tiistai 29. maaliskuuta 2011

Satunnaista seuraa

Satunnaista seuraa / Anne B. Ragde
Nattønsket ; suomentanut Katriina Huttunen
Tammi, 2011, 250 s.


Satunnaista seuraa on räväkällä seksillä höystetty kepeä tarina Ingunnista, Trondheimissa asuvasta ikisinkusta. Ingunn työskentelee muodikkaasti musiikkitoimittajana ja elää itsekin jonkinlaista rokkiunelmaa. Hän naiskentelee ympäriinsä ilman sitoutumuksia, pitää huolen, että ehtii jättää ennen kuin tulee jätetyksi ja kiteyttää elämänfilosofiansa suosikkibiisiensä riimeihin.


Tällä mennään melkein loppuun saakka, pieniä syyllisyyden- ja yksinäisyydenpuuskia lukuunottamatta Ingunnin elämä kuluu vailla sen syvällisempiä mietteitä, dokaillen ja aina yhä nuorempia miehiä iskien. 


En ehkä oikein tavoittanut sitä mitä kirjailija on tahtonut sanoa. Tarinan onttous voisi olla tietysti tarkoituksellinen tyylikeinokin, onhan se melko tyhjänpäiväistä jos ihmisuhteet kaventuvat pelkäksi seksiksi. Kun päällimmäisenä tunteena on pelko menetyksestä, ei voi kiintyä eikä luottaa. Selvimmin tämä näkyy miessuhteissa, mutta ei Ingunn naispuolisille tuttavilleenkaan uskalla oikein antaa arvoa.

Sitoutumisen pelko on mielenkiintoinen aihe, mutta sen käsittely jää melko kapeaksi. Vaikken kovin osoittelevasta tyylistä pidäkään, aihetta ei saada tässä oikein esiin, se jää liiaksi raflaavien seksikohtausten ja trendikkään työelämän kuvauksen varjoon.


Jonkinlainen käänne tapahtuu tarinan puolivälissä, kun Ingunn tapaa pienen Emma-tytön yksinhuoltajaksi jääneen Tomin. Ingunn pyristelee rakastumista vastaan huonolla menestyksellä. Ja jokainen pieni lukija arvaa taatusti jo tässä vaiheessa, kuinka siinä käy. Ratkaisu on vähän turhan helppo.


"Satunnaista seuraa" on sujuvasti kirjoitettu ja viihdyttävä, mutta toisaalta tasapaksu ja yllätyksetön. Kirjan luettuani minun on hieman vaikeaa ymmärtää Berliininpoppelit -sarjan suurta suosiota; kirjat eivät voi muistuttaa paljon toisiaan.

torstai 24. maaliskuuta 2011

Vapiseva nainen : hermojeni tarina


Vapiseva nainen : hermojeni tarina / Siri Hustvedt
The shaking woman, or, A history of my nerves ; suomentanut Kaisa Sivenius
Otava, 2011, 240 s.


Sairaskertomukset harvoin kiinnostavat muita kuin sairastajaa itseään. Vapiseva nainen on onneksi muutakin, Hustvedt on kerännyt tarinansa ympärille huikean määrän taustatietoa. Pääsemme tutustumaan psykiatrisen hoidon historiaan ja hysteerisiin naisiin yhtä syvällisesti kuin modernin neurologian diagnostiikkaan dissosiatiivisesta konversiohäiriöstä. 


Hustvedt kertoo kärsineensä neurologisista häiriöistä lapsesta lähtien. Pitkittyneille migreenisäryille ei löytynyt elimellistä syytä tai parannuskeinoa. Ainoa keino hillitä kipua vaikuttaa olevan sen tosiseikan hyväksyminen, että aina särkee. 


Hälyttävä uusi oire ilmeni ensimmäisen kerran vuonna 2006 Hustvedtin pitäessä muistopuhetta isälleen Minnesotan yliopistolla. Kesken hienosti alkaneen esiintymisen puhuja alkoi vapista kaulasta alaspäin. Vaikka vartalon tärinä oli täysin hallitsematonta, puhuminen onnistui hyvin ja rauhallisesti. Tämä järkyttävä "kahtiajakautuminen" vaati selitystä. Hustvedtin kiinnostus psykiatriaan ja neurologiaan alkoi syvetä löytöretkeksi psykologisten teorioiden ja sairastamisen fenomenologian maailmaan.


