tiistai 30. joulukuuta 2014

Opas kävelymeditaatioon / Thich Nhat Hanh

Thich Nhat Hanh: Opas kävelymeditaatioon
The long road turns to joy, suom Thieu Nghiem
Basam Books, 2012, 127 s.
"Kävelymeditaatio on kävellessä tapahtuvaa meditaatiota. Kävelemme hitaasti, rentoutuneesti, pieni  hymy huulillamme. Kun harjoitamme tällä tavalla, tunnemme olomme hyvin miellyttäväksi ja askeleemme ovat maailman levollisimman ihmisen askeleita. Kaikki surumme ja huolemme katoavat, rauha ja ilo täyttävät sydämemme. Kuka tahansa pystyy siihen - tarvitaan vain vähän aikaa, vähän tietoista läsnäoloa ja halu onnellisuuteen."
Näin kirja alkaa. Ja oikeastaan kaikki onkin samalla jo sanottu, mitään tuon kummallisempaa metodia ei seuraa. Opin omaksuminen voi olla siis hyvin yksinkertaista ja helppoa.

Opas koostuu noin viidestäkymmenestä lyhyestä kappaleesta. Rakenne on hyvä, ohjeita voi lukea muutaman kerrallaan. Olin kuitenkin hieman pettynyt neuvojen suorasukaisuuteen ja kielelliseen asuun. Yksinkertaisuus on elämänfilosofiassa varmasti hyve, mutta banaali ei saisi kuitenkaan olla. Olin kai odottanut runollisempaa kieltä ja jotenkin abstraktimpaa ilmaisua muutenkin.

Tiedän monia, jotka hymähtävät halveksivasti ajatukselle mietiskelystä, enkä siis itsekään välttynyt pienistä kiusautuneisuuden hetkistä tätä Thich Nhat Hanhin opasta lukiessani. Ja onhan se toki niin, että jos maailma oikeasti murjoo, kävelymeditaatiosta tuskin saa tarpeeksi apua, tai jos hermot ovat aivan riekaleina, ei keskittyminen mietiskelyyn onnistu vaikka kuinka haluaisi.

Kuitenkin, kun arjessa kaikki sujuu suhtkoht hyvin, mutta ylitsevyöryvä kiire, oma elämännälkä tai ahneus alkavat silti ahdistaa, silloin tietoisesta pysähtymisestä saa helpotusta ja iloa. Jotkut meistä osaavat rauhoittua aivan luonnostaankin, mutta vartavasten tehty harjoitus on myös tehokas tapa tyynnyttää laukkaava mieli. Keskittyminen joogatunnilla on tehnyt minulle aina hyvää, mikseipä siis myös kävelymeditaatio? Pari kertaa olen jo kokeillutkin. Viime sunnuntaina kuljin peltoaukean halkaisevalla kävelytiellä suoraan kohti talvisen iltapäivän aurinkoa. Ympärillä leijaili pieniä kimaltavia lumikiteitä. Oli helppo astella keveästi ja hymyillä kuin Buddha.

maanantai 22. joulukuuta 2014

Elisa Kirjan Kirjaystävärinki

Elisa Kirja ja Blogat tarjoavat tänä jouluna bloggareille hauskan joululahjaringin. Kiitos siitä!

Kävin valitsemassa ystäväblogilleni Kirjaston kummitukselle joululukemiseksi yhden tämän hetken suurimmista hiteistä, Jussi Valtosen romaanin He eivät tiedä mitä tekevät.

Katselin Kummituksen blogia pari viikkoa sitten ja vaikutti siltä, että Valtosen romaanissa saattaisi olla piirteitä joista Kummitus pitää, mutta myös jotain erilaista, uutta. Ja kirjastostahan tätä uusinta Finlandiavoittajaa ei jouluksi saa kummittelemallakaan, varausjonot ovat todella pitkät, eli hyvä saada aivan omaksi.

Hyviä lukuhetkiä, Kummitus, toivottavasti valintani osui oikeaan!

