maanantai 23. huhtikuuta 2012

Kuplissa / Claire Castillon


Kuplissa : novelleja / Claire Castillon
Les bulles ; suomentanut Lotta Toivanen
Gummerus, 2012, 167 s.

Muutama vuosi sitten oli muotia puhua fragmenteista. En koskaan päässyt ihan tarkkaan selville mitä sanalla kirjallisuudessa tarkoitettiin, mutta näitä pikku novelleja lukiessa se palasi mieleen. Jutut ovat hyvin lyhyitä, usein vain parin sivun mittaisia. Otsikointi on tehty erisnimin ja tarinoissa kerrotaan kohdehenkilön elämästä jokin kapea siivu, hetki tai yksittäinen huomio.

Tyyli on hirteisen hauska, Castillon täräyttää lukijaa aina uudesta suunnasta ja pääsee yllättämään monta kertaa. Kertoja selittää naama peruslukemilla mitä hulvattomimpia tarinoita toinen toisensa perästä. Ja yllättäen juuri tästä totisuudesta syntyy huumoria. Vaikka olisit kuinka tosikko, et voi näitä juttuja lukiessasi olla ajattelematta, ettei kaikkea sittenkään taida tarvita aina ottaa niin vakavasti!

Pohjoismainen nainen voi nauraa näille tarinoille aika vapautuneesti, pilkka ei osu liian tarkkaan omaan nilkkaan. Tilanteet ovat tunnistettavissa, mutta jokin periranskalainen tunnelma niissä kuitenkin vieraannuttaa juuri sopivasti. Seuraavanlaisia miettii Constance:
"Mitä mielessänne liikkuu, kun otatte minut vastaan valkoisessa takissanne? Entä jos ilmestyisin luoksenne pukeutuneena lentoemännäksi? Arvaatte varmaan, että sellainen asu häiritsee. Te manipuloitte minua. Te tiedätte tarkalleen, mitä olette tekemässä. Teidän pitäisi säästää minut siltä. Mutta kun ei, te avaatte oven valkoisissa. Ja vielä stetoskooppi kaulassa! 
Älkää katsoko minua silmiin, välttäkää katsettani, jos haluatte minun parastani. Vangitsette minut äänellä, katseella, mutta minä en suostu. Niin, kysyn vielä uudelleen: jos tulisin tänne lateksiasussa, kunnioittaisitteko te minua? Miksi te nauratte? Onko teillä jotain muovia vastaan? Oletteko enemmän nahkaihmisiä?
Ymmärrän. En hahmota fantasiaanne. Täytyy kyllä sanoa, että annatte minulle hintsusti aikaa tutustua teihin. Tapaamisemme kutistuvat kutistumistaan. Joskus jopa perutte ne. Selittelette toistuvia poissaolojanne puhumalla Etelä-Ranskasta, Espanjasta, etelämeren  saarista. Pitäisikö minun naamioitua palmuksi, jotta koskettaisin teitä?
Kyllä, sellainen on rumaa! Kaikki on pilalla! Ajatuskin! Mielikuva! Puheeni muuttuu rumaksi! Te teette minusta ruman! Kaipaan teitä liiaksi ja janoan aina vain lisää. Aneleminen voi ajan myötä tehdä rumaa jälkeä naisenkasvoille." 
Kuplia on poksauteltu ahkeraan, ainakin Sonjan lukuhetkissäIlselässä, Lumiomenassa, Koko lailla kirjallisesti,  Järjellä ja tunteella,  Morren maailmassa, Kirjojen keskellä,  Päkän jutuissa ja  Aamunkajon lukukokemuksissa.

perjantai 20. huhtikuuta 2012

Melominen / Antti Leikas

Melominen / Antti Leikas
Siltala, 2011, 190 s.

Antti Leikkaan vuolaassa tekstivirrassa meloo Arto Jaakkola, pienen myyntifirman yhteyspäällikkö ja viisilapsisen perheen isä, jonka elämää eniten määrittänee univelka. Toimistolla hän osallistuu turhanpäiväisiin palavereihin muiden pikkupäälliköiden kanssa, juttelee hassuja ja ajattelee vielä hassumpia, kotona taas suorittaa uskomattomia urotekoja lasten- ja taloudenhoidon saralla.

Suomalainen työelämä ja suurperheen arki ovat molemmat aiheita joissa rittää ammennettavaa varmasti vielä pitkään. Leikaksen Melominen tekee näihin vain pienen sohaisun, tosin hyvinkin hauskan sellaisen.

