keskiviikko 30. joulukuuta 2015

Oneiron / Laura Lindstedt

Lindstedt, Laura: Oneiron :
fantasia kuolemanjälkeisistä sekunneista
Teos, 2015, 439 s.

Olen iloinen siitä, että Laura Lindstedt voitti tämän vuotisen Finlandia-palkinnon. Palkinto meni upean kunnianhimoiselle naiskirjailijalle, joka uskalsi vielä kiitospuheessaan virkistävän suorapuheisesti kritisoida tämän hetken valtaapitäviä.

Kirjan lukemisen aloitin uteliaana, vaikkakin hieman epäillen. En oikein päässyt Lindstedtin esikoisromaaniin Sakset silloin aikoinaan sisälle, muistan kyllä aloittaneeni lukemisen mutta saatoin herpaantua jo aika alkuvaiheessa.

Nyt luin teoksen kokonaan, ihan mielelläni ja kiinnostuneena kaiken lisäksi, mutta jollain lailla kylmäksi silti jäin. Minua eivät häirinneet kirjailijan kokeilut yhdistää romaaniin erilaisia ilmaisumuotoja; esseet, lehtijutut, runot ja draama on sovitettu kerrontaan niin taitavasti että lukeminen on koko ajan nautittavaa. Kieli on hioutunutta, siinä ei ole rosoa eikä muutakaan mihin tarttua, ei pahassa, mutta ei oikein hyvässäkään. Auoin lukemisen lopetettuani kirjaa vielä sieltä täältä summamutikassa ja ajattelin, että lauseet ovat kyllä aika kauniita. Miksiköhän en sitten tarinaa lukiessani tullut kiinnittäneeksi niihin enemmän huomiota?
"Polina tarttui haasteeseen. Hän heittäytyi suorastaan runolliseksi kuvaillessaan swedenborgilaista kuolemaa, tilaa joka oli aistihavaintojen perusteella yksi yhteen elävien maailman kanssa. Kukat ja puut, niityt ja kedot, asfaltti ja asfaltin rakosista ryöntyvä ratamo, varpuset, kotkat, kalkkarokäärmeet, parkkihallit, sementtivalut, sienet leppärouskusta alkaen: yksinkertaisesti kaikki on yhtä ja samaa molemmissa maailmoissa. Niin elävillä kuin hetki sitten kuolleilla. Kun luulet pientareelle  heitettyä kengänpohjaa kyyristyneeksi kissaksi, kadulle tippunutta paperinenäliinaa kuolleeksi linnuksi, voit olla elävä tai kuollut. Edes illuusiot eivät kuollessa katoa!"
Kirjan feministinen teemakin sopii pirtaani oikein hyvin. Kertomukset naisista uhreina ovat jo jonkin aikaa tuntuneet lähinnä vain tuskastuttavilta, mutta vaikka Oneironin naiset ovatkin joutuneet kokemaan kovia, eivät he onneksi silti jää pelkiksi uhreiksi. Mukana on seitsemän tarinaa seitsemästä eri maasta, eri ikäisten naisten omasta elämästään kertomina. Eniten tilaa saa Shlomith, newyorkilainen performanssitaiteilija joka näännyttää itsensä nälkään kritisoidessaan juutalaisen kulttuurin ruokaan liittyviä määräyksiä ja perinteitä. Moskovalaisen kirjanpitäjän Polinan vodkanhuuruinen tarina kertoo yksinäisestä lukutoukasta, brasilialaisen sydänsiirtopotilaan Rosa Imaculadan tarina taas köyhyydestä ja kohtalonuskosta. Marseillelainen kaksosia odottava Nina pitää pystyssä hienostoperheensä kulissia, kurkkusyöpää sairastava hollantilainen Wlbgis on menettänyt toivonsa oman perheensä suhteen, mutta on valmis tekemään mitä tahansa pojantyttärensä onnen vuoksi. Nuori senegalilainen Maimuna uskoo vaikeissa olosuhteissa naivisti unelmiinsa, itävaltalainen teinityttö Ulrike testailee viehätysvoimaansa ja etsii jännitystä tylsään arkipäivään.

