tästä raflaavasta aiheesta huolimatta.
PoistaEhkä samalla selittyy kirjan erikoinen huumori: kirjailija selittää outoja tapahtumia niin tyynesti ja rauhallisesti, että syntyy aivan erityisen herkullinen koominen ristiriita.
Vähän jälkijunassa ehkä kommentoin, mutta minä suosittelisin Kingiltä vaikka Vihreää mailia tai pienoisromaania Rita Hayworth - avain pakoon... sattumoisin myös sellaisia herran kirjoja, joista on tehty ihan hyvä leffaversiot. :-)
VastaaPoistaKiitos suosituksista, kyllä mun varmaan pitää päästää herra jo pannasta, kolkytä vuotta paitsiossa alkaa olla jo kohtuutonta!
Poista