sunnuntai 15. marraskuuta 2015

Seksistä ja matematiikasta / Iida Rauma

Rauma, Iida: Seksistä ja matematiikasta
Gummerus 2015, 474 s.
"Me kaipaamme lohdullisia ja yksinkertaistavia selityksiä. Siksi me kerromme tarinoita, lievittääksemme pelkoa.
Tässä yksi vaihtoehto: Tuovi nojaa ikkunalasiin. Ulkona kaupunki-ilman hiili- ja rikkipartikkelit sirottavat keinotekoisen valon aavemaiseksi hohteeksi. Ikkunalasi tuntuu kylmältä kylkeä vasten. Hän ei ole kiinnostunut maisemasta vaan siitä, mikä leviää maiseman yllä, siitä, mikä on tyhjä ja humiseva ja täysin välinpitämätön meidän oletettuja saavutuksiamme kohtaan. Hän odottaa, että ovikello soi, mutta ennen kuin se soi, hän haluaa tuntea tuon lasin takaisen tyhjyyden, pitää sen lähellään.
Kun se muuttuu sietämättömäksi, hän laskeutuu ikkunalaudalta ja on taas hetken niin kuin kaikki muutkin."
Tuntuu aika mahdottomalta yrittää selittää tiiviisti ja nopeasti mistä tämä romaani kertoo. Aiheita on paljon, mutta jollain melkein taianomaisella tavalla runsaus punoutuu yhteen ja muodostaa henkeäsalpaavan upean kokonaisuuden.

Mielenkiintoisen juonen lomassa on ajatuksia, tekisi mieli sanoa jopa jonkinlaisia miniesseitä, jotka asettavat kyseenalaiseksi monenlaisia luutuneita asenteita ja valheellisia tapoja ajatella. Jatkuvan kasvun ja kehityksen vaatimus läpäisee nykyisin koko yhteiskunnan. Jos kasvua ei tapahdu, on talous kriisissä, tieteellinen tutkimus turhaa ja ihminen onneton ja syrjäytymisvaarassa. Kasvun vaatimus aiheuttaa kuitenkin tuhoa. Selvimmin tämä näkyy luonnossa, mm. ilmastonmuutoksena ja ympäristön saastumisena. Tieteessä liian tiukat hyötynäkökulmalliset ohjat ovat suistaneet tutkimuksen joskus kokonaan raiteiltaan, todistamaan vain sitä mitä valtaapitävät haluavat todistaa. Yksittäiselle ihmiselle lienee hyväksi tavoitella henkistä kehitystä ja onnea, mutta siinäkin saattavat tulla rajat vastaan, varsinkin jos yrityksen odotetaan onnistuvan kovin ahtaissa ja yhdenmukaisissa raameissa.

Rauma kertoo tarinaa lähinnä kolmen nuoren päähenkilön avulla. Erika on nuori nero, jolle mitkään matemaattiset probleemat eivät tuota vaikeuksia. Ongelmia aiheuttavat sen sijaan viihtymättömyys omassa ruumiissa ja se, ettei Erika osaa eikä oikeastaan aina edes halua saada yhteyttä muihin ihmisiin. Tuovi taas on sinut vartalonsa ja seksuaalisuutensa kanssa, mutta kaipaa rakkautta. Näitä kahta yhdistää Annukka, välitön taiteilijasielu ja molempien uskollinen ystävä.

Minkäänlaisesta kolmiodraamasta ei silti ole kyse. Teemat kehittyvät pitkälti ihmissuhteiden kuvauksena, mutta kolmessa erillisessä, toisiaan silloin tällöin hipaisevassa piirissä. Perhe, vanhemmat, isovanhemmat ja kehitysvammainen pikkusisko Emilia ovat Erikan tärkeimmät ihmiset ja samalla kuitenkin myös ne, joita hän eniten haluaa paeta. Merkittävää osaa tapahtumissa esittää myös Tom, Erikaan pakkomielteisesti rakastunut opiskelu- ja työtoveri.

Tuovin ihminen on Janette, vasta opintonsa aloittanut filosofianopiskelija, jota Tuovi ensin pitää lapsellisena. Yhden illan tutustumisen jälkeen Janette kuitenkin pääsee Tuovin ihon alle siinä määrin, että pystyy jojottelemaan uutta ystäväänsä niin kuin tahtoo. Tätä kestää aikansa, sitten tilanne muuttuu. Tarina menisi traagisesta rakkauskertomuksesta, jossa pari eroaa ja menee takaisin yhteen kiihkeän rakkauden vetämänä, ellei mieleen tulisi pohtia, onko kyseessä rakkaus vai sittenkin jokin aivan muu tarve. Enkä tarkoita nyt seksiä, vaan jotain sellaista, joka rakennetaan meihin ulkopäin tapojen ja odotusten avulla.

