maanantai 14. maaliskuuta 2011

Nenäpäivä


Nenäpäivä / Mikko Rimminen
Teos, 2010, 339 s.


Nenäpäivän lukeminen sujui kumman tahmeasti. Aloitin innokkaana, mutta muutaman luvun jälkeen kirja alkoi hylkiä. Kiertelin sitä kaukaa ja ilahduin tekemättömistä kotitöistä sun muista välitöntä huomiota vaativista tekosyistä, mahdollisuuksista jättää lukeminen tuonnemmaksi.


Hienointa teoksessa on ylenpalttinen kielellinen iloittelu. Rimminen on virtuoosi keksimään uudissanoja ja vääntelemään lauserakenteita yllättäviin merkityksiin. Ja tämän hän tekee tyylillä. Erikoisuudet eivät koskaan mene liiallisuuksiin vaan kieli säilyy koko ajan hyvänä ja helposti ymmärrettävänä.


Tässä katsellaan vanhaa sokeaa miestä;
"Uskalsin katsoa sitä vähän pitempään, kun tiesin ettei se näe. Sen muuhun kuivettuneeseen olemukseen nähden aika paksut maiskauttelijanhuulet hymyilivät vaivihkaista hymyä. Kasvot olivat vuosirenkautuneet kaareville rypyille suun ympärille niin kuin keskelle naamalammikkoa olisi heitetty kivi. Dyynikkään otsan yllä siimamaisia mustia hiuksia riitti juuri ja juuri sen verran että niistä oli saatu vesikammattua kimppu ohuita raitoja, jotka kulkivat maksaläikkäisen päälaen yli. Sitten, juuri kun olin ajautunut katselemaan sen hellyyttäherätttävää nuutunutta, ylös asti napitettua paitaa jossa oli sinisiä ja vihreitä ja mustia ruutuja, huomasin liikettä ukon vasemmanpuoleisen linssin keskellä.  
Meni vähän aikaa ymmärtää, että se iski silmää."

Juoni sen sijaan ei kehity alun kieltämättä herkullisesta asetelmasta juuri lainkaan. Tarinan päähenkilö Irma on yksinäinen, ehkä äskettäin eläköitynyt tai eläkeputkeen joutunut yksinasuja, joka keksii ajankulukseen esiintyä taloustutkimuksen kyselijänä. Tämä hyväntahtoinen höppänä matkustaa aamuisin paikallisjunalla Hakaniemestä Korsoon tai Keravalle, soittelee ihmisten ovikelloja ja tavatessaan otollisia haastateltavia, kyselee heiltä vähän mitä sattuu, mm. mieltymyksistä broilerinmaksaan tai pähkinöihin. 


Muutaman viikon kuluttua paikallislehdessä ilmestyy huijarihaastattelijasta varoittava juttu. Irma alkaa pelätä paljastuvansa, mutta haastateltavista ja juttutuokioista heidän kanssaan on jo ehtinyt tulla hänelle niin tärkeitä, ettei hän malta lopettaa. 


Syy suureen kriittisyyteeni saattaa tietysti piillä siinäkin, että vertailukohta on nyt aika kova, edellinen lukemani kirja kun oli Miina Supisen Apatosauruksen maa. Molemmat ovat humoristisia ja kielellisesti rikkaita, mutta ero on intensiteetissä. Siinä missä Supisen absurdi huumori vie lukijan vuoristoradalle, jossa takuuvarmasti vihlaisee vatsanpohjasta pudotuksissa, Rimmisen kanssa pääsee vain kahvikuppeihin. Niissä täristään ja pyöritään ympyrää kierros toisensa perään. Aluksi on ihan kivaa, mutta pitkän päälle meno on turhan tasaista.


Ja onhan se niinkin, että Finlandiavoittajaan on ihan pakko aina suhtautua vähän epäluuloisesti.

9 kommenttia:

  1. Olen päättänyt, että luen Nenäpäivän aikaisintaan loppuvuonna. Jostain syystä minulla on vahva tunne, että kirja ei ole niin hieno lukukokemus, mitä Finlandia antaisi ymmärtää. Jos pääsen tästä asenteesta, ehkä sitten tosiaan tartun loppuvuonna siihen ja luen ;)

    VastaaPoista
  2. On se kyllä jännä, että niin harva bloggaaja on innostunut tästä. Minäkään en usko innostuvani enkä taida edes yrittää, kun on niin hirveästi kirjoja, jotka haluan palavammin lukea.

    Arvostan uusia sanoja ja kielen kehittelyä, ja lainaamasi katkelman mukaan se tosiaan sujuu Rimmiseltä mukavasti. Sen sijaan luin äskettäin muuten hyvän kotimaisen romaanin, jossa kuitenkin väkisin keksityiltä tuntuneet uudissanat tökkivät minua pahasti. Bloggaan siitä vähän myöhemmin, joten pidän tässä romaanin nimen tässä vielä salassa. :)

    VastaaPoista
  3. Juuri mietin, että onko tämä pakko lukea, kun siinä on tämä blogikevään teema, huumori kielellisesti läsnä. Vieläkään en ole varma, haluanko. Miksi minulla tulee tuosta tekstistä sellainen tekonokkeluus mieleen. Että jaksaisiko sitä ihan kirjallista kuitenkaan. Ja myönnän, ennakkoasenteeni on paheksuttavaa lajia...

    VastaaPoista
  4. Lainasin kirjan tänään kirjastosta, vaikka en muiden bloggaajien kommenteista johtuen odota sitä mitenkään erityisen innostuneena. Pakkohan sitä on kuitenkin omin silmin todeta, onko kirja yhtä huono kuin annettu ymmärtää:)

    VastaaPoista
  5. Eihän Nenäpäivä totaalisen huono ole, mutta kyllä se vähän liikaa jahnaa paikallaan. Jos kyllästytte parin luvun jälkeen (niinkuin minulle kävi), hypätkää reilusti eteenpäin ja lukekaa loppu. Siellä odottaa pieni kaunis katharsis!

    VastaaPoista
  6. Minäkään en innostunut tästä kirjasta yhtään ja taistelin sen loppuun. Minua ärsytti jopa kieli ja oudot sanat ja kirjan hauskuutta en oikein löytänyt myöskään;D

    VastaaPoista
  7. Voi Erja! Minua nauratti tuo kahvikuppivertauksesi - se on niin osuva, ja voin kuvitella, että Irmakin pitäisi siitä. :)

    Nenäpäivä on tasainen, mutta niinhän ihmisen elämä enimmäkseen on - Irman elämä varsinkin. Draamaa syntyy oven paukauksesta ja siitä, mitä ei kerrota. Apatosauruksen maa on taas ihan toista lajia, koska se on novellikokoelmaa (tai "lyhytproosaa" vai miten se termi meni), mutta tietysti peräkkäin luetut vaikuttavat toisiinsa.

    Minä olen niitä harvoja (?!) ihastuneita. :)

    VastaaPoista
  8. Erjuska, sinulle on haaste blogissani, täällä: http://kirjavakammari.blogspot.com/2011/03/kuka-mita-missa-milloin.html

    :)

    VastaaPoista
  9. Myös minä arkailen Nenäpäivään tarttumista, vaikka se joulusta saakka on omassa hyllyssä ollut. Löytyykö meistä - siis minusta ja Rimmisen kirjasta - mitään yhteistä?

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi!