Pihkatappi / Antti Heikkinen

Heikkinen, Antti: Pihkatappi
Siltala 2013, 275 s.

Tarina alkaa pienestä tuvasta jossa isä ja poika katsovat mustavalkoisesta televisiosta presidentin hautajaisia. Poika on vasta kolmevuotias, keikkuu isänsä jaloissa ja ihmettelee räsymaton raitoja. Äitiä ei näy, eikä tällä kertaa kumpaakaan mummoakaan, jotka äidittömästä pikkupojasta myöhemmin monesti pitävät huolta.

Aika pian loikataan kaupunkiin, siellä nuori toimittaja on hiihtolomalla ja alkaa aikansa kuluksi naputella koneelle kertomusta sukunsa miesten vaiheista. Itseluottamusta ei kauheasti ole, mutta mieli tekee kirjoittaa.
Ne hautajaiset. Internetin ihmemaailma heitti ne sattumalta eteeni ja yhdenäkin ohimossani räjähti. Muistin isän tuoksun, joka leijui nokassani kun katselin sen polvella kolmen vanhana Kekkosen hautaanpanijaisia. Lehmänpaskan ja AIV-rehun katkua, seassa moottorisahan bensaa ja traktorin polttoainetta, matkassa myös navetan takana salaa vedetyn nortin hentoinen tuulahdus. Viinitermein kiteytettynä vankasti kepulainen pukee.
...
Että josko sitä semmoisen nilen makuisen korvenraivaajakertomuksen vääntäisi, semmoisen jossa karvahattu-ukon suussa maistuu veri ja jossa kurkkumätään kehtoikäisinä kuolleet vesipäälapset haudataan virsiä veisaten kiviraunioon? Vai iskisikö seepian värisiin 60-70-lukuihin, joiden aikana suuret ikäluokat makselivat sotakorvauksiaan ja joita kukaan ei tahtonut muistella, koska ne olivat monella vielä liian tuoreessa muistissa? Nappaisinko Finlandia-palkinnon kirjoittamalla voivuorta kaupunkiin karkaavien radikaalinuorten kehityskertomuksen, jossa vapaa seksi pitäisi kirkolle lähtenyttä junttipoikaa huumassaan ensimmäiseen tippuritartuntaan saakka?
Tarinaa alkaa syntyä, ja romaani rakentuu viisaasti useiden aikatasojen vaihtelusta, isien ja isoisien menneisyydet vuorottelevat pojan nykyisyyden kanssa. Ja aina juttu jää juuri sillä tavalla kesken, että lukijan tekee mieli käännellä sivuja hyvään tahtiin. Savon murteen lukeminen tuntui oudolta vain hetken, viäntämiseen tottui ihan tuotapikaa eikä ymmärtämisvaikeuksia ollut. Heikkisen käyttämä kieli on muutenkin notkeaa ja kekseliästä, murteellinen dialogi ja muu teksti muodostavat yhtenäisen kokonaisuuden.

Pihkatappi yhdistää hienosti useammanlaisia, aika suuriakin kerrontalinjoja. Maalaispojan kehityskertomusta raamitetaan kansalaissodasta asti. Muuttoliike kaupunkiin ja maaseudun väestön vanhentuminen tulee kuvatuksi naapuruston kohtaloissa. Sukupolvenvaihdos maatilalla ei suju ongelmitta, isän odotukset ja pojan tulevaisuudenhaaveet eivät kohtaa.

Olen yleensä aika kylmäkiskoinen näitä lähihistoriaan sijoittuvia maaseuturomaaneja kohtaan, tuntuu että sain niistä tarpeekseni jo koululaisena 70-luvulla. Mutta Heikkinen onnistuu tällä Pihkatapilla saamaan myötätuntoni puolelleen, kerronnan hurtti huumori ei notku eivätkä kovatkaan kohtalot saa kertojan ääntä värisemään, eivät ainakaan paatoksesta.

Romaani on ollut voitokas, se kaappasi melko pian ilmestyttyään useampiakin palkintoja, sai ainakin Kalevi Jäntin sekä Savonia -palkinnon ja Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon saajaksikin se oli ehdolla.  Tarina on muokattu myös näytelmäksi, ensi-ilta Kuopion kaupunginteatterissa on aivan näinä päivinä.

Kommentit

  1. Pakko tunnustaa, että jätin tämän kirjan kesken. Johtuu aivan täysin kielestä tai siis murteesta: en päässyt ollenkaan kiinni tarinaan kun tuntui että on liian paljon sanoja, jopa kokonaisia lauseita joita en ymmärrä. Paljon tätä on kehuttu niin harmittaa että murretaitoni oli tai on niin olematon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No voi! Minullekin savon murre on sinällään ihan vierasta, mutta karjalan murre taas tuttua. Onhan niissä eroja, mutta on paljon samaakin, eli varmaan sen takia ainakin luulin ymmärtäväni jos en nyt ihan kaikkea, niin tarpeeksi kumminkin.

      Poista

Lähetä kommentti