tiistai 26. kesäkuuta 2012

Kalanpelastaja / Annelies Verbeke


Kalanpelastaja / Annelies Verbeke
Vissen redden, suomentanut Mari Janatuinen
Avain, 2011,  185 s.

Olen aika hyvä arvaamaan juonia. Amerikkalaiset elokuvat ovat selviöitä, niiden loppuratkaisun pystyy kertomaan etukäteen melkein aina, genrekirjat ovat usein helppoja ja ns. vakavammassa kirjallisuudessakin on silloin tällöin jo alussa viestejä siitä, mihin ollaan menossa. Eikä siinä mitään, se on usein iso osa kirjan viehätystä, aprikoida mitä tulee tapahtumaan ja riemastua kun arvaus osuu oikeaan.

Mutta nyt sattui luettavaksi kirja, joka yllätti käänteissään useammin kuin kerran. Ja se tuntui virkistävältä, hämmentyminenkin voi joskus olla hieno tunne, ainakin kun sen saa tehdä rauhassa itsekseen kirjaa lukiessa.
" Monique Champagne oli hyvin tietoinen siitä, että evolutiivisesti tarkasteltuna hänessä oli kala, ja ymmärsi kyllä, että hänen sydänsurunsa olivat kalasta kaukana. Hän oli lukenut Darwinia ja tajunnut, ettei evoluutiota tullut pitää päämäärähakuisena eikä ihmistä sen päätepisteenä. Ei hän silti osannut mieltää evoluutiota kuin kertomukseksi, jossa kalojen katoaminen oli ilmoitus siitä, että kaikki elämä maan päällä oli saamassa ikävän päätöksen; siinä ihminen esiintyy lähinnä vihollisena. Kun vielä tuon vihollisen kipukokemus oli myös senhetkisistä monimutkaisin, vaikutti koko kertomus ensi silmäyksellä niin järjenvastaiselta, että Moniquen huomio oli herpaantua. Hän mietti, eikö luonnonvalinta voisi pitää huolen siitä, että ihmisestä tulisi taas pikku hiljaa vähemmän tunteellinen. Vaikka oli olemassa sosiologian lakeja, joiden mukaan ihminen tarvitsee empatiaa ja tunteita selvitäkseen yhteisössä, arjen todellisuus oli johtanut suurempaan eristyneisyyteen. Eivätkö kaikkein parhaimminvoivien, omasta mielestään kehittyneimpien maiden kasvavat masennus- ja itsemurhaluvut viitanneetkin siihen, että tässä meidän pirstoutuneessa yhteiskunnassamme tunteiden rikkaasta kirjosta oli meille vain haittaa? Vai olivatko kuohuvat mielemme, jotka kykenivät ajamaan meidät joukkoitsemurhaan, ratkaisu liikakansoittumiseen ja siten myös liikakalastukseen? Voisivatko ihmisten liialliset tunteet sittenkin, irvokasta kiertotietä, pelastaa maailman?"
Monique on belgialainen kirjailijatar, joka kaipaa muutosta elämäänsä. Syyksi kaipuuseen paljastuu vähitellen Thomas, mies jota Monique muistelee kaipausta tuntematta, mutta jonka lähtö on kuitenkin jättänyt jälkeensä tyhjiön, joka on täytettävä.

Tarinoiden kertominen saa jäädä, uutta romaanisuunnitelmaa ei enää synny. Kun liikakalastusta vastustava lehtiartikkeli yllättäen poikii Moniquelle pyynnön osallistua kaloja käsitteleviin kongresseihin esittämään muusta ohjelmasta poikkeavan kannanottonsa, hän ei epäröi. Ensimmäinen matka suuntautuu Tallinnaan, tehtävänä on tuoda mukaan tunnetta muuten kuivan tieteelliseen ohjelmaan.

Aluksi kaikki menee hienosti, kuulijat ovat hämmästyneen kiinnostuneita ja Monique jopa ystävystyy muutaman tutkijan kanssa. Suhteet uusiin tuttavuuksiin kieroutuvat nopeasti todella yllättävästi. Michaela on luullut tavanneensa vanhan ystävänsä Stephanien ja jostain oikusta Monique lähtee mukaan teeskentelyyn. Oskar taas etsii Moniquesta yleisöä kirjallisille ambitioilleen lapsuuden sadistisista seksifantasioista. Seminaarit seuraavat toistaan kunnes alkaa tulla peruutuksia. Vähitellen tunteellista puheenvuoroa ei enää tarvitakaan ja viimeinen, runomuotoon pyydetty esitys on naurunpyrskähdyksiin päättyvä fiasko.

Monique kelluu tapahtumissa mukana kuin tahdottomana, muiden tyrkkimänä, karaten kuitenkin aina viime hetkellä ennen suurta katastrofia. Lopulta pakomatka saa surrealistisia piirteitä, naista kannattelee enää meri.

