Puhdistautuminen / Patrick deWitt
Ablutions : notes for a novel ; suomentanut Tero Valkonen
ISBN 978-952-234-029-0
Siltala, 2010, 177 s.
Kirjan alku säväyttää; aivan kuin valot himmenisivät ja vanha särisevä projektori alkaisi näyttää mustavalkoista filmiä 50-luvulta. Kuva tarkentuu rähjäiseen baariin Hollywoodin laitakaupungilla ja kertoja aloittaa väsyneen selostuksen Tom Waitsin äänellä...
Vahva tunnelma syntyy erikoisesta kerrontatyylistä, tarina alkaa keriytyä auki sinä-muodossa: " Katselet omalta paikaltasi sivuhuoneen sisäänkäynnin vierestä, miten kanta-asiakkaat katselevat itseään baaritiskin takaisesta peilistä. He sukivat sulkiaan, nokkivat toisiaan, ovat tyytyväisiä kuvajaisiinsa - mutta mitä he mahtavatkaan nähdä varjoisissa profiileissaan? Mietit oikein tosissasi, minkälaista heidän elämänsä on ollut ennen tänne muuttoa? Niin oudolta kuin se tuntuukin, heidän on täytynyt olla jonkin muun hollywoodilaisbaarin kanta-asiakkaita, mutta he ovat vaihtaneet paikkaa tai heitä on pyydetty vaihtamaan, he ovat etsineet itselleen uuden turvan, asettuneet aloilleen saatuaan ensimmäisen ilmaisen kaljan tai ystävällisen sanan, kuultuaan baarimikon velton vitsin josta loputon toisto on tehnyt lähes tunnistamattoman. Ja sitten kanta-asiakkaat kääntyvät kertomaan vitsin vielä kerran."
Tyyli ihastutti minua aluksi kovasti, mutta pidemmän päälle se alkoi tuntua vähän kaavamaiselta. Äkkiä ajatellen sinä-kerronnan voisi luulla auttavan lukijaa samaistumaan päähenkilöön, mutta tosiasiassa tulos on päinvastainen. Jatkuva puhuttelu sai ainakin minut oikein korostetusti tajuamaan, että kyseessä on joku aivan muu kuin minä, ja hyvä niin! Tarinan rakenteeseen nojaten sinä -kerronnan ei ole tarkoituskaan puhutella; erikoisen persoonamuodon käyttö perustuu siihen, että luemme päähenkilön muistiinpanoja romaania varten.
Kirjan takakansi ja moni arvostelukin on todennut kirjan olevan Bukowskin perillisiä, ja niin se kieltämättä onkin. Viskiä, vodkaa, tequilaa ja kaikenvärisiä pillereitä kuluu uskomattomia määriä, illuusiotonta seksiä riittää sivukaupalla ja rappiomielialan joukkoon on eksynyt toivoa vain häviävän pieninä häiveinä. Silti kyseessä ei ole plagiointi, deWittillä on kerrottavana oma tarinansa ja hän tekee sen tyylillä.
Patrick deWittin ihmiskuvauksessa on kaikessa misantrooppisuudessaankin syvyyttä ja tarkkuutta, jopa jonkinlaista rivien väliin piiloutuvaa lämpöä. Tiskin ääressä istuva friikkikokoelma ja baarimikon tempoilu huume- ja viinakierteissä tulevat kuvatuiksi järkyttävän rehellisesti, kaikkine vihan ja inhon purkauksineen, riipaisevine rakkaudenkaipuineen ja masentavine yksinäisyyden- ja toivottomuudentunteineen.
Puhdistautumisesta on juttu myös blogissa Rakkaus on koira helvetistä.
ISBN 978-952-234-029-0
Siltala, 2010, 177 s.
Kirjan alku säväyttää; aivan kuin valot himmenisivät ja vanha särisevä projektori alkaisi näyttää mustavalkoista filmiä 50-luvulta. Kuva tarkentuu rähjäiseen baariin Hollywoodin laitakaupungilla ja kertoja aloittaa väsyneen selostuksen Tom Waitsin äänellä...
Vahva tunnelma syntyy erikoisesta kerrontatyylistä, tarina alkaa keriytyä auki sinä-muodossa: " Katselet omalta paikaltasi sivuhuoneen sisäänkäynnin vierestä, miten kanta-asiakkaat katselevat itseään baaritiskin takaisesta peilistä. He sukivat sulkiaan, nokkivat toisiaan, ovat tyytyväisiä kuvajaisiinsa - mutta mitä he mahtavatkaan nähdä varjoisissa profiileissaan? Mietit oikein tosissasi, minkälaista heidän elämänsä on ollut ennen tänne muuttoa? Niin oudolta kuin se tuntuukin, heidän on täytynyt olla jonkin muun hollywoodilaisbaarin kanta-asiakkaita, mutta he ovat vaihtaneet paikkaa tai heitä on pyydetty vaihtamaan, he ovat etsineet itselleen uuden turvan, asettuneet aloilleen saatuaan ensimmäisen ilmaisen kaljan tai ystävällisen sanan, kuultuaan baarimikon velton vitsin josta loputon toisto on tehnyt lähes tunnistamattoman. Ja sitten kanta-asiakkaat kääntyvät kertomaan vitsin vielä kerran."
Tyyli ihastutti minua aluksi kovasti, mutta pidemmän päälle se alkoi tuntua vähän kaavamaiselta. Äkkiä ajatellen sinä-kerronnan voisi luulla auttavan lukijaa samaistumaan päähenkilöön, mutta tosiasiassa tulos on päinvastainen. Jatkuva puhuttelu sai ainakin minut oikein korostetusti tajuamaan, että kyseessä on joku aivan muu kuin minä, ja hyvä niin! Tarinan rakenteeseen nojaten sinä -kerronnan ei ole tarkoituskaan puhutella; erikoisen persoonamuodon käyttö perustuu siihen, että luemme päähenkilön muistiinpanoja romaania varten.