Naiset kohtaavat toisensa valkoisessa huoneessa, jonkinlaisessa rajatilassa heti kuoleman jälkeen. He haluavat päästä selville siitä, mitä kunkin kuoleman hetkellä on tapahtunut. Tarinoiden kertominen ja jakaminen antaa samalla naisille mahdollisuuden päästä eteenpäin, pois välitilasta elämän ja lopullisen kuoleman välillä. Kertomukset ovat mielenkiintoisia. Naiset ovat persoonallisia, mutta silti samalla yleistettävissä kukin tietynlaisen kohtalon symboliksi. Jokaisen kuolemaan on liittynyt väkivaltaa, milloin yhteiskunnallisista rakenteista juontuvaa, milloin ympäristön välinpitämättömyydestä tai suoraan ihmisten raakuudesta johtuvaa.

Näkökulmatekniikka tulee esiin varsinkin lukujen nimeämisessä, mutta vaikka se siinä hieman pistääkin silmään ja saa odottamaan rakenteelta tietynlaista jäykkyyttä, ei tekniikkaa itse tekstissä ole noudatettu liian tiukasti. Samalla rakenne kuitenkin mahdollistaa kokeilun erilaisilla kerrontatyyleillä, kullekin naiselle juuri hänelle sopivalla muodolla. Shlomith pääsee näyttelemään draamansa ja pistää meidät lukemaan esitelmänsä, Ulrike yliviivaa asiat jotka haluaa unohtaa, uppoaa satuun ja hyräilee laulun sanoja. Polina kertoilee kiireettä, Rosan tarina taas etenee vauhdikkaasti kuin telenovela. Maimunan omaa ääntä kuullaan vain vähän mutta hänen kohtalonsa sieppausdraaman sivujuonteena dokumentoituu lehtileikkeissä.

Fantasia kuolemanjälkeisistä sekunneista. Ehkä hienoinen pettymykseni tähän teokseen johtuu tuosta kauniista alaotsakkeesta, ehkä se sai minut odottamaan liikoja. Pidin paljon kohdista joissa pohdittiin kaiken asteittaista hajoamista, kuinka ensin katoaa kyky tuntea nautintoa tai kipua, sitten tuntoaisti ja lopulta myös kyky koskettaa. Sen sijaan konkreettisemmat kuvitelmat, esimerkiksi kuinka naiset liikkuivat aineettomassa tilassa tai kuinka he rakensivat itselleen kotia vaatteenriekaleista tuntuivat aika kömpelöiltä. Varsinkaan punaiseen perukkiin takkatulena en osaa suhtautua ollenkaan, kun en pysty päättämään, onko mielikuva mielestäni ärsyttävän vai riemastuttavan typerä. Sitäpähän voin jäädä tänne miettimään.

Lueskelin tuossa vielä kaikenlaista Oneironista sanottua, ja Juhani Karilan Hesariin viime elokuussa kirjoittamasta jutusta osui silmiin hieno suora lainaus jossa Laura Lindstedt selittää, kuinka kirjoittaessa kaaos ja järjestys painivat hänen päässään. Lainaus loppuu sanoihin:
"Ei maksa vaivaa kirjoittaa jotain, mikä on jo kirkasta ja selvää, mikä on ajateltu valmiiksi."
Taitaa päteä lukemiseenkin.

23 kommenttia:

  1. Pidin kirjasta erittäin paljon. Hieno lukukokemus, vaikka suhtauduin siihen ensin epäillen (kaikki yliluonnollinen on luontoni vastaista). Ihailen kirjailijan taitoa pitää lukijan mielenkiinto yllä. Samaistuin kirjan seitsemään naiseen. Aion lukea kirjan vielä toiseen kertaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin ajattelin, että saattaisi olla hyvä lukea uudestaan, olen melko varma että lukisin paljonkin uutta toisella kerralla.
      Ihmettelen aika paljon miksi minusta ei tuntunut siltä että samaistuisin, eihän nämä naiset kovin vieraan oloisia olleet. Jokin vain esti, tahtoisin ymmärtää mikä.

