maanantai 17. huhtikuuta 2017

Dirt music / Tim Winton

Kuva: Flickr / [i.c.e.]
Elizabeth Harrowerin Tietyissä piireissä -romaanin lukeminen herätti lukupiirissä halun lukea jotain muutakin Australiaan sijoittuvaa. Pyysin tutuilta kirjabloggareilta suosituksia, ja saamastani pitkästä listasta valitsimme Tim Wintonin Maantiemusiikkia. En tiedä kuinka hyvin melko epäsosiaaliset päähenkilöt Georgie, Luther ja Jim käyvät keskivertoaustralialaisista, mutta luonnonkuvauksessa saatiin juuri sitä mitä kaivattiinkin.

Tarina alkaa White Pointista, pienestä kalastajakylästä Australian lounaiskolkassa. Kylän edustalla on pitkä ja kaunis ranta. Siellä on useimmiten autiota, sillä varsinkin miesten ajan vie raskas työ merellä. Kalaa ja äyriäisiä pyydetään kilpaa ja toisten saaliita kadehtien, salakalastajia ei suvaita. 

Georgie on 40-vuotias maailmaa kiertänyt levoton sielu, joka omaksikin yllätyksekseen on asettunut kylän mahtimiehen Jimin avopuolisoksi ja sijaisäidiksi tämän kahdelle pojalle. Suhde ei alunalkaenkaan ollut kovin intohimoinen, mutta nyt se tuntuu täysin kuolleelta. Kolmiodraama lähtee käyntiin, kun Georgie eräänä unettomana yönä havaitsee rannalla Luther Foxin pakettiauton. Mies on merellä pyytämässä langusteja, ja Georgie kävelee rannalle ja vie auton viereen jätetyn koiran uimaan. 

Tarinan edetessä kolmikko lähtee ajomatkalle Australian rannikkoa pohjoiseen, Luther edellä ja Georgie ja Jim perässä. Pakomatkansa varrella Luther tapaa monia itsensä kaltaisia, elämän kolhimia ihmispoloja. Tällaisia ovat mm. Horrie ja tämän kuolemansairas vaimo Bess jotka matkaavat viimeistä kertaa Isolle Valliriutalle, jalkapuoli Rusty joka kiemurtelee huumekoukussaan ja Nora jolla ei ole paikkaa minne mennä sekä ylätasangon metsiköissä piileskelevät salametsästäjät Menzies ja Axle. 

White Pointin ranta ja pölyiset seudut matkan varrelta Broomeen on nekin kuvattu hienosti, mutta varsinaisesti miljöökuvaus nousee lentoon vasta kun Luther saapuu Intian valtameressä rannikon tuntumassa autioina kelluville saarille. Luther asuu luolissa, kalastaa ruokansa ja virittelee yksinkertaisia soittimiaan. Hänen ainoat seuralaisensa ovat rannan puut ja hait, jotka saapuvat säännöllisesti kisaamaan miehen rantaveteen heittämistä kalanperkeistä.  Luonto on koko ajan läsnä ja varsinkin sen yötunnelmia on kuvattu vaikuttavasti useampaankin kertaan.
"Tulee pimeä. Ilma värisee. Hän öljyää silmänsä ja tuntee äänen kumpuavan kurkustaan. Vaistoaa jokaisen elävän olennon, tuntee jokaisen lämpimän ja viileän elämänmuodon kääntyvän puoleensa. Hän kauhistuu kaikkia niitä olioita jotka ovat joskus olleet ja jotka ovat vielä tulollaan. Ne tarkertuvat hänen tasaiseen lauluunsa, vanuttuneeseen tukkaan, öljyisiin poskiin, ja kun hän avaa silmänsä, pirunkissa seisoo aivan hänen vieressään kalliolla. Mustat silmät hehkuvat ja kuunvalo välähtelee karheassa turkissa kun otus luikkii pimeään painanteeseen tarkkailemaan häntä. Hän tuntee olevan yhtä itsensä kanssa. Jäljellä ei ole muuta kuin väräjävä sisin. Kaikki käpertyy kokoon. Hän tietää olevansa elossa, tietää että maailma elää hänessä. Sekä häntä varten että hänestä välittämättä. Hänen takiaan, ilman häntä, itsessään. Tuulenpuuska leyhyttää fiikusta. Kivet nielaisevat pirunkissan. Häntä lauletaan."
Kirjan takakannessa luonnehditaan tarinaa karheankauniiksi rakkaustarinaksi, ja sellainen se on. Rakkaudessa ei kovin paljon tapahdu, mutta kaipaus on sitäkin voimakkaampaa. Silti, ennemmin kuin rakkautta, Winton tuntuu tutkiskelevan yksinäisyyttä. Kenellekään henkilöistä ei ole helppoa kommunikoida muiden kanssa, kaikki ovat hieman juroja, eivätkä luota siihen että heitä haluttaisiin kuunnella ja ymmärtää. Kuin loukkaantuneet lapset he kääntävät selkänsä ystävilleen ja yhteiskunnalle.  Konkreettisimmin kaikista tämän tekee Luther, mies joka haluaa olla saari.