Mielenkiintoisinta kirjassa onkin se, kuinka Hustvedt liittää neurologiset oireensa oman minuuteensa etsintään. Hakiessaan selityksiä mm. psykoanalyysistä hän samalla kyseenalaistaa nykylääketieteen tiukan keskittymisen fysikaalisiin oireisiin. Itsen etsinnän ohella Hustvedt tulee pohtineeksi yleisempiäkin ihmisenä olemisen kysymyksiä. 


Seuraavassa oivallus siitä, miksi me niin mielellämme luemme kirjoja;    
"Kaikkein lähimmäksi porttia toisen ihmisen mieleen pääsemme lukemalla kirjoja. Lukeminen on se mielen areena, jolla eri ajattelutavat, kovat ja herkät, ja niiden synnyttämät ajatukset näkyvät selvimmin. Meille avautuu väylä vieraan ihmisen sisäiseen kertojaan. Lukeminen on nimenomaan keino päästä elämään toisen ihmisen sanojen sisällä. Hänen äänestään tulee lukemisen ajaksi minun kertojanääneni. Säilytän toki edelleen oman kriittisen kykyni ja voin pysähtyä sanomaan itselleni: "Tuo on aivan totta" tai: "Ei, hän ei ota ollenkaan huomioon, että..." tai: "Onpa stereotyyppi", mutta mitä mukaansa tempaavampi ääni kirjassa on, sitä enemmän kadotan oman ääneni. Tulen vietellyksi ja antaudun toisen ihmisen sanoille. Kaiken lisäksi joudun usein keskenään hyvin erilaisten näkökulmien vietäväksi. Mitä vieraampi, torjuvampi tai vaikeampi ääni on, sitä enemmän puolestaan huomaan jakautuvani asuttamaan kahta päätä yhtä aikaa. Vastarinnan voittaminen on yksi lukemisen nautintoja. Joitakin tekstejä on lähes mahdottoman vaikea lukea, ja kun valo yhtäkkiä välkähtää jotakin vaikeaselkoista kohtaa lukiessa, sen ymmärtämisestä (tai tunteesta, että on ymmärtänyt) tulee onnellinen olo."

lauantai 19. maaliskuuta 2011

Kuka? Mitä? Missä? Milloin?

Karoliina Kirjavasta kammarista haastoi minutkin kertomaan itsestäni.

Blogia perustaessa tarkoitukseni oli kirjoittaa tiukasti vain kirjoista, lukupäiväkirjaa. Toisten blogeja seuratessa on kuitenkin aina tuntunut kivalta kun on saanut tietää kirjoittajasta jotain henkilökohtaistakin, ikään kuin taustana mielipiteille.

Kuka?
Kotioloissa olen kahden räiskyvän teinityttären äiti ja viilipyttyrauhallisen valokuvaajan vaimo. Perheeseen kuuluu myös kaksivuotias suomenlapinkoira Hulda, jääräpäisin meistä kaikista.

Asustamme Turun Nummenpakalla juustokuutioksi pullahtaneessa rintamamiestalossa, jossa riittää remontoitavaa ja pihatöitä

Kesäisin mökkeilemme Sysmässä. Pikkuruisen Haapasaaren lisäksi rakastan siellä aarteita täynnä olevia divareita, kirjakauppaa ja kahviloita ja kaikkia leppoisan vinksahtaneita yllätyksiä, joihin kylällä törmää.

Olen ahminut kirjoja ja elokuvia niin kauan kuin muistan. Työ kaupunginkirjastossa antoi varsinkin aiemmin loistavan aitiopaikan seurata kotimaassa julkaistavaa materiaalia, nykyiset työtehtävät valitettavasti eivät niinkään. Uusi harrastus onneksi korjaa ongelmaa; teidän upeita blogejanne seuratessa tunnen pysyväni kärryillä siitä, mistä kirjoista ihmiset ovat kiinnostuneita ja mistä juuri nyt puhutaan.

Teatterissa ja konserteissakin käyn, mutta baletista ja oopperasta lähinnä vain haaveilen.

Mitä?
Muisti vilahti tuolla jo aeimminkin, ja sen puute oli minulla tärkein syy blogin aloittamiseen. Suuren osan työajasta vietän Kirjallisuus ja taiteet -aihealueen neuvonnassa. Asiakkaat pyytävät aika usein, ja koko ajan lisääntyvässä määrin, suosittelemaan itselleen lukemista. Se on hauskaa, mutta minunlaiselleni unohtelijalle joskus myös vähän ongelmallista. On meinaan melko ärsyttävää, kun on juuri kuullut millaisista kirjoista toinen pitää ja tietää äskettäin lukeneensa jotain sopivaa, näkee kirjan kannen silmissään ja nimikin pyörii ihan kielen päällä... Mutta mikä ihme se tarkkaan ottaen olikaan?