Haluan samalla kiittää MarikaOksaa blogista Oksan hyllyltä. Hän valitsi minulle lahjakirjaksi Alice Hoffmanin romaanin Aavikon kyyhkyset. Olen sitä joskus katsellut kirjastolla, mutta en kuitenkaan lukenut. Elisa Kirjan esittelyssä sen kerrotaan olevan feministinen historiallinen romaani, kuulostaa lupaavalta!

sunnuntai 7. joulukuuta 2014

Kigalin sunnuntait / Gil Courtemanche

Courtemanche, Gil: Kigalin sunnuntait
Un dimanche à la piscine à Kigali, suom. Einari Aaltonen
Like, 2003, 223 s.

Muistan, kuinka hämilläni olin luettuani Kigalin sunnuntait ensimmäisen kerran kymmenisen vuotta sitten. Kirja on täynnä sairautta, raakuutta ja massiivista epäoikeudenmukaisuutta, se on kyyninen ja brutaali. Ja kuitenkin se on samanaikaisesti kaunis, herkkä ja vaikuttava.

Tunsin melkein syyllisyyttä siitä, että pidin kirjasta, enkä osannut päättää, tekikö kirjailija oikein vain väärin valitetessaan aiheekseen Ruandan kansanmurhan. Oliko kyseessä pahimmanlaatuinen ihmisten hädänalaisen aseman hyväksikäyttö vai sankarillinen vääryyksien paljastaminen? Ja kuinka tyynesti pohtia teoksen kirjallisia ansioita, rakennetta ja sanavalintoja, kun aiheena on kansanmurha, mielivaltaista tappamista, silpomista, kiduttamista ja raiskauksia?

Verisen freskon pinnalle on nostettu muutama ihmiskohtalo. Bernard Valcourt, kanadalainen toimittaja, on tullut Ruandaan kehitysyhteistyöhön, perustamaan tv-kanavaa. Projekti ei etene ja hän viettää aikansa lorvimalla hotelli Mille-Collinesin uima-altaalla, kirjoitellen muistikirjaansa ja seuraillen altaalla viihtyviä prostituoituja, ranskalaisia ja belgialaisia avustustyöntekijöitä ja hotellin muita asukkaita sekä henkilökuntaa, johon kuuluu myös häkellyttävän kaunis tarjoilijatar Gentille.

Gentillen henkilöhahmossa tiivistyy tarinan raadollinen ristiriitaisuus. Tyttö näyttää tutsilta, mutta kuuluu varsinkin aiemmin alempiarvoisena pidettyyn hutuheimoon. Suvun esi-isät ovat nähneet paljon vaivaa piilottaakseen hutuominaisuudet ja Gentillessä vihdoin ponnistus on alkanut kantaa hedelmää. Hutukapinan alkaessa Gentille koettaa todistaa alkuperäänsä, mutta henkilöllisyystodistuksia ei uskota, koska tytön solakka varsi ja kapea nenä todistavat toista.

Toisaalla Valcourt paljastaa oman kaksinaismoraalinsa kertoessaan inhoten uima-altaalla naisia väijyvistä laskuvarjojääkäreistä. Hän vertaa miehiä alligaattoreihin jotka liukuvat veteen heti kun vainuavat saalista. Silti hän itse, varsinkin aluksi, kuvaa Gentilleä kuin kaunista esinettä, kiinnittäen huomiota vain tämän rintoihin, huuliin ja takamukseen. Valcourt ei mielestään käytä hyväkseen asemaansa rikkaana ulkomaalaisena, mutta aloittaessaan suhteen Gentillen kanssa mies on kuitenkin täysin tietoinen siitä, että tyttö toivoo hänen avullaan pääsevänsä turvaan Kanadaan.
"- Kuulepa, jokaisella maalla on värinsä, hajunsa ja tarttuva tautinsa, Minun maani sairaus on miellyttämisenhalu. Ranskan itseriittoisuus ja Yhdysvaltojen tietämättömyys.  
- Entä Ruandan?  
- Helppo valta ja se, ettei täällä tarvitse pelätä seurauksia. Täällä vallitsee täysi kaaos. Jos on vähänkin rahaa tai valtaa, niin täällä voi tehdä kaikkea, mikä on muualla kiellettyä. Pitää vain olla uskallusta. Sellaisesta, joka on minun maassani pelkkä valehtelija, voi täällä tulla huijari, meikäläisestä huijarista kehkeytyy täällä suuri roisto. Epäjärjestys ja köyhyys antavat valtaa."
Tällä kertaa luin kirjan uudelleen lukupiirin kanssa. Pelkäsin, että Kigalin sunnuntaille olisi saattanut olla tapahtunut sama kuin Philippe Dijanin kirjoittamalle ja Jean-Jacques Beineix'n ohjaamalle elokuvalle  Betty BlueEn ole täysin selvillä, miksi filmi tuli mieleeni juuri nyt, mutta luulen, että tyylillisesti näissä kahdessa aihepiiriltään täysin erilaisessa teoksessa on jotain samaa. Nuorena vaikutuin leffasta suuresti, mutta kun muutama vuosi sitten katsoin sen uudelleen, tunsin itseni lähinnä noloksi.  Turhaan silti pelkäsin, Courtemanchen tapa kirjoittaa vetosi minuun edelleen, kaikennähneen kertojan kyynisyyden läpi tunkevat tunnustukset, syyllisyydentunne, intohimo ja toivo rakkaudesta tekivät tarinasta edelleen mielenkiintoisen.