Annukan rooli on tärkeä, mutta jollain lailla epäitsenäisempi kuin Erikan ja Tuovin. Annukan tehtävänä on usein auttaa ystäviään eteenpäin ja kertoa heille totuuksia, joita nämä eivät itse uskalla sanoa ääneen. Ja tämän hän tekee paksulla, toisinaan hieman häiritsevänkin paksulla Oulun murteella.
"Jos henkilöhahmojen tulisi saada meidät varuilleen, tarinoiden tulisi saada meidät pelkäämään. Me elämme tarinoiden ylivallassa, jossa sanottava kuin sanottava sullotaan tuohon kompaktiin, vetoavaan muotoon. Alku, keskivaiheen käänteet ja loppu, henkilöhahmon matka häviäjästä sankariksi tai sankarista häviäjäksi. Tarinan kaava on aina sama, suunta vääjäämätön ja selvä, ja nuo samanlaiset tarinat sulkevat meidät pieneen häkkiinsä, ne eivät palvele todellisuutta ja sen mieletöntä sattumanvaraisuutta ja kompleksisuutta, ne palvelevat yksinkertaista esitystä ja maksimaalista tunnekokemusta, nykivät ja liikuttavat liikutuksen vuoksi, tihkuvat ulos kirjoista ja elokuvista, tunkeutuvat tieteeseen ja taiteeseen, muuttavat tapaa, jolla ihmiset hahmottavat itsensä ja elämänsä."
Rauman käyttämä kieli on nautittavaa, tarkoituksenmukaista ja puhtaan yksinkertaista. Kielikuvat ovat yllättäviä ja mielikuvitusta kiihottavia. Kerronnassa on mukana yliluonnollisia elementtejä, jotka Rauma on parhaiden maagisen realismin taitajien tavoin onnistunut istuttamaan saumattomasti muuhun kerrontaan. Ajatus lentää notkeasti, teksti on sekä älykästä että kaunista.

lauantai 7. marraskuuta 2015

Kimalaispäivä / Mathura

Mathura: Kimalaispäivä
Kumalasepäev ; suom. Katja Meriluoto
Basam Books, 2015, 70 s. 

Kävin Helsingin kirjamessuilla kuuntelemassa kun esiteltiin uutta käännöskokoelmaa 8 + 8 Lauluja lahden yli. Kokoelmassa on suomalaisten runojen vironnoksia ja virolaisten suomennoksia. Antologia on jo toinen lajissaan, ensimmäinen, 8 + 8 : Eesti ja Soome luulet = suomalaista ja virolaista runoutta, julkaistiin vuonna 2013. Kiinnostuin varsinkin virolaisista runoilijoista joita en entuudestaan montaakaan tunne. Sattumalta olin jo ennen messuja lainannut kirjastosta jälkimmäisessä antologiassa mukana olevan Mathuran juuri suomennetun kokoelman Kimalaispäivä

Takakannessa kerrotaan kokoelman runojen syntyneen kolmen kesän aikana pohjoisvirolaisessa kalastajakylässä. Runojen maisemat ovat tuttuja ja niiden tunnelmaan solahtaa kuin itsestään. Luonnon läheisyys, meren ranta, niityt ja valon liike kosteissa vanhoissa huoneissa yhdistyvät ihmisen mielentilaan nähtävästi hyvin samalla tavalla lahden kummallakin puolella, ja olisin melkein valmis väittämään että näin käy kaikkialla, riippumatta siitä minkä meren rannoilla ollaan.
...
Tahtoisin asua kanssasi yhden päivän
tässä talossa, jossa ei ole muuta
kuin tummat seinät ja kuolleita perhosia,
ja tammet ja omenapuut kasvavat talon
ympärillä, kyyt tekevät pesiä sammaleeseen,
joku koputtaa ohimoillesi
sanoen: "Olkoon jokainen arkinen ihme yksinkertainen."
Mykkä tämä talo ei ole, ei,
se ei vain puhuttele jokaista,
sillä se, mitä se sanoo, ei merkitse
toisille mitään...
Mathura eli Margus Lattik on kotimaassaan tunnettu kirjailija, kääntäjä ja kuvataiteilija. Hän on julkaissut viroksi jo kahdeksan runokokoelmaa, matka- ja lastenkirjoja sekä tehnyt sanoituksia folk- ja popyhtyeille. Erikoinen taiteilijanimi juontaa juurensa aikaan Intiassa, jossa Mathura on opiskellut krishnatietoisuutta. Minkäänlaista uskonnollisuutta en Mathuran runoissa havaitse, mutta meditatiivisuutta niissä on kyllä paljonkin. Runoille on ominaista jonkinlainen hiljainen pysähtyneisyys. Silti ne samanaikaisesti tuntuvat mittaavan aikaa ja olevan tietoisia sekä menneisyydestä, nykyisyydestä että tulevasta.

