keskiviikko 30. joulukuuta 2015

Oneiron / Laura Lindstedt

Lindstedt, Laura: Oneiron :
fantasia kuolemanjälkeisistä sekunneista
Teos, 2015, 439 s.

Olen iloinen siitä, että Laura Lindstedt voitti tämän vuotisen Finlandia-palkinnon. Palkinto meni upean kunnianhimoiselle naiskirjailijalle, joka uskalsi vielä kiitospuheessaan virkistävän suorapuheisesti kritisoida tämän hetken valtaapitäviä.

Kirjan lukemisen aloitin uteliaana, vaikkakin hieman epäillen. En oikein päässyt Lindstedtin esikoisromaaniin Sakset silloin aikoinaan sisälle, muistan kyllä aloittaneeni lukemisen mutta saatoin herpaantua jo aika alkuvaiheessa.

Nyt luin teoksen kokonaan, ihan mielelläni ja kiinnostuneena kaiken lisäksi, mutta jollain lailla kylmäksi silti jäin. Minua eivät häirinneet kirjailijan kokeilut yhdistää romaaniin erilaisia ilmaisumuotoja; esseet, lehtijutut, runot ja draama on sovitettu kerrontaan niin taitavasti että lukeminen on koko ajan nautittavaa. Kieli on hioutunutta, siinä ei ole rosoa eikä muutakaan mihin tarttua, ei pahassa, mutta ei oikein hyvässäkään. Auoin lukemisen lopetettuani kirjaa vielä sieltä täältä summamutikassa ja ajattelin, että lauseet ovat kyllä aika kauniita. Miksiköhän en sitten tarinaa lukiessani tullut kiinnittäneeksi niihin enemmän huomiota?
"Polina tarttui haasteeseen. Hän heittäytyi suorastaan runolliseksi kuvaillessaan swedenborgilaista kuolemaa, tilaa joka oli aistihavaintojen perusteella yksi yhteen elävien maailman kanssa. Kukat ja puut, niityt ja kedot, asfaltti ja asfaltin rakosista ryöntyvä ratamo, varpuset, kotkat, kalkkarokäärmeet, parkkihallit, sementtivalut, sienet leppärouskusta alkaen: yksinkertaisesti kaikki on yhtä ja samaa molemmissa maailmoissa. Niin elävillä kuin hetki sitten kuolleilla. Kun luulet pientareelle  heitettyä kengänpohjaa kyyristyneeksi kissaksi, kadulle tippunutta paperinenäliinaa kuolleeksi linnuksi, voit olla elävä tai kuollut. Edes illuusiot eivät kuollessa katoa!"
Kirjan feministinen teemakin sopii pirtaani oikein hyvin. Kertomukset naisista uhreina ovat jo jonkin aikaa tuntuneet lähinnä vain tuskastuttavilta, mutta vaikka Oneironin naiset ovatkin joutuneet kokemaan kovia, eivät he onneksi silti jää pelkiksi uhreiksi. Mukana on seitsemän tarinaa seitsemästä eri maasta, eri ikäisten naisten omasta elämästään kertomina. Eniten tilaa saa Shlomith, newyorkilainen performanssitaiteilija joka näännyttää itsensä nälkään kritisoidessaan juutalaisen kulttuurin ruokaan liittyviä määräyksiä ja perinteitä. Moskovalaisen kirjanpitäjän Polinan vodkanhuuruinen tarina kertoo yksinäisestä lukutoukasta, brasilialaisen sydänsiirtopotilaan Rosa Imaculadan tarina taas köyhyydestä ja kohtalonuskosta. Marseillelainen kaksosia odottava Nina pitää pystyssä hienostoperheensä kulissia, kurkkusyöpää sairastava hollantilainen Wlbgis on menettänyt toivonsa oman perheensä suhteen, mutta on valmis tekemään mitä tahansa pojantyttärensä onnen vuoksi. Nuori senegalilainen Maimuna uskoo vaikeissa olosuhteissa naivisti unelmiinsa, itävaltalainen teinityttö Ulrike testailee viehätysvoimaansa ja etsii jännitystä tylsään arkipäivään.

