torstai 23. helmikuuta 2012

Puhdistautuminen / Patrick deWitt

Ablutions : notes for a novel ; suomentanut Tero Valkonen
ISBN 978-952-234-029-0
Siltala, 2010, 177 s.

Kirjan alku säväyttää; aivan kuin valot himmenisivät ja vanha särisevä projektori alkaisi näyttää mustavalkoista filmiä 50-luvulta. Kuva tarkentuu rähjäiseen baariin Hollywoodin laitakaupungilla ja kertoja aloittaa väsyneen selostuksen Tom Waitsin äänellä...

Vahva tunnelma syntyy erikoisesta kerrontatyylistä, tarina alkaa keriytyä auki sinä-muodossa: " Katselet omalta paikaltasi sivuhuoneen sisäänkäynnin vierestä, miten kanta-asiakkaat katselevat itseään baaritiskin takaisesta peilistä. He sukivat sulkiaan, nokkivat toisiaan, ovat tyytyväisiä kuvajaisiinsa - mutta mitä he mahtavatkaan nähdä varjoisissa profiileissaan? Mietit oikein tosissasi, minkälaista heidän elämänsä on ollut ennen tänne muuttoa? Niin oudolta kuin se tuntuukin, heidän on täytynyt olla jonkin muun hollywoodilaisbaarin kanta-asiakkaita, mutta he ovat vaihtaneet paikkaa tai heitä on pyydetty vaihtamaan, he ovat etsineet itselleen uuden turvan, asettuneet aloilleen saatuaan ensimmäisen ilmaisen kaljan tai ystävällisen sanan, kuultuaan baarimikon velton vitsin josta loputon toisto on tehnyt lähes tunnistamattoman. Ja sitten kanta-asiakkaat kääntyvät kertomaan vitsin vielä kerran."


Tyyli ihastutti minua aluksi kovasti, mutta pidemmän päälle se alkoi tuntua vähän kaavamaiselta. Äkkiä ajatellen sinä-kerronnan voisi luulla auttavan lukijaa samaistumaan päähenkilöön, mutta tosiasiassa tulos on  päinvastainen. Jatkuva puhuttelu sai ainakin minut oikein korostetusti tajuamaan, että kyseessä on joku aivan muu kuin minä, ja hyvä niin! Tarinan rakenteeseen nojaten sinä -kerronnan ei ole tarkoituskaan puhutella; erikoisen persoonamuodon käyttö perustuu siihen, että luemme päähenkilön muistiinpanoja romaania varten.

Kirjan takakansi ja moni arvostelukin on todennut kirjan olevan Bukowskin perillisiä, ja niin se kieltämättä onkin. Viskiä, vodkaa, tequilaa ja kaikenvärisiä pillereitä kuluu uskomattomia määriä, illuusiotonta seksiä riittää sivukaupalla ja rappiomielialan joukkoon on eksynyt toivoa vain häviävän pieninä häiveinä. Silti kyseessä ei ole plagiointi, deWittillä on kerrottavana oma tarinansa ja hän tekee sen tyylillä.

Patrick deWittin ihmiskuvauksessa on kaikessa misantrooppisuudessaankin syvyyttä ja tarkkuutta, jopa jonkinlaista rivien väliin piiloutuvaa lämpöä. Tiskin ääressä istuva friikkikokoelma ja baarimikon tempoilu huume- ja viinakierteissä tulevat kuvatuiksi järkyttävän rehellisesti, kaikkine vihan ja inhon purkauksineen, riipaisevine rakkaudenkaipuineen ja masentavine yksinäisyyden- ja toivottomuudentunteineen.

Erikoismaininta täytyy antaa kirjan kannen suunnittelijalle, Jussi »S» Karjalaiselle. Kuvaan otettujen rasvoittuneiden sisäelinten lisäksi hän on keksinyt vahvistaa tunnelmaa ikäänkuin muovituksen alle jääneillä tahroilla, pölypalloilla ja häpykarvoilla! 

Puhdistautumisesta on juttu myös blogissa Rakkaus on koira helvetistä.

sunnuntai 19. helmikuuta 2012

Huono karma / David Safier

Mieses Karma ; suomentanut Tiina Hakala
Bazar, 2011, 280 s.

