keskiviikko 23. huhtikuuta 2014

Poika nimeltä Kuukivi / Sjón

Sjón: Poika nimeltä Kuukivi
Mánasteinn, suom. Tuomas Kauko
Like, 2014, 152 s.

Mietin tuossa, että onko tämä kirja kuin kaunis runo vai kaunis kuin runo. Lienee kuitenkin aika samantekevää, mihin kohtaan sanat tässä lauseessa sijoittaa, kaipa kirja on yksinkertaisesti vain kaunis. Sen kuvat vangitsevat katsomaan ja teksti kulkee eteenpäin vastustamattomalla rytmillä. Poika nimeltä Kuukivi hohtaa tyyntä sisäsyntyistä valoa vasten tummaa taustaa; ruostetta, basalttia ja verta.

Sjónin tavassa kertoa on jotain maagista, yksinkertaiset lauseet on ladattu täyteen odotusta. Kaikki tärkeä on koko ajan juuri tapahtumaisillaan.
"Konehuoneeseen johtava portaikko on kuin kanava, joka kuljettaa happea liekehtivään uuniin.
Poika tarraa kiinni kaiteeseen ja vastustelee voimaa, joka imee häntä puoleensa. Hän kumartuu taaksepäin niin, että on melkein vaakatasossa ja painaa jalkojaan askelmia vasten niin kuin maailma olisi kääntynyt ylösalaisin ja hän yrittäisi kävellä takaperin ylös portaita, jotka johtavat suoraan loimuavaan tulinieluun.
Hänelle juolahtaa mieleen, että on helpompaa ryömiä pois kuin perääntyä, mutta kääntyessään portaissa hän saa myrskyn syliinsä, menettää otteensa kaiteesta ja paiskautuu raivokkaasti portaat ylös ja konehuoneen ovesta sisään.
Huoneessa on helvetillinen kuumuus ja huutava meteli.
Projektori on hevosen kokoinen, sen kelat ovat yhtä isot kuin vaununpyörät, ja sitä pyörittävä autonmoottori hehkuu rasituksesta punaisena. Lamppu on kirkas kuin aurinko, ja häikäisevä valo loistaa koneen joka raosta."
 
Romaani on historiallinen ilman yhtäkään historiallisen romaanin klisettä. Tapahtuma-aika on 1900-luvun alkupuoli, vuosi jolloin Islannissa muun Euroopan tavoin riehui espanjantauti. Silti lukiessa tuntuu kuin kaikki tapahtuisi tänään, vain lukujen nimissä vilahtavista päivämääristä näkyy, että eletään vuosia 1918 ja 1929. Kirjan alussa Máni Stein Karlsson on 16-vuotias, hän on tarinan Kuukivi. Poika hankkii rahansa myymällä itseään vanhemmille miehille, rakastaa elokuvia ja kauneinta mitä hän tietää on Sólborg Guðbjörnsdóttir, Sóla Guðb, Musidoran näköinen tyttö mustassa nahkahaalarissa punaisen Indian-moottoripyörän ohjaimissa.

Kirjassa viitataan useampaankin kertaan Louis Feuilladen elokuvaan Les Vampires. Hiukan tekisi mieli katsoa, mutta intoa kuitenkin hillitsee se, että vuonna 1915 valmistuneen leffan pituudeksi ilmoitetaan vähän vajaat seitsemän tuntia.

Kirjan on lukenut myös Tämän kylän homopoika. Hän luki kirjan yhdeltä istumalta ja toteaa osuvasti sen toimivan hyvin lyhyenä, koska näin tarinalle jää kasvunvaraa lukijan mielessä!

torstai 17. huhtikuuta 2014

Kaikki hajoaa / Chinua Achebe

Achebe, Chinua: Kaikki hajoaa
Things fall apart, suom. Heikki Salojärvi
Basam Books, 2014, 239 s.
Basam Books Klassikko

"Rummut pärisivät ja huilut soivat ja katselijat pidättelivät hengitystään. Amalize oli ovela ammattilainen, mutta Okonkwo oli liukas kuin kala vedessä. Jokainen hermo ja jokainen lihas pullisteli heidän käsivarsissaan, selässään ja reisissään, sen melkein kuuli miten ne kiristyivät lähes katkeamispisteeseen saakka. Lopulta Okonkwo heitti Kissan selälleen.
Siitä oli jo monta vuotta, ainakin kaksikymmentä vuotta tai enemmänkin, ja koko sen ajan Okonkwon maine oli levinnyt kuin pesaikkopalo harmattanin puhaeltaessa. Hän oli pitkä ja kookas mies, ja tuuheiden kulmakarvojen ja leveän nenän vuoksi hänen kasvoillaan näytti olevan aina hyvin tuima ilme. Hän hengitti raskaasti, ja sanottiin että hänen vaimonsa ja lapsensa saattoivat kuulla hänen hengityksensä majoihinsa."