Lukiessa olin hieman kyllästyä luettelomaisuuteen ja jatkuvaan näennäisesti merkityksettöminen pikkuseikkojen havainnoimiseen. Lukukokemuksestani muodostui jollain lailla hätäinen, tuntui kuin olisin kuunnellut asiastaan jatkuvasti eksyvää puhujaa ja odottanut vain hetkeä, jolloin päästään asiaan.  Samalla taisin koko ajan olettaa, että henkilöiden ja tilanteen esittely loppuu ja varsinainen tarina alkaa, mutta tätä ei sitten koskaan tapahtunutkaan.

Kokonaisuutena idea on silti vaikuttava, kirjan rakenne ja kerrontatapa vyöryttävät liian kiireisen elämän absurdiuden lukijan päälle voimalla.

Melomisesta enemmän voi lukea mm. Sallan lukupäiväkirjasta, Kirjainten virrasta ja Amman lukuhetkestä.

lauantai 14. huhtikuuta 2012

Naimapuuhia / Jeffrey Eugenides

Naimapuuhia / Jeffrey Eugenides
The marriage plot ; suomentanut Arto Schroderus
Otava, 2012, 607 s.

Madeleine on opiskelijaneitonen jonka kirjahyllystä löytyy Edith Wartonin, Henry Jamesin, Dickensin ja George Eliotin teoksia, unohtamatta tietenkään Brontën sisaruksia ja Jane Austenia. Kandidaatintutkielman aiheeksi on jo valikoinut avioliittojuoni, kun Madeleine sattuman oikusta päättää osallistua myös Semiotiikka 211-kurssille. Melkein oikopäätä kirjoista tärkeimmäksi vaihtuu Barthesin Rakastuneen kielellä.

Samalle kurssille on tullut myös Leonard. Hänen pääaineensa on biologia, mutta filosofian sivuaineet ovat saaneet hänet kiinnostumaan myös kielen teoriasta. Katseet alkavat kulkea luento- ja kirjastosalien läpi yhä kuumempina, eikä aikaakaan kun pariskunta viettää kaiken mahdollisen aikansa yhdessä. Kunnes eräällä kaikennielevän nautinnon hetkellä...
" Käheällä äänellä, jota sävytti jokin muukin, vaaran aavistus, Madeleine sanoi: "Minä rakastan sinua."
Leonard tuijotti takaisin. Hänen kulmakarvansa nytkähtivät. Yhtäkkiä hän kierähti sivuttain patjalta pois. Hän nousi ylös ja käveli alastomana huoneen poikki. Hän kumartui, kaivoi Madeleinen laukkua ja kiskaisi esiin Barthesin tarkusta, jossa Madeleine aina piti sitä. Hän selasi kunnes löysi etsimänsä. Sitten hän palasi vuoteelle ja antoi Madeleinelle kirjan.
Minä rakastan sinua. 
MINÄ-RAKASTAN-SINUA.
Madeleine tunsi onnen tulvahtavan lukiessaan nämä sanat. Hän katsahti ylös Leonardiin hymyillen. Leonard pyöritti sormeaan merkiksi, että Madeleine jatkaisi lukemista. Tämä figuuri ei viittaa rakkaudentunnustukseen, vaan rakkauden parahduksen toistuvaan julkituomiseen. Yhtäkkiä Madeleinen onni väheni ja korvautui vaaran tunteella. Hän ei olisi halunnut olla alaston. Hän veti hartioitaan yhteen ja peitti itsensä lakanalla ja luki tottelevaisesti eteenpäin. 
Sen jälkeen kun ensimmäinen rakkaudentunnustus on tehty, "minä rakastan sinua" ei tarkoita enää mitään...
Leonard kyykisteli lattialla virne kasvoillaan.
Ja silloin Madeleine paiskasi kirjan hänen päähänsä. "
Madeleinen elämässä on toinenkin nuori mies, Mitchell. Mitchellin tarkoituksena oli Madeleinen tavoin  opiskella collegessa englanninkielistä kirjallisuutta, mutta luetuaan kirjan nimeltä Uskonnollinen kokemus, hän muuttaakin mieltään ja ilmoittautuu uskontotieteeseen, itämaisten uskontojen johdantokurssille. Tätä seuraa islam-seminaari, tomistinen etiikka ja saksalainen pietismi. Opinnot sujuvat niin hyvin, että tuloksena on  stipendi Princetonin teologiseen seminaariin, tai Harwardiin, tai Yalen teologiseen kouluun, aivan kuinka Mitchell vain haluaa. Ennen opintojen aloittamista Mitchell kuitenkin toteuttaa unelmansa reppumatkasta Intiaan, ihailemansa Äiti Teresan jalanjäljille.