      Poista
  2. Kirjoitin näemmä yhtä aikaa sinun kanssa, ja kriittinen olin minäkin.
    Totta, tuo kodinrakentaminen tuntui kyllä jotenkin hassulta. Minä olisin mielellään lukenut näistä naisista ihan erillisissä romaaneissa, jolloinheidän tarinansa lsiivat päässeet paremmin ja laajempina esiin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samaa ajattelin, tässä kirjassa olisi ainesta moneen tarinaan, olisi saattanut toimia ilman noiden realististen ja fantastististen juttujen yhdistämistäkin. Toisaalta minua vähän hykerryttääkin tämä runsaus ja sekamelska, eteeristen pohdintojen yhdistäminen ihan hulluihin mielikuviin, saapahan minunkinlainen tosikko aika hyvin nenilleen :)

      Poista
  3. Minä aloin lukea tätä tänään. Olen lukenut vähän alle 100 sivua, mutta olen kyllä vaikuttunut. Ensinnäkin jo siksi, että ahmaisin huomaamattani kirjasta 40 sivua ja sitten hätkähdin, kun oli pakko vaihtaa asentoa, ettei raajat täysin puutuneet, heh :D Mutta saas nähdä mikä on lopputunnelma. Mielenkiintoista kuitenkin lukea vähemmänkin kehuva arvio, sillä niin moni hehkuttanut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jotain outoa tässä taas on, minäkin luin kirjaa tosi innokkaana, mutta sitten jäi kuitenkin tunne, etten kauheasti nauttinut siitä. Huijaanko mä taas itseäni jotenkin, vai mikä tässä mättää?
      Syynä voisi olla sekin, että tykkään tykätä romaanien henkilöistä, enkä näistä oikein tykännyt. Miksiköhän?

      Poista
    2. Saa olla tykkäämättä.

      Minäkään en tykännyt Oneironista kuin hetkittäin. Tosin, loppu jotenkin huumasi minut ja huomasin lieventäväni lopullista mielipidettä kirjasta.

      Minä hyppäsin joitain jaksoja suosiolla yli. Yksi oli tuo sinun mainitsemasi vaatteista talon rakentaminen. Siinä tiivistyi Oneiron huonot puolet. Liian yksityiskohtaista ja epäkiinnostavaa kuvausta ihan turhasta aiheesta.

      Lopun essee juutalaisuudesta ja syömishäiriöstä oli rautaa. Samoin lehtijutut.

      Poista
  4. Hieno sitaatti Lindstedtiltä tuossa lopussa. Itse kun ajattelen melkein päinvastoin, että kirjoittamisen pitäisi ilmaista selkeä ajatus. Ehkä käsitykseni onkin vanha ja väärä, sillä Oneironissa viehätti juuri tuo monisäikeisyys ja jonkinlainen epätasaisuus ja kokeellisuus, jotka suorastaan riemastuttivat. Naisten pesänrakentamisvietti esimerkiksi, miten naurettavaa ja niin naisten touhua, ja niin totta. Seuraavaksi sitten kirjailija tarjoaakin kirkkaan tutkielman juutalaisuuden perimmäisistä opeista. Ihmisyys (naiseus?) on kaikkea tätä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eikö olekin! Kyllä minäkin olen valmis allekirjoittamaan tuon, että pitäisi pyrkiä kirjoittamaan selkeitä, harkittuja ajatuksia. Mutta sitten kun miettii, että mistä nauttii eniten, niin sehän on loppujen lopuksi aina se, kun itse ymmärtää jotain, itse päätyy ajattelemaan jotenkin, eikö vaan?

      Pesänrakennusvimmaako se ripustelu oli? En tullut ajatelleeksikaan, ihmettelin vaan että miksi ja säälitti se mielikuva tyhjyydessä roikkuvasta kamasta.