Kiinnostun harvoin hauskoiksi mainostetuista kirjoista, mutta Huono karma kiinnitti huomion. Sen elämäniloisen keltainen kansi houkutteli ja onhan aihekin aika poikkeuksellinen, jälleensyntymä! Ja kyllähän kirjan luki ihan mielellään, villi juoni koukutti hyvin ja huvittavia sattumuksia riitti. Tarina etenee paljolti dialogin varassa ja meno on koko ajan luontevaa ja vaivatonta, mukavan arkipäiväistä ja maanläheistä.

Mutta jotain vaivaannuttavaakin tässä kirjassa oli. Hienoisen ärsyyntymisen syyt jäävät itsellenikin vähän hämäriksi, mutta jotenkin se liittyy kirjan asenteisiin. Sanoma on vähintään vinoutunut tai peräti epärehellinen, kun toisaalta päähekilön vip-elämän pinnallisuudelle nauretaan, mutta toisaalta samaista elämäntyyliä kuitenkin pidetään kaikenlaisen kilvoittelun arvoisena ja ihmillisen elämän huippuna. Moraalitonta, sanon minä! Vai oliko tämä just sitä huumoria?

No, joka tapauksessa tarinan keskiössä on Kim Lange, nuori kaunis äiti ja televisioshown juontaja, jolle käy köpelösti. Venäläisen avaruusaseman suistuessa kiertoradaltaan aseman lavuaari tömähtää naisen päähän ja taakse jäävät perheen lisäksi rakastaja, television palkintogaala ja kaikki. Yllättäen Kim saa kuitenkin vielä mahdollisuuden, hän syntyy uudelleen!

Itsekkäänä pyrkyrinä Kim on kerännyt mukaansa niin paljon huonoa karmaa, että sielunvaellus starttaa aika alhaalta, hän syntyy muurahaiseksi. Tässä olomuodossa Kimille kuitenkin vihdoin selviää sekin, mikä elämässä on tärkeää. Hän pinnistelee takasin perheensä lähelle ja hyviä tekoja alkaa vähitellen kertyä tilille. Pikkuötököiden elämä on onnettomuusaltista, mutta sehän on vain omiaan vauhdittamaan reinkarnaatioiden kehitystä takaisin kohti inhimillistä olomuotoa.

Tarinan kulku on toisaalta täysin ennalta-arvattava, mutta on kirjailija sen verran hauskoja kiemuroita keksinyt juonta rikastamaan, että pitkästymistä ei tarvitse pelätä. Mitään syvällisiä ajatuksia ei tällä kirjalla ole tarjota, mutta loppu on onnellinen, eli kyseessä taitaa olla ihan kelpo viihdekirja. Joku muu kirjan lukeneista taisi verratakin tätä chiklittiin. Ehkä tämä onkin jotain sen jälkeistä, nuorille äideille suunnattua momlittiä?

Huonosta karmasta ovat kirjoittaneet myös Susa, Norkku, Katja, Kata, MariA.,anniM ja Maija.

lauantai 18. helmikuuta 2012

Blink blink / Kaori Ekuni

Kira kira hikaru ; suomentanut englanninkielisestä laitoksesta Twinkle twinkle Leena Perttula
Bazar, 2006, 183 s. 

Blink blink kertoo hauskan epäsovinnaisen tarinan kahdesta japanilaisesta kaupunkilaisnuoresta, Mutsukista ja Shokosta. He ovat juuri menneet naimisiin, mutteivat rakkaudesta, vaan päästäkseen eroon vanhempiensa odotuksista ja  huolenpidosta.