Chinua Achebe vie lukijan yli sadan vuoden taakse, painiotteluun nigerialaisen kylän keskusaukiolle. Päähenkilö esitellään heti tavalla, jossa ei jää arvailujen varaan millaisesta miehestä on kysymys. Maineikas sankari kunnioittaa perinteitä vaikka haluaakin unohtaa isänsä, hellämielisen haihattelijan joka ei kyennyt maksamaan velkojaan, saati jättämään pojalleen perinnöksi arvonimeä, asuntoa tai edes nuorta vaimoa.

Okonkwo haluaa valtaa ja korkean aseman klaanissa. Ne hän vähitellen saavuttaakin viisaudella, rohkeudella ja kovalla työllä. Tärkeä tekijä kunnian kasvussa on myös se, että Okonkwo osaa pitää vaimot lapsineen kurissa.  Kiivas ja äkkipikainen luonne aiheuttaa kuitenkin myös ongelmia. Okonkwo satuttaa juhlan humussa vanhingossa väärää ihmistä ja joutuu lähtemään maanpakoon äitinsä synnyinsijoille.

Valta-asema oman klaanin mahtimiesten joukossa on menetetty, eikä äidin suvun miehissä ole sellaista urheutta, jota Okonkwo ihailee. Samaan aikaan kotoa kuuluu huolestuttavia uutisia. Valkoisen miehen kirkko levittää kummallisia oppejaan ja Okonkwon vanhin poikakin on harhautunut niitä kuuntelemaan. Klaanin arvovalta on murenemassa, vanhoja jumalia ja esi-isien henkiä ei enää kunnioiteta ja lakiakin aletaan lukea niin kuin valkoiset ovat sen laatineet.

Achebe kirjoittaa kiihkottomasti, mutta pystyy silti tuomaan kirkkaasti esiin ristiriidan 1800-luvun lopun afrikkalaisen klaanikulttuurin ja siirtomaavaltaa edustavien lähestyssaarnaajien välillä. Samat asiat, jotka valkoisille näyttäytyivät pelkkänä taikauskona ja heikompia sortavana mielivaltana, olivat alkuperäisasukkaille tärkeitä perinteitä joiden mukaan yhteiskunta oli järjestäytynyt vuosisatoja. Vaikka Achebekin selvästi haluaakin tuoda esille mm. naisten alistetun aseman tai sairaiden ja vammaisten huonon kohtelun, hän silti näkee väkivaltaa siinä, kuinka itsevarmasti uudisasukkaat ryhtyivät uudistamaan klaanien tapoja ja lakeja.

Tarina etenee näennäisesti arkielämän kuvauksena. Perhe-elämä, sukulaisuussuhteiden merkitys, ruokailutavat, viljelykulttuuri, uskonnolliset menot ja juhlat ja monet muut pikkuseikat yhdistyvät vähitellen syväksi ja eläväksi kuvaksi ihmisestä joka on meistä kaukana niin ajassa kuin paikassakin. Kuva on värikäs ja outo, mutta se on mahdollista ymmärtää. Taitavan kirjailijan ansiota lienee, että sen myös haluaa ymmärtää.

Kaikki hajoaa on julkaistu englanniksi jo vuonna 1958, siis yli 50 vuotta sitten. Achebe sai kansainvälisen Man Booker -palkinnon 76-vuotiaana, vuonna 2005. Tuolloin palkintolautakunnassa istuneen Nadine Gordimerin mukaan Achebea voidaan pitää afrikkalaisen kirjallisuuden isänä. Hän julkaisi elämänsä aikana parikymmentä teosta, romaanien ohella myös runoja, satuja, novelleja ja erityisesti siirtomaa-ajan kysymyksiin pureutuvia esseitä.

Aikaisemmin Achebelta on muutaman sadun lisäksi suomennettu vain yksi romaani, vuonna 1969 julkaistu Kansan mies (WSOY, suom. Eila Pennanen). Acheben pääteoksena pidetty Kaikki hajoaa saatiin suomeksi vasta viime vuonna, heti Acheben kuoleman jälkeen. Heikki Salojärven taidokkaan ja tuoreen käännöksen ansiosta tarinasta ja kielestä ei löydy mitään vanhentunutta. Aihe toki on historiallinen, mutta kertomus voisi olla kirjoitettu tänä vuonna.