Naiset kohtaavat toisensa valkoisessa huoneessa, jonkinlaisessa rajatilassa heti kuoleman jälkeen. He haluavat päästä selville siitä, mitä kunkin kuoleman hetkellä on tapahtunut. Tarinoiden kertominen ja jakaminen antaa samalla naisille mahdollisuuden päästä eteenpäin, pois välitilasta elämän ja lopullisen kuoleman välillä. Kertomukset ovat mielenkiintoisia. Naiset ovat persoonallisia, mutta silti samalla yleistettävissä kukin tietynlaisen kohtalon symboliksi. Jokaisen kuolemaan on liittynyt väkivaltaa, milloin yhteiskunnallisista rakenteista juontuvaa, milloin ympäristön välinpitämättömyydestä tai suoraan ihmisten raakuudesta johtuvaa.

Näkökulmatekniikka tulee esiin varsinkin lukujen nimeämisessä, mutta vaikka se siinä hieman pistääkin silmään ja saa odottamaan rakenteelta tietynlaista jäykkyyttä, ei tekniikkaa itse tekstissä ole noudatettu liian tiukasti. Samalla rakenne kuitenkin mahdollistaa kokeilun erilaisilla kerrontatyyleillä, kullekin naiselle juuri hänelle sopivalla muodolla. Shlomith pääsee näyttelemään draamansa ja pistää meidät lukemaan esitelmänsä, Ulrike yliviivaa asiat jotka haluaa unohtaa, uppoaa satuun ja hyräilee laulun sanoja. Polina kertoilee kiireettä, Rosan tarina taas etenee vauhdikkaasti kuin telenovela. Maimunan omaa ääntä kuullaan vain vähän mutta hänen kohtalonsa sieppausdraaman sivujuonteena dokumentoituu lehtileikkeissä.

Fantasia kuolemanjälkeisistä sekunneista. Ehkä hienoinen pettymykseni tähän teokseen johtuu tuosta kauniista alaotsakkeesta, ehkä se sai minut odottamaan liikoja. Pidin paljon kohdista joissa pohdittiin kaiken asteittaista hajoamista, kuinka ensin katoaa kyky tuntea nautintoa tai kipua, sitten tuntoaisti ja lopulta myös kyky koskettaa. Sen sijaan konkreettisemmat kuvitelmat, esimerkiksi kuinka naiset liikkuivat aineettomassa tilassa tai kuinka he rakensivat itselleen kotia vaatteenriekaleista tuntuivat aika kömpelöiltä. Varsinkaan punaiseen perukkiin takkatulena en osaa suhtautua ollenkaan, kun en pysty päättämään, onko mielikuva mielestäni ärsyttävän vai riemastuttavan typerä. Sitäpähän voin jäädä tänne miettimään.

Lueskelin tuossa vielä kaikenlaista Oneironista sanottua, ja Juhani Karilan Hesariin viime elokuussa kirjoittamasta jutusta osui silmiin hieno suora lainaus jossa Laura Lindstedt selittää, kuinka kirjoittaessa kaaos ja järjestys painivat hänen päässään. Lainaus loppuu sanoihin:
"Ei maksa vaivaa kirjoittaa jotain, mikä on jo kirkasta ja selvää, mikä on ajateltu valmiiksi."
Taitaa päteä lukemiseenkin.

sunnuntai 13. joulukuuta 2015

Paha kirja / Kaj Korkea-aho

Korkea-aho, Kaj: Paha kirja
Onda boken, suom. Laura Beck
Otava, 2015, 317 s.

Paha kirja, miten upea nimi romaanille! Ja takakannessa vielä verenkarvaisin kirjaimin: Älä lue tätä kirjaa tai joudut helvettiin! Kyllähän vähänkin uteliaalla mielenlaadulla varustetun lukijan on ihan pakko saada tietää, mistä tässä on kyse.

Ja kysehän on vetävällä tyylillä kirjoitetusta jännittävästä tarinasta, jossa Åbo Akademin kirjallisuuden lehtori Mickel Granlund joutuu palaamaan menneisyyteen, jonka hän jo luuli jättäneensä ikuisiksi ajoiksi taakseen. Mutta nyt opiskelijat ovat saaneet selville, että Mickel on aikoinaan tutkinut pahamaineista käsikirjoitusta, jonka lukeminen on suistanut useita ihmisiä kuolemaan.
Mickel hallitsi narratologian ja tunnisti ne kerrontatekniset elementit, jotka juuri nyt loivat saliin sähköisen tunnelman. Hän tunsi teoriat, jotka selittivät miten juoni punotaan synnyttämään jännitystä ja kiihtymystä. Hän tunsi useimmat diegeettiset niksit ja mimeettiset rakenteet. Mutta kaikkien näiden vuosien jälkeen hän oli edelleen sitä mieltä, että baanaalein selitys sille mitä salissa juuri tapahtui oli myös ytimekkäin ja puhuttelevin.
Taikuus.
Se oli jonkinlaista taikuutta. Se, miten kertomukset, olivat ne sitten yksinkertaisia kuten se, jota hän oli juuri kertomassa, tai suurenmoisia kuten Homeroksen kertomukset, pystyivät saattamaan ihmislajin jonkinlaisen transsin valtaan.
Eikä Leander Granlundin runoihin liittyvä kirous ole ainoa syy, miksi Mickel olisi tahtonut pitää tutkimuksensa vain omana tietonaan. Nyt uhkaavat paljastua myös lehtorin muut suuret salaisuudet, mm. onnettomuuteen päätynyt suhde nuoreen opiskelijatyttöön, Elsa Sinnemäkeen.