Ensin suunnittelin hankkivani oikein kauniskantisen vihkon. Siihen ajattelin kirjata kaikki lukemani kirjat, toivoin, että kirjoittaminen yksin jo auttaisi painamaan mieleen faktat paremmin. Sitten hoksasin blogin mahdollisuudet; päivittäminen on helppoa ja kivaa ja lisäksi blogista voi tarkistaa asioita missä vain on kone auki, vaikka neuvonnassa!

Missä ja milloin?
Tässä ruokailuhuoneen pitkän pöydän päässä näpyttelen päivitykset läppäriin, välillä katselen ikkunasta omenapuun oksien läpi kadulle. Olisko muuten "jouluvalot" pitänyt jo puusta sammuttaa, vai saako ne palaa niin kauan kuin pimeää riittää?

Muiden blogeja lueskelen ja kommentoin joskus töissäkin, hiljaisina hetkinä neuvonnassa se on oivaa ajankulua, kivaa ja hyödyllistä työnkin kannalta. Silti bloggaaminen on minulle ennen kaikkea harrastus. Lukeminen tapahtuu vapaa-ajalla, useimmiten iltasella, samoin kirjoista kirjoittaminen.

Mitä mielessä?
Näin keväällä päällimmäisenä mielessä on piha! Yritän pitää itseni aisoissa, mutta yleensä intoudun kylvämään mielettömät määrät kukkien siemeniä. Kuukauden kuluttua olen sitten taas ihan pulassa pikkutaimien kanssa. En millään raaskisi heittää pois yhtäkään itänyttä, mutta mitkään purkit eikä varsinkaan aika meinaa riittää kaikkeen siihen koulimiseen!

Saati sitten toukokuussa, kun aamuisin ennen töihin lähtöä ramppaan kellarista pihalle kymmeniä, jollei satoja pikkupurkkeja totuttautumaan ulkoilmaan. Ja illalla luonnollisesti sama toiseen suuntaan. Silloin mietin kyllä, että en taida olla ihan viisas, mutta jos nyt kuitenkin ton taimen vielä tois tai veis, ja tostakin tulis varmaan hieno, ja sitä rataa...

Eli hienoa kevättä vaan kaikille, hyviä lukukokemuksia ja intoa uusiin juttuihin!

Vaikka aloitinkin oman kirjoitteluni lähinnä muistikirjana, vasta sen jälkeen, kun löysin muiden blogeja, aloin kommentoida ja saada kommentteja, on harrastus alkanut antaa parastaan. Kiitos siitä kaikille teille!

Seuraavaksi kieräytän haasteen Arjalle Kulttuuri kukoistaa -blogiin.

maanantai 14. maaliskuuta 2011

Nenäpäivä


Nenäpäivä / Mikko Rimminen
Teos, 2010, 339 s.


Nenäpäivän lukeminen sujui kumman tahmeasti. Aloitin innokkaana, mutta muutaman luvun jälkeen kirja alkoi hylkiä. Kiertelin sitä kaukaa ja ilahduin tekemättömistä kotitöistä sun muista välitöntä huomiota vaativista tekosyistä, mahdollisuuksista jättää lukeminen tuonnemmaksi.


Hienointa teoksessa on ylenpalttinen kielellinen iloittelu. Rimminen on virtuoosi keksimään uudissanoja ja vääntelemään lauserakenteita yllättäviin merkityksiin. Ja tämän hän tekee tyylillä. Erikoisuudet eivät koskaan mene liiallisuuksiin vaan kieli säilyy koko ajan hyvänä ja helposti ymmärrettävänä.


Tässä katsellaan vanhaa sokeaa miestä;
"Uskalsin katsoa sitä vähän pitempään, kun tiesin ettei se näe. Sen muuhun kuivettuneeseen olemukseen nähden aika paksut maiskauttelijanhuulet hymyilivät vaivihkaista hymyä. Kasvot olivat vuosirenkautuneet kaareville rypyille suun ympärille niin kuin keskelle naamalammikkoa olisi heitetty kivi. Dyynikkään otsan yllä siimamaisia mustia hiuksia riitti juuri ja juuri sen verran että niistä oli saatu vesikammattua kimppu ohuita raitoja, jotka kulkivat maksaläikkäisen päälaen yli. Sitten, juuri kun olin ajautunut katselemaan sen hellyyttäherätttävää nuutunutta, ylös asti napitettua paitaa jossa oli sinisiä ja vihreitä ja mustia ruutuja, huomasin liikettä ukon vasemmanpuoleisen linssin keskellä.  
Meni vähän aikaa ymmärtää, että se iski silmää."