Ensin kummastelin kirjan nimeä, Maantiemusiikkia.  Mutta ei se ole kummallinen ollenkaan, kun huomaa kuinka paljon musiikista puhutaan tarinassa eri yhteyksissä. Lutherin lapsuuteen ja nuoruuteen musiikki kuului erottamattomasti, Bess kuuntelee helpotukseksi kipuihin Arvo Pärtiä, erakko saarella virittää puut soittimikseen päästäkseen ilmaisemaan itseään. 

Winton on taitava juonenpunoja, odotukset olivat lukiessa korkealla koko ajan ja yllätyksiäkin tuli aivan sopivasti. Mikään kovin mieleenpainuva lukukokemus tämä ei liene, mutta ihan suositeltava lukuromaani kuitenkin.

Blogijuttuja en Maantiemusiikista löytänyt, mutta Kirsi Reinikka kertoo Kiiltomatoon kirjoittamassaan arvostelussa mielenkiintoisia seikkoja kirjan kirjoitusprosessin etenemisestä. 




Tim Winton: Maantiemusiikkia
Dirt Music, suom. Markku Päkkilä
Otava 2004, 496 s.

lauantai 1. huhtikuuta 2017

Yön kantaja / Katja Kallio

Kuva: Leo-setä / Flickr 
Huikaisee tuo tieto, että Katja Kallion uuden romaanin päähenkilön esikuvana on todellinen henkilö, vuosina 1864 -1918 elänyt Amanda Fredrika Aaltonen! Tätä irtolaiselämää viettänyttä, Pariisin, Moskovan ja Hampurin kolunnutta ja lopulta Seilin mielisairaalaan päätynyttä nuorta naista kohtalontovereineen on tutkinut sosiologi Jutta Ahlbäck-Rehn, jonka väitöskirjasta Turun Sanomat teki pienen jutun sen esittämisen alla tammikuussa 2006. Tutkimisen mahdollistivat poikkeuksellisen laajat lääketieteelliset merkinnät, joita Seilissä tuona aikana hoidettavina olleista naisparoista tehtiin. Amandan diagnoosi oli insania epileptica menstrualis eli epileptinen kuukautishulluus. Jo nimityksestä on helppo päätellä, millaisesta ongelmasta on ollut kyse. Siitä en olisi niin varma, oliko kyseessä sairaus, mutta takuulla kuitenkin jotakin, joka aikalaisten mielestä oli varminta saada pois silmistä, elinikäiseen karkoitukseen entiselle spitaalisten saarelle Seiliin.