      Poista
  5. Tuo Elinan termi "pesänrakentamisvietti" antoi minullekin oivalluksen. Niin, sitähän se tietysti oli! Mitähän miehet olisivat tehneet, valinneet ja alkaneet ponnekkkaasti selvittää tilannettaan?
    Minullakin iski pesänrakennusvietti aina vähän ennen synnytystä. Aloin järjestää ripein ottein kotia, myös silloin kun kuopus syntyi peräti kaksi kuukautta ennenaikaisena, ja mies totesi, että kohta mennään. Minä yritin huitoa, että ei kun muutoin vain järjestelen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kolmannesta virkkeestä jäi pois pari sanaa: ...valinneet JOUKOSTAN JOHTAJAN ja alkaneet ...

      Poista
    2. Joo, se on mielenkiintoinen selitys, eikä tullut itselleni mieleen ollenkaan. Onkohan mulla ne parhaat pesänrakennusajat jo ohi :)

      No kuitenkin, sillä tavalla voin hyvin yhtyä ajatukseen, että hermostuttavissa tilanteissa alan usein järjestellä tavaroita, töissäkin jos on liikaa hommia, alan ikäänkuin jonkinlaisena henkilökohtaisena protestinani siivota omaa työpöytää. Oliskohan se kaikki jotain sellaista oudon tilanteen haltuunottoa?

      Poista
  6. Itse kummastelin kovasti kirjailijan puhetta, sillä sama meno (eli asioita ei saada eteenpäin tai ei uskalleta tehdä sitä, mikä on pakko joka tapauksessa tehdä) on jatkunut minusta jo pitkään, ja Suomen tavaraviennin arvo laskee koko ajan, palkinnonjulkistushetkelläkin luultavasti yli 10% edellisvuodesta.

    Itse en leikkaisi koulutuksesta, en ainakaan toisen asteen koulutuksesta, enkä muutenkaan kuulu nykyhallituksen ylistäjiin. Suomen luottoluokitus olisi jo pudonnut ellei mitään tehtäisi, luottoluokituksen lasku taas nostaa välittömästi sekä valtion että kuntien menoja, sillä kaikki Suomessa ottavat lainaa ja elävät osin velaksi. Eli ilman leikkauksia olisimme jo allikossa, nyt vasta ojassa.


    Selasin kirjan, ja se minusta edustaa nykyään suosittua kerrontatyyppiä, joten ehkä se ansaitsi palkinnon, joka on lopulta rahoitettu yhteisistä varoista, koska eikö kopiostomaksuista kerry Finlandiapalkintosumma, Jarkko Tontin blogista lainaus "Opetuskäytön tekijänoikeuskorvauksilla rahoitetaan monen muun asian lisäksi kaikki kirjallisuuden Finlandia-palkinnot. " Minusta tämä on ongelmallista, sillä oppikirjoja opetuskäytössä kopioidaan eikä kaunokirjallisuutta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi, minä taputin käsiä yhteen riemusta, julkisessa tilassa vielä, kun kuulin Lindstedtin puheen. Olen niin kyllästynyt tähän nykyiseen liturgiaan, kun naama vakavana väännetään taloustiedejargonia, eikä kukaan uskalla hiiskahtaakaan mitään, vaikka takuulla moni laillani epäilee, että oikeistohallitus on nyt laskusuhdanteessa vain ottanut tilaisuudesta vaarin ohjaillakseen rahavirrat haluamiinsa suuntiin. En usko että Suomen taloudellinen tilanne kohenee yhtään siitä, että matalapalkka-alojen lomia leikataan, tai että pitkäaikaissairailta viedään lääkekorvaukset. Jatkuva leikkaaminen vain syventää lamaa, ihan erilaisia ovat varmasti ne keinot, joilla elpyminen alkaa.

      Hauskaa kun sanot kirjan edustavan nykyään suosittua kerrontatyyppiä. Kirjallisuuden uudistaminen, sitä on nyt aika kauan jo tehty yhdistämällä näitä erilaisia tekstityyppejä. Toisaalta hyvä vaan, taidan olla aika konservatiivinen lukija, eli en varmaan tykkäsisi ollenkaan jos joku keksisi jotain oikeasti uutta.