Mitchell on vakaasti päättänyt, että menee vielä Madeleinen kanssa naimisiin. Madeleine taas onnistuu yhtä vakaasti olla päättämättä Mitchellin suhteen yhtään mitään.

Kertomusta vie siis eteenpäin kolme lähtökohdiltaan ja luonteeltaan täysin erilaista nuorta ihmistä, joita kuitenkin yhdistää samanlainen rohkeus pohtia elämää ja tahto asettaa kyseenalaiseksi sovinnaisuuksia. Madeleinen ja Leonardin kautta tulee esiin kahdenvälinen rakkaus haavoittumisen pelkoineen ja ympäristön paineineen, Mitchellin kautta teema laajenee koskemaan myös kaipuuta ja lähimmäisenrakkautta. Erityisen mielenkiintoiseksi kerronnan tekevät huomiot siitä, kuinka rakkaus voi, jopa samanaikaisesti, olla sekä itsekästä että uhrautuvaa.

Pidin tästä kirjasta paljon, sen kaikki 600 sivua tulivat luettua kertaakaan pitkästymättä. Tapahtumat eivät ole kummoisia, mutta henkilöiden tunteiden herkkävireinen esittäminen pitää mielenkiinnon yllä. 1980-luku tulee hauskasti läpi musiikkileikkeinä ja uutisina, ja vaikka tarina periamerikkalainen onkin, tuli se ainakin minua, itsekin tuolloin nuoruuttani elänyttä, mukavan liki. 


Naimapuuhista lisää mm. blogeissa Koko lailla kirjallisesti, Ilselä ja Noora exlibris.

tiistai 10. huhtikuuta 2012

Kansalliskirja / Turkka Hautala


Kansalliskirja / Turkka Hautala
Gummerus, 2012, 112 s.

Hautalan novellit jakavat mielipiteen hämmästyttävän tiukasti kahtia, osa on mielestäni aivan loistavia ja osaa en kertakaikkiaan kestä! Ja löytyypä joukosta yksi sellainenkin joka sujahtaa molempiin laareihin; se on upea ja inhoan sitä syvästi!

Aluksi innostuin kovasti; lukiessa tuntui siltä, että hyppyrimäen alla on tosiaan käyty pussailemassa ja tunnettu tyttö, jonka läsnäololla on sellainen vaikutus, että kaikesta meinaa tulla runo. Hautalalla on sana hallussa ja armoitettu kyky välitää tunnelmia pienieleisesti. Lyhyistä novelleista jos vielä vähän olisi halunnut tiivistää, olisi käsissä nyt aforismikokoelma. Ja vaikkei varmaan yhtään hullumpi kokoelma olisikaan, silti parempi vielä näin.

Mutta sitten Hautala alkaa kertoa Raurista ja Aarnesta, Maritasta ja Pärtsistä. Tunteeko se muka näitä ihmisiä, itseään kymmeniä vuosia vanhempia, muutenkin täysin erilaisista lähtökohdista ponnistavia? En usko. Hassujahan nuo ovat, varsinkin noin tuolta vähän kauempaa katsottua, sieltä kun kuulemma näkee terävämmin. Onhan näistä kuultu, kyllästymiseen asti jo naureskeltu tuulipuvuille ja lenkkimakkaroille, muistaen kuitenkin samalla olla ylpeitä omasta suomalaisuudesta, ettei vaan tulisi tosikkoleimaa otsaan.

Jaa kiinnostuiko joku, mikä on se kahteen laariin sujahtava loistavan inhottava juttu? No se on tietysti Äijä muuttaa yksi. Olen kuullut tämän livenäkin monta kertaa. Tehokkaan lisäefektin saa, kun kuvittelee ääneen kaksi hädintuskin murrosiästä selvinnyttä äijää:
"Kato äijä! 
Katoo. Mitä äijä? 
Mitä mittää, mitä kuvernööri? 
Mitää, mitä maharadza? Olik hyvä kebu? 
Ei huano ei huano. Oota mä haen kahvi. Ottaak äijä? 
No tua ny. 
(Hakee kahvin) 
No hei, mitä hei äijä hei, ei mittää ihmeempii? 
Ei kummepii. Mitä toine? 
Ei täs. Mitä ei äijä mittä Jonii ol nähny? 
Ei ol näkyny. Hei täs on muute Kirsi. 
Mo. 
Mo. 
Ei äijäl oo hei tiatoo onk se viä sii muuttofirmas? Joni. 
Ei. Kui onk äijä muuttamas vai? " 
...   ...   ....

tiistai 3. huhtikuuta 2012

Kaikki metrit ja puut / Kristiina Wallin

Kaikki metrit ja puut / Kristiina Wallin
Tammi, 2012, 70 s.