Tekstit jakautuvat lukumäärällisesti melko tasan proosarunoihin ja säkeelliseen lyriikkaan. Vierastan hieman proosarunoja, ne tuntuvat usein suppuisilta ja hengästyttäviltä. Mathuran proosarunot ovat kuitenkin tavallista helpompia lukea, ne ovat tarinallisia ja niiden lauserakenne on eheä. En oikeastaan edes huomannut kumpaa tekstityyppiä luin, rytmi kuljetti eteenpäin koko ajan samalla rauhallisella mutta vääjäämättömällä tavalla. Suomentaja Katja Meriluoto on onnistunut hyvin paitsi ilmaisun kauneudessa myös rytmien toimivuudessa.
...
Istumme kahdestaan ikkunalla ja katsomme hellittämätöntä sadetta, vesinorojen valumista katolta, luemme sadevesirivejä, jotka ovat kuin muinaisen, kirjoittamatta jääneen runon säkeitä. Kaikki on sanomatta sanottua ja enemmänkin, uusi ruoho nostaa kaikkialla versojaan, ja me istumme ikkunalaudalla ja katsomme, kuinka päivä laskee iltaan. Vielä kuulemme sen äänet, tunnemme sen tuoksut ja tahdomme, että meidän olisi hyvä muistella sitä.
Ei mitään muuta.

tiistai 3. marraskuuta 2015

Pihkatappi / Antti Heikkinen

Heikkinen, Antti: Pihkatappi
Siltala 2013, 275 s.

Tarina alkaa pienestä tuvasta jossa isä ja poika katsovat mustavalkoisesta televisiosta presidentin hautajaisia. Poika on vasta kolmevuotias, keikkuu isänsä jaloissa ja ihmettelee räsymaton raitoja. Äitiä ei näy, eikä tällä kertaa kumpaakaan mummoakaan, jotka äidittömästä pikkupojasta myöhemmin monesti pitävät huolta.

Aika pian loikataan kaupunkiin, siellä nuori toimittaja on hiihtolomalla ja alkaa aikansa kuluksi naputella koneelle kertomusta sukunsa miesten vaiheista. Itseluottamusta ei kauheasti ole, mutta mieli tekee kirjoittaa.
Ne hautajaiset. Internetin ihmemaailma heitti ne sattumalta eteeni ja yhdenäkin ohimossani räjähti. Muistin isän tuoksun, joka leijui nokassani kun katselin sen polvella kolmen vanhana Kekkosen hautaanpanijaisia. Lehmänpaskan ja AIV-rehun katkua, seassa moottorisahan bensaa ja traktorin polttoainetta, matkassa myös navetan takana salaa vedetyn nortin hentoinen tuulahdus. Viinitermein kiteytettynä vankasti kepulainen pukee.
...
Että josko sitä semmoisen nilen makuisen korvenraivaajakertomuksen vääntäisi, semmoisen jossa karvahattu-ukon suussa maistuu veri ja jossa kurkkumätään kehtoikäisinä kuolleet vesipäälapset haudataan virsiä veisaten kiviraunioon? Vai iskisikö seepian värisiin 60-70-lukuihin, joiden aikana suuret ikäluokat makselivat sotakorvauksiaan ja joita kukaan ei tahtonut muistella, koska ne olivat monella vielä liian tuoreessa muistissa? Nappaisinko Finlandia-palkinnon kirjoittamalla voivuorta kaupunkiin karkaavien radikaalinuorten kehityskertomuksen, jossa vapaa seksi pitäisi kirkolle lähtenyttä junttipoikaa huumassaan ensimmäiseen tippuritartuntaan saakka?
Tarinaa alkaa syntyä, ja romaani rakentuu viisaasti useiden aikatasojen vaihtelusta, isien ja isoisien menneisyydet vuorottelevat pojan nykyisyyden kanssa. Ja aina juttu jää juuri sillä tavalla kesken, että lukijan tekee mieli käännellä sivuja hyvään tahtiin. Savon murteen lukeminen tuntui oudolta vain hetken, viäntämiseen tottui ihan tuotapikaa eikä ymmärtämisvaikeuksia ollut. Heikkisen käyttämä kieli on muutenkin notkeaa ja kekseliästä, murteellinen dialogi ja muu teksti muodostavat yhtenäisen kokonaisuuden.

Pihkatappi yhdistää hienosti useammanlaisia, aika suuriakin kerrontalinjoja. Maalaispojan kehityskertomusta raamitetaan kansalaissodasta asti. Muuttoliike kaupunkiin ja maaseudun väestön vanhentuminen tulee kuvatuksi naapuruston kohtaloissa. Sukupolvenvaihdos maatilalla ei suju ongelmitta, isän odotukset ja pojan tulevaisuudenhaaveet eivät kohtaa.

Olen yleensä aika kylmäkiskoinen näitä lähihistoriaan sijoittuvia maaseuturomaaneja kohtaan, tuntuu että sain niistä tarpeekseni jo koululaisena 70-luvulla. Mutta Heikkinen onnistuu tällä Pihkatapilla saamaan myötätuntoni puolelleen, kerronnan hurtti huumori ei notku eivätkä kovatkaan kohtalot saa kertojan ääntä värisemään, eivät ainakaan paatoksesta.

Romaani on ollut voitokas, se kaappasi melko pian ilmestyttyään useampiakin palkintoja, sai ainakin Kalevi Jäntin sekä Savonia -palkinnon ja Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon saajaksikin se oli ehdolla.  Tarina on muokattu myös näytelmäksi, ensi-ilta Kuopion kaupunginteatterissa on aivan näinä päivinä.