Toista juonta vie eteenpäin Calle Hollender, rakkaussuruissaan rypevä kirjallisuuden opiskelija, jonka pyrkimykset menestyä stand up -koomikkona eivät tahdo onnistua sen paremmin kuin opinnotkaan. Opiskelijaelämän kuvausta oli hauskaa lukea, varsinkin kun miljöönä on Turku. Paljon on muuttunutkin, mutta toisaalta moni asia tuntui ihmeen tutulta, salakapakoiden kuvaukset veivät elävästi 80-luvun vastaaviin kellareihin ja tuttuja paikannimiäkin oli kiva pongailla.

Kirja on jännittävä, sen juonessa on tarpeeksi koukkuja jotka innostavat lukemaan. Mutta sitä kummeksun, että kirjaa markkinoidaan kauhukirjana. Minusta genreen kuuluvia piirteitä ei ole kuin aivan hienoisesti romaanin lopussa. Eikä muutama yliluonnolliseen viittaava juonenkäänne vielä tee kirjasta kauhua, muutenhan nykyisin julkaistavista romaaneista puolet olisi kauhukirjoja.

Vihjaisin tuossa kertoessani edellisestä lukemastani kirjasta (Philip Teirin Talvisota), että näissä kahdessa on yllättävän paljon samaa. Tyyliltään ne ovat aivan erilaisia, mutta asetelma on hupaisan samantapainen. On yliopistolla työskentelvä vanhahko mies, syrjähyppy nuoren naisen kanssa, itsenäinen kalsea vaimo ja huolta lasten pärjäämisestä jossain kaukana muilla mailla. Vanhemman polven tarinoiden rinnalla kerrotaan nuorempien ongelmista, Teirillä asetelmana on vanhemmat/lapset, Korkea-aholla opettajat/opiskelijat. Yhtäläisyydet ovat varmasti vain sattumaa, mutta herättävät kuitenkin ajatuksia. Juuri tätäkö on keskiluokkaisuus Ankkalammikossa nykyisin? Ja sitten toisaalta, poikkeaako se mitenkään muusta Suomesta, tai yleensä koko läntisestä maailmasta?

tiistai 8. joulukuuta 2015

Talvisota - avioliittoromaani / Philip Teir

Teir, Philip: Talvisota - avioliittoromaani
Vinterkriget ; suom. Jaana Nikula
Otava, 2013, 347 s.

Philip Teir kertoo avioliittoromaanissaan melko kliseisen tarinan hyvin toimeentulevasta suomenruotsalaisesta avioparista. Eläkeiän kynnyksellä oleva professori haksahtaa itseään huomattavasti nuorempaan naiseen, vaimo uppoutuu suvun ja tuttavapiirin juhlien järjestämiseen ja naukkailee hieman liian innokkaasti viiniä. Perheen kahdella aikuisella tyttärellä on kummallakin omanlaisiaan ongelmia parisuhteissaan ja itsensä etsimisessä. Juonessa ei ole montaa yllätystä eikä jännitys juurikaan tihene, mutta teksti kulkee eteenpäin niin vaivattomasti että romaania lukee silti oikein mielikseen. 

Perustarinaa on väritetty monenlaisilla mielenkiintoisilla ja hupaisilla sivujuonilla. Ensinnäkin on kaksi marsua joista toiselle käy todella huonosti. On yliopistojuoruja ja kähinää kustantamoissa, sosiologista tutkimusta Edward Westermarckin elämänvaiheista ja tantraseksin harjoittelua. Välillä käydään Lontoossa opiskelemassa taidetta, tavataan väärin ymmärrettyjä neroja ja osallistutaan yhteiskunnalliseen toimintaan Occupyliikkeessä. Lisäksi on vielä liian varhain perustettuja perheitä ja kaipuuta kadonneeseen nuoruuteen, elämän metaforaksi laajenevaa keittiöremonttia ja herkullista kuvausta lastenlasten valtasuhteista isovanhempiinsa. Henkilöitä on paljon ja he ovat kaikki yhteyksissä toisiinsa niin monimutkaisin ja ongelmaisin tavoin kuin nyt vain kuvitella saattaa.

