Kalanpelastaja / Annelies Verbeke


Kalanpelastaja / Annelies Verbeke
Vissen redden, suomentanut Mari Janatuinen
Avain, 2011,  185 s.

Olen aika hyvä arvaamaan juonia. Amerikkalaiset elokuvat ovat selviöitä, niiden loppuratkaisun pystyy kertomaan etukäteen melkein aina, genrekirjat ovat usein helppoja ja ns. vakavammassa kirjallisuudessakin on silloin tällöin jo alussa viestejä siitä, mihin ollaan menossa. Eikä siinä mitään, se on usein iso osa kirjan viehätystä, aprikoida mitä tulee tapahtumaan ja riemastua kun arvaus osuu oikeaan.

Mutta nyt sattui luettavaksi kirja, joka yllätti käänteissään useammin kuin kerran. Ja se tuntui virkistävältä, hämmentyminenkin voi joskus olla hieno tunne, ainakin kun sen saa tehdä rauhassa itsekseen kirjaa lukiessa.
" Monique Champagne oli hyvin tietoinen siitä, että evolutiivisesti tarkasteltuna hänessä oli kala, ja ymmärsi kyllä, että hänen sydänsurunsa olivat kalasta kaukana. Hän oli lukenut Darwinia ja tajunnut, ettei evoluutiota tullut pitää päämäärähakuisena eikä ihmistä sen päätepisteenä. Ei hän silti osannut mieltää evoluutiota kuin kertomukseksi, jossa kalojen katoaminen oli ilmoitus siitä, että kaikki elämä maan päällä oli saamassa ikävän päätöksen; siinä ihminen esiintyy lähinnä vihollisena. Kun vielä tuon vihollisen kipukokemus oli myös senhetkisistä monimutkaisin, vaikutti koko kertomus ensi silmäyksellä niin järjenvastaiselta, että Moniquen huomio oli herpaantua. Hän mietti, eikö luonnonvalinta voisi pitää huolen siitä, että ihmisestä tulisi taas pikku hiljaa vähemmän tunteellinen. Vaikka oli olemassa sosiologian lakeja, joiden mukaan ihminen tarvitsee empatiaa ja tunteita selvitäkseen yhteisössä, arjen todellisuus oli johtanut suurempaan eristyneisyyteen. Eivätkö kaikkein parhaimminvoivien, omasta mielestään kehittyneimpien maiden kasvavat masennus- ja itsemurhaluvut viitanneetkin siihen, että tässä meidän pirstoutuneessa yhteiskunnassamme tunteiden rikkaasta kirjosta oli meille vain haittaa? Vai olivatko kuohuvat mielemme, jotka kykenivät ajamaan meidät joukkoitsemurhaan, ratkaisu liikakansoittumiseen ja siten myös liikakalastukseen? Voisivatko ihmisten liialliset tunteet sittenkin, irvokasta kiertotietä, pelastaa maailman?"
Monique on belgialainen kirjailijatar, joka kaipaa muutosta elämäänsä. Syyksi kaipuuseen paljastuu vähitellen Thomas, mies jota Monique muistelee kaipausta tuntematta, mutta jonka lähtö on kuitenkin jättänyt jälkeensä tyhjiön, joka on täytettävä.

Tarinoiden kertominen saa jäädä, uutta romaanisuunnitelmaa ei enää synny. Kun liikakalastusta vastustava lehtiartikkeli yllättäen poikii Moniquelle pyynnön osallistua kaloja käsitteleviin kongresseihin esittämään muusta ohjelmasta poikkeavan kannanottonsa, hän ei epäröi. Ensimmäinen matka suuntautuu Tallinnaan, tehtävänä on tuoda mukaan tunnetta muuten kuivan tieteelliseen ohjelmaan.

Aluksi kaikki menee hienosti, kuulijat ovat hämmästyneen kiinnostuneita ja Monique jopa ystävystyy muutaman tutkijan kanssa. Suhteet uusiin tuttavuuksiin kieroutuvat nopeasti todella yllättävästi. Michaela on luullut tavanneensa vanhan ystävänsä Stephanien ja jostain oikusta Monique lähtee mukaan teeskentelyyn. Oskar taas etsii Moniquesta yleisöä kirjallisille ambitioilleen lapsuuden sadistisista seksifantasioista. Seminaarit seuraavat toistaan kunnes alkaa tulla peruutuksia. Vähitellen tunteellista puheenvuoroa ei enää tarvitakaan ja viimeinen, runomuotoon pyydetty esitys on naurunpyrskähdyksiin päättyvä fiasko.