Kirjan takakansi ja moni arvostelukin on todennut kirjan olevan Bukowskin perillisiä, ja niin se kieltämättä onkin. Viskiä, vodkaa, tequilaa ja kaikenvärisiä pillereitä kuluu uskomattomia määriä, illuusiotonta seksiä riittää sivukaupalla ja rappiomielialan joukkoon on eksynyt toivoa vain häviävän pieninä häiveinä. Silti kyseessä ei ole plagiointi, deWittillä on kerrottavana oma tarinansa ja hän tekee sen tyylillä.
Patrick deWittin ihmiskuvauksessa on kaikessa misantrooppisuudessaankin syvyyttä ja tarkkuutta, jopa jonkinlaista rivien väliin piiloutuvaa lämpöä. Tiskin ääressä istuva friikkikokoelma ja baarimikon tempoilu huume- ja viinakierteissä tulevat kuvatuiksi järkyttävän rehellisesti, kaikkine vihan ja inhon purkauksineen, riipaisevine rakkaudenkaipuineen ja masentavine yksinäisyyden- ja toivottomuudentunteineen.
Erikoismaininta täytyy antaa kirjan kannen suunnittelijalle, Jussi »S» Karjalaiselle. Kuvaan otettujen rasvoittuneiden sisäelinten lisäksi hän on keksinyt vahvistaa tunnelmaa ikäänkuin muovituksen alle jääneillä tahroilla, pölypalloilla ja häpykarvoilla!
Puhdistautumisesta on juttu myös blogissa Rakkaus on koira helvetistä.
Hmm, ei ehkä ihan minun kirjani. En ollut edes tajunnut, että deWittia on ilmestynyt jo Suomessa. Kiinnitin huomioni Booker-ehdokaslistalla olleseen Sistersin veljeksiin ulkomaiden kautta, ja sehän ilmestyy pian suomeksi myös. Varmasti taidokas tekijä, muttei tosiaan kuulostanut minulle kiinnostavalta tämä kirja.
VastaaPoistaJos pitää Bukowskista, pitää varmaan tästäkin. Tai mä kyllä pidin tästä enemmän kuin Bukowskista (tosin kovin syvällisesti hänen tuotantoaan tuntematta;)
PoistadeWitt on varmaan yhtä säälimätön, mutta vähemmän macho. Lukisin kyllä mielelläni muutakin häneltä, ainakin jos ei jymähdä näihin B:n jalanjälkiin ikuisiksi ajoiksi.
Kiitos tarkasta ja havainnollisesta arviosta, tästä ja aiemmistakin. :) En aio lukea tätä kirjaa, mutta kiitos sinun, nyt minulla on aika tarkka mielikuva siitä. Kirjan kansi on kyllä hieno!
VastaaPoistaKyllä tämä oli musta hyvä, muttei kuitenkaan niin hyvä että tuntisin tarvetta ketään oikein usuttaa tätä lukemaan. Miljöö on vieras ja sieltä masentavimmasta päästä, päähenkilön tunteettomuus on tosi järkyttävää, mutta jotain riipaisevan todellista tarinassa kuitenkin on.
PoistaYmmärsin heti, mitä tarkoitat hienolla tekstillä, joka alkaa tuntua kaavamaiselta. Minäkin ihastuin tuohon sitaattikappaleen tyyliin, mutta kun sitä tyyliä lukee koko kirjan niin...
VastaaPoistaBukowskia en ole lukenut, en edes novellejaan. Aina kun mainitsen lukevani Carveria, joku muistaa mainita Bukowskin;-)
Mikä idea kirjan kanteen! Brooksin Kirjan kansassa on kannessa kuva vanhasta bergamentista, mutta vasta kirjan lukenut tajuaa kannessa olevan koko tarinan pääkohdat: rasvatahran, höyhenen, veren...
Joo, sitä sinä-tyyliä olis ehkä pitänyt käyttää säästeliäämmin, siihen olisi voinut palata aina välillä, olisi varmaan ollut tehokkaampaa.
PoistaRaymond Carver, kauhean tuttu nimi, mutten muista koskaan lukeneeni häneltä mitään. Kannattaisi varmaan?
Ja tuo kansi, joopa joo, sitä kyllä vilkaisee pariinkin kertaan, että voiko tää olla totta, heh!
Olen joskus lukenut kirjan, jossa oli sinä-puhuttelua paljon tai kokonaan, en muista. Se rupesi tosiaan jossain vaiheessa ärsyttämään.
VastaaPoistaVarmaan kaikki vähän erikoisemmat efektit helposti ärsyttävät pitkän päälle.
PoistaPidän tosi paljon Olli Jalosen kirjoitustyylistä, mutta hänelläkin on joitain tyypillisiä, aika persoonallisia lauserakenteita. Niiden ensivaikututelma on hieno, mutta tässä mielessäni olevassa tapauksessa ne rupeaa vähän hymyilyttämään kun ne toistuu ja toistuu, kääntyvät siis melkein itseään vastaan.
Tässä deWittin tapauksessa voisi toisaalta ajatella niinkin, että kun aihekin on aika uhmakas, niin on linjan mukaista käyttää tämmöistä poikkeuksellisen esiintyöntyvää tyyliä sinnikkäästi vaan koko ajan ja loppuun asti, tuli mitä tuli.
katos, en ole kuullut...
VastaaPoistaMäkin törmäsin ihan sattumalta. Lehtiarvosteluja löytyi kyllä kun googlasin, mutta ei paljon bloggauksia.
Poista