Kukaan lukupiirissä ei ollut kokenut kirjaa liian rankaksi, vaikka se vaikeita kysymyksiä mieliin nostikin. Pohdimme sitä, kuinka tällaista voi päästä tapahtumaan, ilman että kansainväliset järjestöt, YK kai etunenässä, puuttuvat asiaan? Vertailimme lukemaamme tilanteeseen Ukrainassa, uskomattoman pelottaviin mediassa velloviin uutisiin joilla ei kuitenkaan tunnu olevan vaikutusta mihinkään. Joku kertoi olleensa aluksi haluton lukemaan väkivallasta, mutta ajatetelleensa sitten olevansa edes lukemisen velkaa niille, jotka ovat joutuneet sitä oikeasti kokemaan.

Kirjan järkyttäviin teemoihin kuuluu myös aids, taudin räjähdysmäinen leviäminen köyhän väestön keskuudessa ja se vääjäämättömyys, jolla tauti tappaa sairastuneita Afrikassa. Välinpitämättömyys sekä omasta että toisten terveydestä tuntuu oudolta, kuolemanpelon puuttuminen liki uskomattomalta.
Cyprien oli jälleen alkanut puhua. Valcourt, hän väitti, halusi opettaa, kuinka eletään kuolemaa odotellessa. Hän taas halusi opettaa Valcourtille, että täällä saattoi elää vain tietäen, että elämä päättyy kuolemaan. Täällä kuoltiin, koska se oli normaalia. Pitkään eläminen ei ollut. 
"Sinun maassasi kuollaan vahingossa, koska elämä on ollut epäreilu ja häipyy kuin uskoton nainen. Luulet, ettemme arvosta yhtä paljon elämää kuin sinä ja maamiehesi. Vaan sanohan, Valcourt, miksi me, vaikka köyhiä olemmekin, huolehdimme serkkujemme orvoista ja miksi vanhuksemme kuolevat lastensa ympäröiminä? En halua pöyhkeillä, mutta te puhutte kuin olisitte elämän ja kuoleman asiantuntijoita. Me taas puhumme elävistä ja kuolevista.   
...
Cyprien piti Valcourtista, joka saattoi kuunnella tuntikausia eikä koskaan puhunut opettavaiseen sävyyn. Mutta hän myös sääli miestä. Valcourt oli kuiva kuin autiomaa, kuin maho maa, joka torjuu siemenet. Häntä jäyti elämisen murhe, sairaus josta kärsivät vain itseensä kääriytyneet. Valcourt oli elävä kuollut, Cyprien oli kuollut elävä, sillä yhtälöllä kanadalainen oli ratkaissut Cyprienin arvoituksen. Ehkä kaunis Gentille antaisi hänelle sähköiskun, joka herättäisi hänet henkiin ja antaisi hänelle mahdollisuuden kuolla arvokkaasti. Vain elävät osaavat kuolla."
Kirjasta on blogannut myös Suketus.