Kirjanurkkauksessa Things Fall Apart oli luettu jo ennen suomentamista, helmikuussa 2010.

keskiviikko 2. huhtikuuta 2014

Vielä joskus kerromme kaiken / Daniela Krien

Krien, Daniela: Vielä joskus kerromme kaiken
Irgendwann werden wir uns alles erzählen, suom. Ilona Nykyri
Kannen suunnittelu Eevaliina Rusanen
Gummerus, 2014, 200 s.

Vielä joskus kerromme kaiken, miten houkutteleva nimi romaanille! Tosin lukemista aloittaessani ajattelin hieman sarkastisesti, että voi älkää, eihän se sitten ole enää ollenkaan mielenkiintoista...

Kertomus tempaisi mukaansa melkein alkulehdiltä, ahmin kirjan yhden illan aikana, vain parikymmentä sivua jäi aamuksi. Halusin tietää miten käy kaunottaren joka rakastuu hirviöön. Ja kun tarina loppui, olisin oikeastaan halunnut tietää enemmänkin.

Kirja alkaa todella huolellisella esillepanolla. Ollaan jossain Itä-Saksan takamailla 90-luvun alussa, DDR:n luhistumisen kynnyksellä. Muutama sivu kuluu siihen, kun kerrotaan tarkasti, kuinka rakennukset sijaitsevat ringissä pihan ympärillä, millaiset puuovet on ladoissa ja karjasuojissa, mitä näkyy minkäkin pellon takana. Kun siirrytään sisälle suureen maalaistaloon, vastaan alkaa tulla perheenjäseniä; vanha Frieda ja omituinen Alfred, jääräpäinen Siegfried ja kaunis Marianne sekä näiden pojat, Lukas ja Johannes. Kaikkesta tästä kertoo Maria, kertomuksen alussa 16-vuotias tyttö, joka on juuri muuttanut Brendelin tilalle viimeistä kouluvuottaan käyvän Johanneksen kutsumana.

Tarina on kahtiajakoinen. Maatilan arkipäivää kuvataan nuoren tytön äänellä tarkasti ja realistisesti. Myös ihmisten suhtautuminen muurin murtumiseen tulee esiin hyvin todentuntuisesti. Maatalon työt ovat raskaita, mutta elämä tilalla on kuitenkin melko leppoisaa. Kenelläkään ei ole suuria odotuksia tulevaisuudelta, paikat rapistuvat hiljalleen mutta turvaavat silti niukan toimeentulon. Johannes haluaa pois, kaupunkiin, hän on kiinnostunut taiteista ja unelmoi valokuvaajan urasta.

Kun ensimmäiset merkit poliittisesta muutoksesta tulevat, niihin suhtaudutaan epäuskoisesti, kukaan ei oikein tunnu uskaltavan ottaa asiaa tosissaan. Hiljalleen ihmiset alkavat kuitenkin tajuta mikä kaikki on muuttumassa ja heissä herää uudenlaista yritteliäisyyttä. Siegfried innostuu virittelemään tilalle ekologista tuotantotapaa ja Marianne ehostaa pientä kauppapuotiaan vastaamaan tulevaisuuden odotuksia.

Aivan toiselle linjalle tarina lähtee, kun siirrytään viereiselle maatilalle. Siellä asuu Henner, keski-ikäinen komea mies jolla on silmää naiskauneudelle. Henner ihastuu Mariaan ja saa tämän pauloihinsa, melkein noin vain sormia napsauttamalla. Siirryttäessä tilalta toiselle siirrytään samalla realistisesta kerronnasta eroottiseen fantasiaan, jossa Maria irtautuu arkipäivästä ja luovuttaa vallan Hennerille. Tyttö asettuu miehen nautinnon kohteeksi niin täydellisesti kuin suinkin kykenee, on samanaikaisesti täydellinen madonna ja huora. Jopa klassinen lause, "saat tehdä minulle mitä haluat", kuiskataan.

Kihelmöivä asetelma, tästä voisi alkaa todella mielenkiintoinen tarina. Mutta kirjailijatar päästää henkilönsä pinteestä juuri kun kaikki on paljastumassa. Maria ei joudu koskaan pohtimaan miksi rakastaa Henneriä niin paljon, ei valitsemaan, ei tuottamaan tuskaa eikä katumaan, intohimo ei koskaan laimene eikä mitään muutakaan tavallista, omalla tavallaan mielenkiintoista ehdi tapahtua, kun kirja jo loppuu.

Kirjavan kammarin Karoliina pohtii teoksen mahdollista salaviisautta ja sitä, kuinka lukijat saattavat sijoittaa tarinoihin sellaisia asioita, joita kirjailija ei ole sinne mielestään kirjoittanut. Hän myös esittelee millaisia kansia tämä käännöshitti on muissa julkaisumaissa saanut.