Tarinan käänteet ovat niin kummallisia, että pelkästään niiden varassa en olisi pitänyt kirjasta näin paljon. Kuitenkin, kun yllätyksellisyys yhdistyy taidokkaaseen kieleen, rehelliseen tunneilmaisuun ja rohkeisiin ajatusrakennelmiin, lopputulos on kertakaikkisen kiehtova.

Lisää mielipiteitä Kalanpelastajasta mm. Sinisen linnan kirjastosta, Kokkilasta, Kujerruksista, Koko lailla kirjallisesta K-blogista ja varsinkin Lumiomenasta, sillä Katja on tehnyt blogiinsa myös kirjailijan haastattelun.

keskiviikko 20. kesäkuuta 2012

Etten palaisi tuhkaksi / Gaute Heivol


Etten palaisi tuhkaksi/ Gaute Heivoll
Før jeg brenner ned / suomentanut Päivi Kivelä
WSOY, Aikamme kertojia, 2012, 306 s.

"Hän vaihtoi pari sanaa ulkona vartioivan konstaapelin kanssa. Sitten hän lähti laskeutumaan rinnettä Odd Syvertsenin talolle päin. Sieltä hän näki talonsa jäännökset. Hän tunsi itsensä muukalaiseksi uusissa vaatteissaan, mieheksi joka oli ollut pitkään poissa ja jota kukaan ei tuntenut ja joka oli lisäksi kulkenut harhaan. Hänestä tosiaan tuntui että hän oli kulkenut harhaan tai ei oikein muistanut missä hänen talonsa oli, talo jossa hän oli asunut viimeiset kolmekymmentäviisi vuotta elämästään. Hän lähestyi paikkaa hiljaa ja varovasti aivan kuin raunioissa olisi nukkunut joku, jota ei missään tapauksessa saanut herättää. Hän tuli tielle, pisti kädet taskuunsa ja käveli hitaasti eteenpäin. Sitten hän pysähtyi, ja siihen, parinkymmenen metrin päähän, hän jäi pitkäksi aikaa katselemaan. Kuin ei olisi saanut näystä kyllikseen. Hän katseli. Katseli. Katseli. Hän oli kyllä sanonut että menisi katsomaan palanutta taloaan ja menisi yksin, mutta ei ollut ajatellut menevänsä yöllä. Nyt hän seisoi siinä eikä hänestä tuntunut miltään. Hän oli vain tyhjä ja oudon selkeä yhtä aikaa. Hän astui vielä muutaman askeleen ja uudet kovat kengänpohjat narskuivat soralla joka askeleella. Sitten hän pysähtyi taas ja katseli vain. Kuin olisi nähnyt kaiken läpi."
Tulipa pitkä lainaus, ja olisin halunnut lainata enemmänkin! En olisi raaskinut laittaa tekstiä poikki, hieno kuvaus vanhasta miehestä kotitalonsa raunioilla jatkuu kirjassa vielä pitkään.

Etten palaisi tuhkaksi kertoo tuhopolttojen sarjasta, joka tapahtui etelänorjalaisessa Finslandetin kylässä kesällä 1978. Kertojana on Gaute Heivoll, kirjailija joka syntyi kylässä tuona samana vuonna. Kuulemiensa tarinoiden ja löytämiensä dokumenttien avulla hän on koostanut tositapahtumista upean tarinan, jossa sekoittuvat nuoren pojan muistot ja kirjailijan eläytyminen pyromaanin jakautuneen mielen liikkeisiin.

Olen lukenut vain harvoja norjalaista alkuperää olevia romaaneja, mutta kuvittelen kertomuksesta huokuvan jotain tyypillistä kyseiselle kansalle. Kylän asukkaat kohtelevat toisiaan avoimesti, luottavaisina ja hiljaisen ystävällisesti, ollaan maaseudulla veden äärellä, tavallisen kansan parissa.

Norjalaistunnelmaa vahvistavat tekstissä tiuhaan toistuvat paikannimet, tarina on koko ajan paikannettu todella tarkasti. Tiedämme aina mihin suuntaan kukakin liikkuu maastossa, vähän kuin seuraisimme poliisin merkkineulojen liikettä tutkintakartalla aseman seinällä.

Tihein jännitys ei kuitenkaan johdu pyromaanin liikkeiden seuraamisesta ja hänen kiinnijäämisensä odotuksesta. Syyllinen paljastetaan lukijalle jo varhaisessa vaiheessa, paljon ennen hänen paljastumistaan tarinan muille henkilöille. Se, mikä lukijan sydäntä puristaa, on kyläläisten reaktioiden odotus. Miltä tuntuu, kun tuhopolttajaksi paljastuu tuttu ihminen? Se kilttinä tunnettu naapurin poika, joka oli mukana sammuttamassa jokaista paloa. Mitä ajattelee isä, kun epäilykset alkavat herätä? Kuinka voisi äiti ilmiantaa poikansa, vaikka näkee mitä tämä on tekemässä? 

