Nenäpäivä

Nenäpäivä / Mikko Rimminen
Teos, 2010, 339 s.


Nenäpäivän lukeminen sujui kumman tahmeasti. Aloitin innokkaana, mutta muutaman luvun jälkeen kirja alkoi hylkiä. Kiertelin sitä kaukaa ja ilahduin tekemättömistä kotitöistä sun muista välitöntä huomiota vaativista tekosyistä, mahdollisuuksista jättää lukeminen tuonnemmaksi.


Hienointa teoksessa on ylenpalttinen kielellinen iloittelu. Rimminen on virtuoosi keksimään uudissanoja ja vääntelemään lauserakenteita yllättäviin merkityksiin. Ja tämän hän tekee tyylillä. Erikoisuudet eivät koskaan mene liiallisuuksiin vaan kieli säilyy koko ajan hyvänä ja helposti ymmärrettävänä.


Tässä katsellaan vanhaa sokeaa miestä;

"Uskalsin katsoa sitä vähän pitempään, kun tiesin ettei se näe. Sen muuhun kuivettuneeseen olemukseen nähden aika paksut maiskauttelijanhuulet hymyilivät vaivihkaista hymyä. Kasvot olivat vuosirenkautuneet kaareville rypyille suun ympärille niin kuin keskelle naamalammikkoa olisi heitetty kivi. Dyynikkään otsan yllä siimamaisia mustia hiuksia riitti juuri ja juuri sen verran että niistä oli saatu vesikammattua kimppu ohuita raitoja, jotka kulkivat maksaläikkäisen päälaen yli. Sitten, juuri kun olin ajautunut katselemaan sen hellyyttäherätttävää nuutunutta, ylös asti napitettua paitaa jossa oli sinisiä ja vihreitä ja mustia ruutuja, huomasin liikettä ukon vasemmanpuoleisen linssin keskellä.  

Meni vähän aikaa ymmärtää, että se iski silmää."

Juoni sen sijaan ei kehity alun kieltämättä herkullisesta asetelmasta juuri lainkaan. Tarinan päähenkilö Irma on yksinäinen, ehkä äskettäin eläköitynyt tai eläkeputkeen joutunut yksinasuja, joka keksii ajankulukseen esiintyä taloustutkimuksen kyselijänä. Tämä hyväntahtoinen höppänä matkustaa aamuisin paikallisjunalla Hakaniemestä Korsoon tai Keravalle, soittelee ihmisten ovikelloja ja tavatessaan otollisia haastateltavia, kyselee heiltä vähän mitä sattuu, mm. mieltymyksistä broilerinmaksaan tai pähkinöihin. 


Muutaman viikon kuluttua paikallislehdessä ilmestyy huijarihaastattelijasta varoittava juttu. Irma alkaa pelätä paljastuvansa, mutta haastateltavista ja juttutuokioista heidän kanssaan on jo ehtinyt tulla hänelle niin tärkeitä, ettei hän malta lopettaa. 


Syy suureen kriittisyyteeni saattaa tietysti piillä siinäkin, että vertailukohta on nyt aika kova, edellinen lukemani kirja kun oli Miina Supisen Apatosauruksen maa. Molemmat ovat humoristisia ja kielellisesti rikkaita, mutta ero on intensiteetissä. Siinä missä Supisen absurdi huumori vie lukijan vuoristoradalle, jossa takuuvarmasti vihlaisee vatsanpohjasta pudotuksissa, Rimmisen kanssa pääsee vain kahvikuppeihin. Niissä täristään ja pyöritään ympyrää kierros toisensa perään. Aluksi on ihan kivaa, mutta pitkän päälle meno on turhan tasaista.


Ja onhan se niinkin, että Finlandiavoittajaan on ihan pakko aina suhtautua vähän epäluuloisesti.