Romaani alkaa Turusta. Amanda kortteeraa korttiporukoissa ja hankii elantonsa myymällä itseään Aurasillan alla. Joku tunnistaa hänet Hassu-Amandaksi, tytöksi joka pienenä lauleskeli itsekseen ja saattoi yhtäkkiä saada raivokohtauksen, riisua kaikki vaatteensa ja juoksennella ympäri Raunistulaa ilman rihmankiertämää. Viimeinen reissu Hämeenlinnan naisvankilaan on vielä tuoreena mielessä. Elämä kulkee vanhoja ratojaan, mitään parempaa ei ole näköpiirissä, kunnes kaupunkiin saapuu Philippe Duplessis kuumailmapalloineen. Kun palloa kootaan, Amanda kiipeää viereisen talon katolle ja tuijottaa palloa ja ja sen kohoamista Samppalinnan ylle koko päivän. Kun pallo seuraavana aamuna nousee taas, sen suuntana on Pariisi ja kyydissä Duplessiksen lisäksi Amanda Aaltonen.
"Heidän lähestyessään kookasta pilveä Amanda erottaa tumman, pistävänrehevän tuoksun, kuin sienen ja etikan välimailta. Ankkalampi.
Läheltä katsoen pilvi on vaalea ja niin tiivis, että näyttää siltä kuin he törmäisivät kivitalon seinään. Mutta törmäystä ei tunnukaan. Seinä imaisee heidät sisäänsä pehmeästi ja kosteasti kuin suu. Hetkeen he eivät näe yhtään mitään, eivät edes toisiaan. Amandan silmiä kirveltää ja hän puristaa ne kiinni. Hän kastuu likomäräksi, nutturasta purkautuneet hiukset liimaantuvat otsalle ja poskille ja uusi puku kiinni vartaloon. Suu on täynnä vettä ja hän haukkoo henkeä ja nieleksii. Nopeasti hän riisuu villahuivin ja painaa sen tiukaksi mytyksi syliinsä, jottei se kastuisi läpimäräksi. Vaikka siitä tuskin on enää paljon toiveita, kun kaikki tapahtui niin nopeasti.
Myöhemmin hän oppii, että tiheä pilvi johtaa erityisen hyvin ääntä, mutta kun valssi nyt puhkeaa soimaan kukkeana, jousiorkesteri tuntuu astuneen heidän koriinsa kuin ohiajavaan raitiovaunuun. Amanda koettaa räpytellä silmiään auki mutta ei onnistu. Hän haparoi kädellään ilmaa.
Mitä tämä on, hän huutaa musiikin yli, Duplessis, mitä tämä on?
- Concert -
Amanda erottaa vastauksesta sanan concert. Sitten Duplessis nauraa, ihastuneesti kuin lapsi."
Elämä Pariisissa ei ole kuitenkaan yhtään sen ruusuisempaa kuin Turussakaan. Amanda huomaa Duplessiksen olevan jo vanha ukko, eikä yhteiselämä miehen siskon kodissa muutenkaan suju. Erinäisten selkkauksien jälkeen Amanda passitetaan Suomeen, jossa hän päätyy Turun lääninvankilan kautta Seilin mielisairaalaan.
"Leikitään että te olette mielisairaalassa ja joudutte luomaan lunta keittiön portailta. Toinen teistä on ollut pakkopaidassa ja se ei jaksa paljon mitään mutta silti sen on pakko. Sitten kun olette luoneet kaiken lumen, saatte kahvia, tämä kuravelli on kahvia ja nämä ovat leikkikupit. Isommat katselivat ja nauroivat vatsat kippurassa kun he leikkivät potilaita ja tekivät potilaiden hommia. Sitten ne lähtivät kotiin syömään. He jäivät leikkimään eivätkä uskaltaneet tai älynneet lopettaa vaikka tuli jo ilta ja sitten yö. He leikkivät leikkimistään, auringonnoususta auringonlaskuun ja taas nousuun, leikkivät vaikka jalkoja särki ja kädet tärisivät ja sydän ja pää roikkuivat kolmioina rinnalla. Hetkeksi he nukahtivat seisaalleen mutta heräsivät sitten säikähtäneinä jatkamaan leikkiä, joivat kuravettä piristyäkseen ja syljeskelivät hampaankappaleita maahaan.
Sitä Amanda ei ymmärtänyt keitä ne isommat olivat. Johansson ja Iso-Greta ja Sofia ja Helpi leikkivät yhtä tosissaan kuin hekin, joten hekin olivat pieniä. Omassa työhuoneessaan talouspäällikkö leikki, ja Elsa ja Maria Johansson tahoillaan vasta leikkivätkin. Turun lääninsairaalan lääkärit leikkivät totisina vaikka koettivat olla näyttämättä pelkoaan, ikään kuin olisivat itse keksineet leikin. Lääkintöhallituksessakin leikittiin kovasti."
Mielisairaalassa elämä on karua, potilaat ovat ennemminkin vankeja kuin potilaita. Huonosta käytöksestä joutuu rangaistukseksi hoitoon, hoitajien käytös on toisinaan täysin mielivaltaista. Amanda tottuu sairaalan rytmiin ja vaikka ei oikeastaan koskaan sopeudu, hän oppii vähitellen elämään niin ettei jää enää uppiniskaisuudestaan kiinni.

Kallio kuvaa mielisairaalan yksitotista elämää hienopiirteisesti. Mitä tapahtumaköyhemmältä elämä mantereesta eristyksissä olevalla saarella vaikuttaa, sitä enemmän kuvattavaa tuntuu löytyvän ihmisten mielenliikkeistä. Valtasuhteet hoitajien ja potilaiden välillä, saarella vallitsevat käytöstavat ja sosiaalinen paine jolla tapojen noudattamista vaalitaan, kaikki tämä on valtavan mielenkiintoista ja saa tarkan kuvauksen pienten arkipäiväisten tapahtumien, yksityiskohtien, eleiden ja ilmeiden kautta.

Tapahtumapaikkojen kuvaus on valtavan hienoa. Ehkä upeinta oli päästä mukaan ilmapallolennolle, pieneen koriin matkalle halki Euroopan. Myös Pariisin köyhälistökorttelit ovat eläviä, lukiessa aurinko paahtaa niskaa ja katuojan hajut luikertavat nenään. Seilin kesäiset kalliot ja rantojen niityt surinoineen ja kellukkakukkineen houkuttelevat, kun taas lumikinosten ja viiman hyinen kuvaus tekee onnelliseksi siitä, ettei tarvitse viettää saarella talvea.

Varsinkin tarinan loppuvaiheessa mukana on paljon henkilöitä. Kaikista ei piirretä kovin tarkkaa kuvaa, mutta keskeisimmät hoitajat ja potilaat piirtyvät persoonallisina lukijan mieleen, niin fyysiseltä olemukseltaan kuin luonteeltaankin. Kallio jättää silti henkilöilleen myös jotain omaa, jotain josta lukija ei saa kiinni. Amandakin säilyttää ainakin osan salaisuuksistaan, eikä päästä ihonsa alle. Oliko hän häiriintynyt tai peräti hullu, vai vain rohkea ja omapäinen aikana, jolloin moinen käytös ei varsinkaan naiselle ollut sallittua?

Yön kantajan matkassa ovat olleet myös Arja, Tuija, Lumiomena ja Riitta.





Kallio, Katja: Yön kantaja

Otava 2017, 380 s.