Kirjan tyyli on humoristinen. Loppua kohti aiheen käsittely syvenee ja vakavoituu huomattavasti, mutta aristavuudesta huolimatta teksti etenee kepeästi ja suoraan. Asioita ei liiemmin selitellä, teemat nousevat lukijan tulkittaviksi tapahtumien kautta. Tyyli tukee mielenkiintoisella tavalla käsitystäni japanilaisuudesta vaikenemisen ja kasvojen säilyttämisen kulttuurina. Lisäksi kuvittelen käännöstenkin läpi kuulevani japaninkielen sävelet ja lyhyiden lauseiden nakuttavan rytmin.
Simeon Solomon: Nukkujat
Hän näytti olevan epätavallisen hyvällä tuulella. Hän söi kunnon annoksen nuudeleita ja otti jopa jäätelöä jälkiruoaksi (hän söi harvoin jälkiruokaa). Kerrankin hän ehdotti ensimmäisenä, että joisimme drinkit, ja teki sitten minttugrogit molemmille. Hän näytti pitävän askartelemistani koristeista ja kehui niitä vuolaasti. Hän sanoi, ettei sen parempia koristeita löytyisi mistään.
  "Mutsuki?"
  "Mitä?" Hän katsoi minua lempeillä silmillään, jotka näyttivät sanovan, että hän antaisi minulle anteeksi, mitä hyvänsä tekisin.
  "Kirjoita sinäkin toiveesi", sanoin innokkaasti ja ojensin hänelle origamipaperia. "Korkeintaan kolme. Minä kyllä kirjoitin paljon enemmän".
  "En taida." Mutsuki risti käsivartensa. "Ei minulla ole toiveita. Olen täysin tyytyväinen."
  Nousin ja laskin lasini lattialle.
  "Shoko?"
  En välittänyt Mutsukin huolestuneesta ilmeestä. Etsin paperia, jonka olin jättänyt tyhjäksi. Se oli vaaleansininen, olin ripustanut sen puun latvaan.
  "Kirjoitetaan siihen nimemme", sanoin. Hain paksun mustan tussin ja kirjoitin paperille meidän molempien nimet. Mutsuki ei näyttänyt kovin vakuuttuneelta.
  "Arvaa, mitä minä toivoin?" kysyin häneltä. "Toivoin, ettei mikään muuttuisi. Että voisimme elää tällä tavalla lopun elämäämme. Sitä tämä paperi tarkoittaa. Ajattelin, ettei se toteudu, jos kirjoitan sen, joten jätin paperin tyhjäksi."
  Vaikenin, Mutsuki näytti surulliselta. Tai pikemminkin ahdistuneelta. Kuin ei kestäisi enempää.
  "Mikä hätänä?" sain lopulta kysytyksi.
  "Eivät asiat voipysyä ennallaan", Mutsuki sanoi sanoja hapuillen. "Aika kuluu, ihmisiä tulee ja menee. Se on väistämätöntä. Kaikki muuttuu."

Mutsuki ja Shoko kuvittelevat kulissiavioliiton tarjoavan heille helpon ja oivan piilopaikan, mutta toisin käy. Kaukaa historiasta kumpuavat perinteet ja nykyaikaisen yhteiskunnan vaatimukset luikertelevat mukaan elämään väistämättä, eikä platoniseksi suunniteltu rakkauskaan osoittaudu niin ongelmattomaksi kuin nuoret olivat suunnitelleet.
Mutta lopussa kaikilla on taas toivoa, ja taustalla soi Billy Joelin She´s Got A Way...



Olisi helppo uskoa nuortenkin pitävän tästä kirjasta. En suosittelisi aivan varhaisteineille, vaan niille, jotka ovat ehtineet ihmetellä seurustelusuhteiden kiemuroita jo vähän pitempään.

Muita kirjasta bloganneita ovat Hanna ja Taava.

perjantai 17. helmikuuta 2012

Silkki

Silkki / Alessandro Baricco
Seta ; suomentanut Elina Suolahti
WSOY, 1997, 114 s.

Silkki on hassu pieni kirja eksoottisista unelmista. Tekijä on italialainen, mutta tarina sijoittuu 1860-luvun Ranskaan ja Japaniin. Kertomuksen tyyli on sadunomainen ja hieman filosofinenkin. Hassun kirjasta tekee juoni, joka melko melodramaattisin kääntein ironisoi unelmoijat takaisin maan päälle, kotoisiin olosuhteisiin.

Hervé Joncour on komea jalkaväen luutnantti, jonka muutamaa vuotta aikaisemmin Lavilledieuhun saapunut salaperäinen Balbadiou valitsee tärkeään tehtävään. Kylässä viritelty silkkituotanto on vaarassa perbiinitaudin tuhotessa eurooppalaisia silkkiperhosentoukkia. Hervé lähetetään pitkälle matkalle Japaniin hakemaan uutta toukkakantaa. Perillä hän kohtaa rikkaan Hara Kein ja tämän nuoren jalkavaimon, kohtalonsa.