Hieman tekee mieli verrata tätä äskettäin lukemaani Sadie Jonesin romaaniin Ehkä rakkaus oli totta, sillä olin löytävinäni romaanien henkilöhahmojen kuvailusta jotain samaa. Vaikka henkilöt tavallaan kuvaillaan tarkasti ja intiimisti, heidät samalla kuitenkin jätetään jollain tavalla häilyviksi ja etäisiksi. Kuten Jonesin, myös Teirin henkilöistä on helppo pitää, mutta heihin on vaikea samaistua. Jones luo mairittelevan illuusion siitä, että lukija ymmärtää henkilöitä paremmin kuin nämä itse ymmärtävät itseään. Teir taas suhtautuu henkilöihinsä sellaisella hienoisella ironisuudella, joka helposti ohjaa lukijankin asettumaan henkilöiden yläpuolelle hymähtelemään heidän säälittäville pikku ongelmilleen.

Talvisotaa markkinoidaan satiirina, ja näin jälkikäteen sen aiheita ja tapahtumia listatessa tarina kieltämättä näyttäytyykin aika hupaisana. Lukiessa se ei vielä sellaiselta tuntunut, satiiri on niin hienovaraista, että luin romaania pikemminkin aika realistisena perhekuvauksena. Samoin kertoivat tehneensä muutkin tätä kirjaa käsitelleeseen lukupiirin osallistuneet lukijat. Yksi heistä kertoi nauraneensa ääneen kerran (siinä marsukohdassa), mutta muuten kirjaa ei koettu kovin humoristisena. 

Olen viime aikoina aina silloin tällöin ihmetellytkin sitä, kuinka kirjoja tunnutaan sovitettavan hyvin myyviin genreihin aika kepein perustein. Luin sattumalta tämän kirjan kanssa samanaikaisesti toista nuorta suomenruotsalaista mieskirjailijaa, Kaj Korkea-ahoa.  Korkea-ahon Pahaa kirjaa on markkinoitu kauhukirjana, mikä on mielestäni aika lailla harhaanjohtavaa. Yllättävä huomio oli myös näiden kahden romaanin aiheen ja asetelmien samankaltaisuus. Tyylillisesti kirjat poikkeavat toisistaan selkeästi, enkä nyt toki muutenkaan ole tässä syyttämässä ketään plagioinnista, mutta tarinoiden ihmissuhdekiemurat ja henkilökuvat muistuttavat toisiaan ihan huvittavan paljon.  Mutta siitä lisää tuonnenpana.

tiistai 1. joulukuuta 2015

Kolme maailmanloppua / Erkka Mykkänen

Mykkänen, Erkka: Kolme maailmanloppua
WSOY 2015, 86 s.
Kansi: Markus Pyörälä

Kolme maailmanloppua on kokoelma lyhyitä novelleja ja pikkuruisia novellin poikasia. Osalla teksteistä on pituutta vain vajaa sivu, laajimmillaan tarinat ovat noin viisisivuisia. Epätavallinen mitta ja kerronnan vapautuneisuus tuovat mieleen proosarunot. Silti luontevimmalta ehkä kuitenkin tuntuu lukea näitä tarinoita jonkinlaisina nopealukuisina, mutta kiireetöntä kypsyttelyä vaativina mininovelleina.  

Kokoelma on tekijänsä ensimmäinen proosateos. Aiemmin Mykkänen on julkaissut runoja ja novelleja erilaisissa antologioissa ja kulttuurilehdissä. Hän on yltänyt J.H. Erkon kirjoituskilpailussa toiselle sijalle vuonna 2013 ja seuraavanakin vuonna kolmanneksi. Runolavoilla esiintymisestä hänet on palkittu Helsingin poetry slam -mestaruudella vuonna 2011.