Monique kelluu tapahtumissa mukana kuin tahdottomana, muiden tyrkkimänä, karaten kuitenkin aina viime hetkellä ennen suurta katastrofia. Lopulta pakomatka saa surrealistisia piirteitä, naista kannattelee enää meri.

Tarinan käänteet ovat niin kummallisia, että pelkästään niiden varassa en olisi pitänyt kirjasta näin paljon. Kuitenkin, kun yllätyksellisyys yhdistyy taidokkaaseen kieleen, rehelliseen tunneilmaisuun ja rohkeisiin ajatusrakennelmiin, lopputulos on kertakaikkisen kiehtova.

Lisää mielipiteitä Kalanpelastajasta mm. Sinisen linnan kirjastosta, Kokkilasta, Kujerruksista, Koko lailla kirjallisesta K-blogista ja varsinkin Lumiomenasta, sillä Katja on tehnyt blogiinsa myös kirjailijan haastattelun.

Kommentit

  1. Totta, Kalanpelastaja tosiaan osaa yllättää ja saada hämmennyksen valtaan. Minulla lukemisesta on aikaa jo monta kuukautta, mutta en vieläkään tiedä, pidinkö kirjasta vaiko en. Yhdentekevä se ei ainakaan ole. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulle jäi tästä jostain syystä hämmästyttävän hyvä olo!

      Vähän toivoin lukiessa joiltain aiheilta enemmän, siis jotenkin tarkempaa käsittelyä. Mutta toisaalta on aina miellyttänyt kovasti tuommoinenkin, kun aiheita jätetään vapaasti kellumaan lukijan mieleen, loppuun asti käsittely olisi siis saattanut kuitenkin olla pettymys!

      Poista
  2. Hämmentävä tämä kyllä oli mutta aihe ehdottoman mielenkiintoinen ja Verbeke kiinnostava kirjailija. Olipa kiva lukea tästä, minäkään en Katjan tavoin ole ihan satavarma fiiliksistäni mutta perustunne on hyvä. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On ollut se aiempi, Nuku, jo kauan hyllyssä odottamassa. Mutta niin kuin olen jo aiemminkin valitellut, omia kirjoja ei ehdi ikinä lukea kun kirjaston eräpäivät on aina uhkaamassa. Kamala kirjasto!

      Poista
  3. Onpas kiehtovaa! Kuulostaa virkistävän erilaiselta aiheelta ja tarinalta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, vähän raastavaa myös, mutta aika hyvällä tavalla. Sujuvasti luettava kirja, joka ei sitten kuitenkaan ole ihan helppo. Siis hyvä ;)

      Poista
  4. Hauskaa että kirja voi poiketa ennakko-oletuksista positiivisessa mielessä. Kaikenkaikkiaan erikoisen oloinen teos, pitää vilkuilla jos sattuu silmään kirjastossa, vaikka vähän epäilyttää nuo sadistiset fantasiat, kuinkahan suuren osan ne saavat?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Fantasiat kuullostavat hurjilta, mutta eivät ole kauhean pahoja. Ihan kipeitä kylläkin, mutta veri ei lennä eikä muutenkaan ainakaan minua ellottanut ollenkaan, hämmästytti vain. Ja ne ovat myös vain pieni osa jutusta, eivät mikään kantava teema. Eli uskaltaa kyllä lukea.

      Poista
  5. Tämä kirja on tosiaan hullun hauska, kaikissa merkityksissä. Mutta riemastuttava. Ja silti niin musta. Miten niin ristiriitaiset tunnelmat :-) Kiva lukea tällaista persoonallista otetta kuin Verbekellä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta. Joskus tuntuu, että kun kirjailijasta tulee oikein taitava, oma ääni katoaa. Mutta poikkeuksiakin on, onneksi!

      Poista
  6. Pitänee lukea tämäkin, vaikka Verbeken aikaisempi Nuku! ei ollutkaan ihan niin hyvä kuin odotin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sain sen Nuku!:n lahjaksi kun ostin jotain muuta samalta kustantajalta kirjamessuilla. Tuolla se vielä odottelee lukemista, niinkuin moni muukin omaksi hankittu kirja!

      Poista

Lähetä kommentti

Kiitos kommentista!