" Riisipaperista valmistettu liukuovi avautui ja Hervé Joncour astui sisään. Hara Kei istui jalat ristissä maassa, huoneen kaukaisimmassa nurkassa. Hän oli pukeutunut tummaan tunikaan eikä hänellä ollut koruja. Hänen mahtinsa ainoa näkyvä merkki oli hänen vieressään liikkumatta, pää hänen sylissään lepäävä nainen. Naisen silmät olivat ummessa ja käsivarret kätkeytyivät leveän punaisen vaatteen alle, joka levittäytyi kuin tulenlieska hänen ympärilleen tuhkanväriselle kaislamatolle. Hara Kei silitti hitaasti hänen hiuksiaan, niin kuin olisi hyväillyt arvokkaan, nukkuvan eläimen turkkia."
Teenjuonnin lomassa Hara Kei, Japanin vaikeimmin tavoitettava mies pyytää Hervé'tä selittämään, kuka hän oikeastaan on ja miksi hän on täällä.
" Hara Kei kuunteli, ilmeen varjonkaan koskettamatta hänen kasvojensa piirteitä. Hänen katseensa oli kiinnittynyt Hervé Joncourin huuliin, ikään kuin ne olisivat jäähyväiskirjeen viimeiset rivit. Huoneessa kaikki oli niin hiljaista ja liikkumatonta, että se mitä yllättäen tapahtui, vaikka olikin mitätöntä, tuntui suunnattomalta tapaukselta.
Yhtäkkiä,
liikahtamatta milliäkään,
tuo nuori tyttö
avasi silmänsä.
Hervé Joncour ei keskeyttänyt puhettaan, mutta laski vaistomaisesti katseensa ja näki, keskeyttämättä kertomustaan, että tytöllä ei ollut itämaisia silmiä ja että ne kohdistuivat hämmentävän kiinteästi häneen - niin kuin ne eivät alusta asti olisi muuta tehneet kuin katsoneet häntä, silmäluomien alta. " 
Aluksi olin hyvinkin ihastunut tarinan sadunomaisuuteen. Jossain vaiheessa aloin vähän hämmentyä, Hervé'n eroottiset unelmat japanilaisesta kaunottaresta eivät tuntuneet oikein istuvan tyyliin, olivat jotenkin liian lähellä nykypäiväisiä miehisiä päiväunia. Kummeksuin myös kaunottaren kuvauksessa silmien eurooppalaisen muodon korostamista. Siis kenen silmät Hervé'tä katsoivatkaan ja kuinka se oli mahdollista?

Loppuratkaisu keikautti tunnelman niin, että kömpelyydet eivät enää häirinneetkään. Päinvastoin, ne tekivät kokonaisuudesta hellyttävän kummallisen, voisipa jopa sanoa että hykerryttävän upean. Kirja on kuin itämaiset eroottiset piirrokset, hiukan outo, mutta yllättävyydessään  kiehtova.

tiistai 7. helmikuuta 2012

Omegapiste

Omegapiste / Don DeLillo
Point omega ; suomentanut: Helene Bützow
Tammi, 2011, 123 s.
Keltainen kirjasto ; 423

Don DeLillon kirjoissa on kiehtovaa se, että niistä ei oikopäätä saa kunnon otetta. Tässäkin tarinassa on muutama ratkeama, kerrontaa katkaiseva epäloogisuus, joka saa aikaan hedelmällisen hämmennyksen. Olen varmaan yleensä aika mukavuudenhaluinen ja epätarkka lukija, mutta DeLillo terästää aistini ihan erityisellä tavalla. Kerronnan lievä epämääräisyys pakottaa pysymään tarkkaavaisena ja yllyttää tulkintoihin. Lisäksi teksti on niin tiivistä ja hiottua, että tarkkaavaisuus tulee palkittua jatkuvasti; melkein jokaisen kappaleen ääreen voi pysähtyä ihmettelmään upeasti muotoiltua ajatusta. Mitään runollisuusähkyä ei silti tarvitse pelätä, kieli on kirkasta ja kylmää, pelkistettyä. Teksti on puheenomaista mutta mukana ei ole mitään liikaa.