Juoni sen sijaan ei kehity alun kieltämättä herkullisesta asetelmasta juuri lainkaan. Tarinan päähenkilö Irma on yksinäinen, ehkä äskettäin eläköitynyt tai eläkeputkeen joutunut yksinasuja, joka keksii ajankulukseen esiintyä taloustutkimuksen kyselijänä. Tämä hyväntahtoinen höppänä matkustaa aamuisin paikallisjunalla Hakaniemestä Korsoon tai Keravalle, soittelee ihmisten ovikelloja ja tavatessaan otollisia haastateltavia, kyselee heiltä vähän mitä sattuu, mm. mieltymyksistä broilerinmaksaan tai pähkinöihin. 


Muutaman viikon kuluttua paikallislehdessä ilmestyy huijarihaastattelijasta varoittava juttu. Irma alkaa pelätä paljastuvansa, mutta haastateltavista ja juttutuokioista heidän kanssaan on jo ehtinyt tulla hänelle niin tärkeitä, ettei hän malta lopettaa. 


Syy suureen kriittisyyteeni saattaa tietysti piillä siinäkin, että vertailukohta on nyt aika kova, edellinen lukemani kirja kun oli Miina Supisen Apatosauruksen maa. Molemmat ovat humoristisia ja kielellisesti rikkaita, mutta ero on intensiteetissä. Siinä missä Supisen absurdi huumori vie lukijan vuoristoradalle, jossa takuuvarmasti vihlaisee vatsanpohjasta pudotuksissa, Rimmisen kanssa pääsee vain kahvikuppeihin. Niissä täristään ja pyöritään ympyrää kierros toisensa perään. Aluksi on ihan kivaa, mutta pitkän päälle meno on turhan tasaista.


Ja onhan se niinkin, että Finlandiavoittajaan on ihan pakko aina suhtautua vähän epäluuloisesti.

perjantai 4. maaliskuuta 2011

Apatosauruksen maa

Apatosauruksen maa : tarinoita / Miina Supinen
WSOY, 2010, 173 s.

Supisen teksti kulkee kuin hullun kuskin auto. Suoralla tiellä mennään ihan rauhallisesti vaan, ja pysytellään lisäksi turvallisesti penkereen puolella. Mutta kun mutka lähestyy, silloin otetaan äkkiä haltuun koko kaista ja painetaan kaasu pohjaan! Vai olinko se minä, jonka oli aina ahneesti kiihdytettävä lukunopeutta kun kerronta alkoi luvata käännähtämistä absurdin puolelle?
"Olette kai joskus sulkeneet silmänne aurinkoisena päivänä ja nähneet punaista silmäluomienne läpi? Ja varmaankin olette joskus laittaneet sormenne taskulampun lasin päälle ja nähneet sormen hehkuvan punaisena. Voitte myös, jos olette varovaisia, laittaa palavan tulitikun suuhunne, sulkea huulenne ja katsoa peilistä itseänne. Ennen kuin tulitikku sammuu, näette poskienne läpi ihanaa kajoa.
Näistä esimerkeistä voi päätellä, että ihmisen ihosta ja laajemminkin kudoksista saa erittäin herkkiä ja kauniita lampunvarjostimia..."
Novellit ovat lyhyitä, niitä mahtuu pieneen kirjaan yli 20. Aihepiirit ovat arkisia, tuulipukukansan nuorempi ikäpolvi siellä pinnistelee kotona ja töissä, vauvoineen ja vaareineen.

Lähtötilanteet ovat usein mitä tavanomaisimpia. Kertoja aloittaa korrektin kaavamaisesti, kuin vanha kansakoulunopettaja. Seuraa pientä kaartelua, jonka aikana voi jo aavistella, että kaikki ei olekaan ihan niin kuin pitäisi. Ja sitten juttu repeää johonkin hulvattomaan, joskus ällöttäväänkin, mutta yleensä melkoisen riemuisaan yllätykseen. Samalla kun lukija hekottelee melkein hengettömänä, häntä saattaa puristaa vähän sydämestä. Tarinoiden taustalla nimittäin lymyää aina jotain, joka on samanaikaisesti vähän surullista ja hirvittävän totta.