Kolme maailmanloppua lähtee liikkeelle houkuttelevan romanttisesti. On mies, nainen ja sateenvarjo, jonka mies ritarillisesti haluaisi ojentaa naiselle. Sateenvarjo vaihtaa omistajaa, mutta ennen kuin tämä onnellinen loppu saavutetaan, on miehen sinnikkyys jo saanut epäilyttäviä piirteitä. 
Jossakin seuraavista tarinoista työtoverukset joutuvat kumpikin oman valtavan jääpuikkonsa lävistämiksi juuri kyettyään ensi kerran keskustelemaan keskenään  luontevasti. Jatkossa yksi mies menettää tyttöystävän kaksoisolennolleen, jonka on hetkeä aikaisemmin pelastanut hukkumasta järveen ja toisen miehen päälaki syttyy tuleen parturin tehdessä voimallisia hoitoja hänen kaljulleen. Tarinat jatkuvat tällä tavoin absurdisti nyrjähdellen teoksen loppuun asti. Niiden pinnalla häilyy vaimea vino hymy. Sen lävitse saattaa juuri ja juuri erottaa pohjalla lymyilevät kauheat totuudet.

Mykkäsen aiheissa toistuvat ajan kuluminen ja muutos, eroaminen ja kohtaaminen uudelleen. Useammin kuin kerran vuodenaika vaihtuu unen aikana tai huomaamatta. Monessa tarinassa päähenkilö näkee äkkiä läheisensä tai jopa itsensä yllättävän vieraana. Aivan kuin Mykkänen haluaisi sanoa, ettei ihmisen kannata luottaa mihinkään, kaikkein vähiten omaan itseensä. Vaikuttaa synkältä, ja kyllähän tarinat pohjimmiltaan aika synkkiä taitavat ollakin. Silti tekstiä kannattelee kuitenkin koko ajan myös huumori, ja se onnistuu olemaan sekä sarkastista että lämmintä samalla kertaa.

Kokoelma on jaettu kolmeen osaan ilman väliotsikoita ja ilman mitään ilmeistä syytä, ellei syynä sitten ole ollut halu pätkiä teoksen ainut hieman pitempi kertomus lyhyemmiksi tarinoiksi. Novellit Krista Kosonen I, II ja III muodostavat jatkokertomuksen, vaikkeivat sijaitsekaan peräkkäin. Jakamalla kertomus osiin sitä on pystytty herkullisesti korostamaan. Samalla se on saatu myös paremmin sulautumaan teoksen kokonaisuuteen, sen nopeisiin tunnelman muutoksiin ja kerronnan äkkikäännöksiin. 

Kirjan takaliepeessä kerrotaan kirjailijan rakastavan stand up -komediaa, joka itkettää. Monet teoksen novelleista tuntuvat sekä sisällöltään että rakenteellisesti oivallisen sopivilta genreen. Stand up -komiikka tulee mieleen myös siitä, kuinka Mykkäsestä on ilmiselvästi hauskaa hämätä lukija odottamaan jotain tietynlaista kehitystä ja sitten yhtäkkiä pudottaa odotuksilta pohja pois. Yllätyksiä lukijalle tuovat myös paikoin aika rujonkin tarinan joukkoon pujahtaneet runollisen kauniit lauseet. Ne leikkaavat karheaan tekstiin pieniä valoa tihkuvia reikiä, vähän samaan tapaan kuin teoksen mustaan pahvikanteen on leikattu pohjakannen värin paljastavia sydämenkuvia. 
”Oli vielä sellaista, että oltiin vain. 
Syksy, keskiyö.  Nuoripari makoili sängyssä toisiinsa kietoutuneina, yhteisessä tuoksussaan. Mies oli asettunut keskelle sänkyä kuin kohtuun, ja hänen selkäänsä liimautunut nainen piti miestä sylissään. Kun nainen puhui, hänen hengityksensä höyrystyi miehen niskaan. Kun mies puhui, nainen tunsi sen rintakehässään rauhoittavan matalana värinänä. 
Sadetta tiputteli puoliavoimeen ikkunaan, jonka läpi kumisivat satunnaiset kaupungin äänet.
– Kerrotaan tarinoita, nainen sanoi pitkän hiljaisuuden jälkeen. 
– Kerrotaan vain, vastasi mies. – Mutta onko niitä vielä jäljellä? 
– Pakko olla. Keksi sinä aihe tällä kertaa.  
Mies mietti hetken. 
– Maailmanloppu, hän sanoi sitten. – Kerrotaan tarinoita maailmanlopusta.”

Kokoelmasta lisää mm. blogeissa Ja kaikkea muutaLumiomena ja Järjellä ja tunteella.