      Palkintosumman koostumisesta en osaa sanoa mitään, mutta oppikirjojen tuotantoa olen useinkin ihmetellyt. Että kuinka meillä on varaa muuttaa kirjasta pari kuvatekstiä ja pistää painokoneet taas rullaamaan uutta painosta? Kuka ne kirjat oikein loppukädessä maksaa? Silloin kun tyttäreni oli vielä lukiossa, se taisin olla minä.

      Poista
    2. Lomaleikkauksia, ja matalapalkka-alojen leikkauksia itsekin vastusta, sillä lomaoikeus ei maksa mitään, mutta auttaa jaksamaan, ja matalapalkka-aloilla ei ole enää leikattavaa. Pitää muistaa, että edelliset hallitukset ovat keventäneet jo kaikkein suurituloisimpien veroja, pääomatulojen todellista verostusta, poistaneet varallisuusveron jne. Uusi hallitus ei saanut edes hallintarekisteriuudistusta (jota itsekin vastaustan) läpi, tuskin mitään muutakaan vielä, toisen asteen koulutuksen säästöt tehtiin edellisen hallituksen aikana sekä AMK:N leikkauksia, nyt leikataan yliopistoista.

      Vanhemmat tosiaan maksavat lukiolaisten oppikirjat vähintään tonni yleensä 2000, eli lukiossa ei kopioida, mutta käsitykseni mukaan kopiostomaksua saattavat maksaa.
      Vasta 17 vuotias saa minimaalisen opintotuen, mutta tällöin lapsilisä loppuu.

      Poista
  7. Luin vain vähän sieltä täältä juttuasi :) Minulla on yhä Oneiron lukupinossa odottamassa. Piti lukea se jouluna, mutta jostain syystä se odottaa yhä. Blogistanian Finlandiaa ajatellenkin kyllä haluan tämän lukea pian.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ok, jään odottamaan juttuasi :)

      Poista
  8. Sanoisin, että Oneiron on tasoa, jota Suomessa ei kovin usein julkaista. Tuo rakennushomma, niin näin sen niin, että sitä, mitä naiset eivät voineet yksin rakentaa elämänsä aikana, sen he pystyivät tekemään yhdessä eli tällainen kollektiivinen, naisten yhteisyyttä korostava puoli.

    Kuten sinäkin, myös minä olin ihan täpinöissäni, kun Oneiron voitti Finlandian. Tärisin ja melkein itkin, koska oli niin mahtava tunne, että kerrankin paras voitti. Puhe oli hieno ja rohkea. Pointsit siitäkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan ehdottomasti Lindstedt on tämän hetken kiinnostavimpia suomalaisia kirjailijoita, vaikkei Oneiron nyt sattunutkaan osumaan ihan prikulleen mun mieltymyksiini.
      Uusimmassa Hesarin kuukausiliitteessä on hänestä mielenkiintoinen juttu, siinä on asiaa mm. kirjoittamisen aloittamisesta, opettelusta ja tavoitteista.

      Poista
  9. Kirjoitat hyvin! Luimme Oneironin lähes samaan aikaan ja linkitin kommenttisi omaan blogiini.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos!
      Lähdenkin heti katsomaan mitä mieltä sinä olet kirjasta.

      Poista
  10. Ei osunut Oneiron minunkaan lukufiiliksiin. Tiesin sen kyllä etukäteen, koska en ole genren ystävä. Siksipä kirjan lukeminen oli oikkein tahkon vääntämistä ja tervan juomista. Edelleenkin ihan puistattaa tietyt kohtaukset kirjasta. Kirjassa oli kaikkea liikaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jaksoit kuitenkin loppuun :) Usein sellainen sinnikkyys on hyvinkin palkitsevaa. Monet kirjat varmaan loksahtavat paikoilleen vasta kokonaisuutena, mutta voi sitä joskus olla vaan tyytyväinen omaan jaksamiseensakin.
      Minä aina välillä kehuskelen sillä, että jätän kirjan armotta kesken jos se ei kiinnosta. Oneiron kyllä kiinnosti, mutta siinä oli jotain sellaista, joka ei sallinut minun kiintyä sen enempää tarinaan kuin sen henkilöihinkään.

      Poista

Kiitos kommentistasi!