Kristiina Wallinin runoissa on aina ollut jotakin, joka nappaa minusta kiinni. Nyt sain lukea tätä uusinta kokoelmaa vähän kauemmin ennenkuin alkoi löytyä ituja, joita pitkin tehdä runoista omia, ymmärtää niitä. Alun Prologi ja ensimmäinen, lyhyehkö Aikakirja olivat kyllä tutunoloisia, mutta kun siirryttiin Tanssijaan, teksti vaikutti aluksi aika vieraalta.

Onneksi törmäsin googletellessa Moreeniin, Tampereen yliopiston Viestinnän, median ja teatterin yksikön mainioon nettiradioon. Siellä on Kristiina Wallinin haastattelun lisäksi kuunneltavissa monta muutakin mielenkiintoista kirjallisuusjuttua. Wallin kertoo haastattelussa teoksen taustoista asioita, joiden valossa Tanssijankin ymmärtäminen muuttuu helpommaksi. Hän puhuu mm. siitä, kuinka haluaisi löytää sanoja kaikelle sille alitajuiselle, jota ei oikeastaan voi sanoa, mutta josta voi kuitenkin kertoa esimerkiksi liikkeellä ja tanssissa. Lähtökohtana runoille on ollut myös Elis Sinistön elämäntyö, jota varsinkin Jan Kaila on dokumentoinut.
... "Takaseinään heijastuu tanssijan kuva: ylösalaisin kääntyneet kasvot ja raajat. Selkärangassa nytkähtää, solut kurottavat toisiaan kohti. Olen yhä tässä, ihmisenkaltainen. Kuulen torit ja kauppakeskukset, siltavaijereiden huminan. Varisten jähmeä lento, etäällä täältä ja täällä 
kaikki ne sanat, jotka ovat kielen alla, 
kielenalaiset."
Kokoelman kolmas osa on nimeltään Minusta läpi (Tutkielmia tilan ja olemisen arkkitehtuurista). Se jakautuu osiin Yksityisiä tiloja ja Julkisia tiloja, joista ensimmäinen muistuttaa eniten Wallinin aikaisempia kokoelmia. Siinä häivähtelevät muistot lapsuudesta ja tunnelmat kuvittuvat kerrottaviksi nopeina tunnepitoisina kangastuksina.
"kuinka pitkä aika on yksityisestä tilasta julkiseen tilaan
ovatko ne samassa kohdassa
kuinka pitkä aika on neljäkymmentä vuotta, viisi vuotta, viisi miljardia
kuinka kauan kestää huoneeseen pysähtynyt tunti, onko tässä tai tämä lähellä
kun muistot liikahtavat lattian alla, piirtävät unen absurdia kuvaa
                                                                             onko unohtaminen
helppoa, kuinka pitkä matka
 
                                   kuinka kauan 
kestää sellon ääni, saksofonin
miksi jääkuutioissa hohtaa varjoisia metsiä, mihin aikaan voi sijoittaa
hylätyt raitiovaunut tai rusakot, jotka seisovat ikkunan takana
                                                   niiden valtavat käpälät
 ...
Julkisen tilan runon lähtökohtana on muisto todellisesta paikasta, museosta joka on taivaan läpi nouseva kuilu ja jonka sisäpuolelle on säilötty hiljaisuutta.

Kokoelman lopettaa Näyttämöarkkitehtuuria, jossa palataan taas keskittyneemmin tanssijan ja liikkeen teemoihin. Aiheena on myös oleminen esillä ja katsominen, roolit vaihtelevat ja näyttämö täyttyy miten milloinkin.

Kirjan kansi on valtavan hieno. Tumma graafinen kuvio reunustaa valkoista kantta kuin pitsi. Ja vaikka oksat ovatkin paljaat, kuva yhdistyy kuitenkin mielessäni kesäiseen mielihuviini tuijotella koivun lehvistöön rungon juurelta ylöspäin. Ja kirjan nimi, sepä vasta onkin ihana! Kuin välähdys, terävärytminen ja hauskasti keskeneräinen, joka ensi hämmästyksen jälkeen innostaa ajatusta jatkamaan moneen suuntaan.