Kertomuksessa on voimakas tunnelma alusta lähtien. Vaikka tapahtumat etenevät hitaasti, ne kulkevat vääjäämättä kohti suurta onnettomuutta. Teksti on kuitenkin rauhallista ja toteavaa, voimakkaita kuvailuja ei tarvita. Silti, vaikka suru leijuu kaiken yllä, jollain liki käsittämättömällä tavalla mukana on myös toivoa. Jo samana kesänä ruoho alkaa kasvaa hiiltyneiden rakenteiden raoista, raunioita raivataan pois. Onnettomuuden uhrien painajaiset loppuvat vähitellen ja naapurukset alkavat taas vierailla toistensa luona.


Kirjasta lisää mm. seuraavista blogeista: Leena LumiJärjellä ja tunteella, Booking it some more, Luetut, lukemattomat, Ilselä, Kirjava kammari ja  Lumiomena.

keskiviikko 13. kesäkuuta 2012

Joku on nukkunut vuoteessani / Kristiina Lähde


Joku on nukkunut vuoteessani / Kristiina Lähde
Teos, 2012, 220 s.

Eräänä aamuna herätessään nainen löytää sängystään vieraan miehen. Aika pian alkaa vaikuttaa siltä, että mies asuu samassa asunnossa, on asunut jo jonkin aikaa.

Kun kuulin tästä upean mielipuolisesta alkuasetelmasta, kiinnostuin. Sitten kirjailijaa haastateltiin aamutv:ssä ja mielikuva muuttui. Tarina alkoi vaikuttaa oikealta kliseiden sumalta: mies ei puhu, nainen ja mies eivät kohtaa, parisuhde on kulissi ja puolisot  kaavoja toistavia robotteja. Eipä paljon kiinnostanut enää, mutta olin varannut kirjan jo aiemmin ja kun se tuli, aloin kuitenkin lukea. Onneksi! Mitään näin mielenkiintoista, hauskaa ja ajatuksia herättävää en ole nimittäin lukenut pitkään aikaan.

Tarinan juonikin on nokkela, mutta parastaan romaani tarjoaa silti kappale- ja lausetasolla. Kieli on kirkasta ja kaunista ja kerronta polveilee mitä hienoimmissa ajatusrakennelmissa. Ideat ovat  tuttuja ja tunnistettavia,  asioita joita varmasti monet meistä ovat joskus tulleet pohtineeksi, mutta repeävät usein aivan uusiin, jopa absurdeihin ratkaisuihin. Lisäksi tarinassa on paljon avoimiksi jääviä alkuja, vihjeitä joiden varassa lukijan on mukava antaa mielikuvituksen laukata ja tehdä omia tulkintoja. Materiaalia on pienestä sivumäärästä huolimatta niin paljon, että uskon kirjan kestävän, jollei peräti vaativan, useammankin lukukerran.
"Kahvilan ikkunasta näkyi rautakaupan luonnollisen kokoinen mutta valitettavan kaksiulotteinen ovensuumainos, joka esitti vantteraa vaaleaa miestä valkoisessa haalarissa ja tela kädessä. Pahvimies näytti puuhakkaalta ja onnelliselta. Rosa hätkähti. Ei kai se ollut? Ei sentään. Hänen kotiinsa ilmestyneellä miehellä oli terävämpi nenä ja litteämpi vatsa. Pahvinen remonttimies oli rotevampi ja otti selkeästi kontaktia ympäristöön. Unelmoitko remontista? hän kysyi. Näyttääkö kotisi siltä kuin haluat kotisi näyttävän? Viihdytkö seiniesi sisällä? Mies tuntui puhuvan Rosalle, eikä kysymyksiä päässyt pakoon, vaikka joi kaksi pientä teetä lisää ja yritti tyhjentää päänsä naistenlehteä pläräämällä. Tuon kanssa voisin muuttaa saaristoon ja ryhtyä louskuttamaan räsymattoja tietokoneen sijasta. Ajatuksia oli toivottoman vaikea pitää kasassa - miten hän nyt fantasioi toisesta miehestä, kun yhdestäkin pitäisi päästä eroon!"
Asetelman kliseisyyskin alkoi lopulta tuntua hyvältä ratkaisulta. Se haastaa kiistämään ja pohtimaan, miettimään sitä, mitä itse pitää ihmissuhteissa tärkeänä ja tavoittelemisen arvoisena. 

Romaanin taidokas kokonaisuus sai minut kiinnostumaan myös Kristiina Lähteen muusta tuotannosta. Häneltä on aikaisemmin julkaistu ainakin kaksi runokokoelmaa, Neulametsä vuonna 1999 ja Bunsenliekki 2004.

Kirjasta on kirjoitettu myös blogeissa Kulttuuri kukoistaaAmman lukuhetkiPeriaatteessa kirjoistaTea with Anna KareninaUnni lukee ja Oota, mä luen tän eka loppuun.