"Todellinen elämä ei ole tiivistettävissä puhuttuihin eikä kirjoitettuihin sanoihin, siihen ei pysty kukaan koskaan. Elämä on todellista silloin, kun olemme yksin, mietimme, tunnemme, vaivumme muistoihin, käännymme uneksuen sisäänpäin, elämä on todellista submikroskooppisina hetkinä. Hän sanoi sen useammin kuin kerran, siis Elster, useammalla kuin yhdellä tavalla. Hänen elämänsä elettiin silloin, niin hän sanoi, kun hän istui ja tuijotti tyhjää seinää ennen illallista.  
Hän sanoi, että kahdeksansataasivuinen elämäkerta on pelkkää merkityksetöntä spekulaatiota.
Minä melkein uskoin häntä, kun hän puhui niin. Hän sanoi, että me kaikki teemme sitä koko ajan, muutumme ohimenevien ajatusten ja hämärien kuvien takana omaksi itseksemme, mietimme laiskasti milloin kuolemme. Sillä tavoin me elämme ja ajattelemme, tiesimmepä sen tai emme. Valikoimattomin ajatuksin, jotka tulevat katsoessamme junan ikkunasta, meditatiivisen paniikin pieninä ikävinä laikkuina.
Aurinko porotti. Juuri tätä hän halusi, halusi tuntea helteen työntyvän ruumiiseensa, halusi tuntea ruumiinsa, halusi pelastaa ruumiinsa siltä, mitä hän nimitti uutisten ja liikennetiedotusten kuvotukseksi." 
Don DeLillo vie henkilönsä ympäristöön, joka on aina kiihottanut mielikuvitustani, kuumaan ja kuivaan autiomaahan. Siellä vanhan talon terassilla viettää aikaa ryypiskellen ja keskustellen kaksi miestä. Vanhempi heistä on Richard Elster, entinen puolustusministeriön neuvonantaja ja nuorempi elokuvaohjaaja Jim Finley, joka haluaisi tehdä dokumentin Elsteristä.

Miesten jo urauduttua päivärutiineihinsa, muistelemaan elämäänsä ja menetyksiään, kuvion rikkoo Elsterin tytär Jessie. Jessie saapuu paikalle mutta ei sopeudu kummankaan miehen hänelle varaamaan osaan. Nuorta naista ei kiinnosta sen enempää rakastavan tyttären kuin rakastajattarenkaan rooli. Jessie tulee mukaan tarinaan ensin melko merkityksettömänä sivuhenkilönä, mutta varastaa lopulta koko shown hirteisen nurinkurinsella tavalla, katoamalla.

Tarinan toinen tapahtumapaikka taas kiehtoo minua mahdollisimman vähän. Ollaan videotaideteosta esittävässä galleriassa. Seinillä värähtelee ja nytkyy 24 tuntia pitkäksi venytetty Psyko, joita katsomaan saapuvia ihmisiä kertoja tarkkailee samalla kun seuraa esitystä. Kertoja ei selvästikään jaa kammoani videotaidetta kohtaan, vaan saa esityksestä irti uskomattoman paljon.

Näillä kahdella täysin erilaisella ympäristöllä on tarinan kannalta yllättävän paljon yhtäläisyyksiä ja merkitystä. Elokuvateatterin hämärässä pääsee vetäytymään itseensä liki yhtä tehokkaasti kuin erakkomajalla porottavan helteisessä autiomaassa, katoamaan omaan itseensä, toisten tulkintojen ulottumattomiin.

Kirjasta ovat aiemmin kirjoittaneet ainakin Sivukirjaston Liina ja Sivujuonen Juho Kuorikoski.

keskiviikko 1. helmikuuta 2012

Blogistanian Globalia 2011



Juhlallisesti julistan, että
parhaat lukemani vuonna 2011 suomeksi ilmestyneet käännöskirjat ovat:

By nightfall ; suomentanut Laura Jänisniemi
Gummerus, 2011, 301 s.

Generosity ; suomentanut Raimo Salminen
Gummerus, 2011, 430 s.

The summer without men ; suomentanut Kristiina Rikman
Otavan kirjasto ; 225
Otava, 2011, 238 s.


The little stranger ; suomentanut Helene Bützow
Keltainen kirjasto ; 418
Tammi, 2011, 594 s.


Nocturnes ; suomentanut Helene Bützow
Keltainen kirjasto ; 415
Tammi, 2011, 226 s.

Globalia -äänestyksen tulokset ovat luettavissa
torstaina 2.2.2012.