keskiviikko 28. maaliskuuta 2012

Syyspurjehdus / Johan Bargum

Syyspurjehdus / Johan Bargum
Seglats i september ; suomennos: Marja Kyrö
Tammi, 2012, 119 s.

Elin, Olof ja Harald. Kaksi hyvinvoinnin kulissit sisäistänyttä miestä ja kaunishiuksinen nainen, jolla on valta valita kumman  kanssa olla yksinäinen.

Jokaisesta henkilöstä saa helposti typistettyä hirviön; Harald elää firmalleen ja tekee töitä yötkin, Olofin moraali perustuu talouden ja kannattavuuden lakeihin. Elin jättää laivan ennen kuin se uppoaa (tai oikeammin myydään) ja vaihtaa konkurssiuhkan alla kärvistelevän yrittäjämiehen lainoja jakelevaan pankkiiriin.

Mutta tarina ei tietenkään ole näin yksioikoinen, päinvastoin. Vaikka käsittelyssä on suuria asioita; rakkaus, erilleen kasvaminen  ja jopa kuolema, tunnelma on kaunis ja levollinen. Suuri  osa kertomuksesta tapahtuu H-35:en istuinkaukalossa, masto narahtelee hiljaa ja tuuli on myötäinen. Kaikesta aistii rakkauden saaristoon, meren voi melkein haistaa.

"Olin kiinnittänyt myrskylyhdyn perätuhtoon. Satamalahden pohjukassa kohoavan kallionyppylän ylle nousi Jupiter ja loisti omalaatuisen kylmää, liikkumatonta ja välinpitämätöntä valoaan suurena kuin pingispallo.
Minä istuin perässä. Hän istui vinottain edessäni, käänsi selkänsä ja katseli kohti etelää.
Vesi liplatti heikosti runkoa vasten. Olimme vaiti. Lähteä merelle, irrottaa köydet, nostaa purjeet, ottaa suunta, luovia kohti horisonttia, laskea satamaan, istua joutilaana istuinkaukalossa hiljaisella lahdella hämärän laskeutuessa ja tähtien syttyessä, nukahtaa veden liplatukseen veneen runkoa vasten, herätä kalalokkien pajatukseen, nostaa purjeet ja palata kotiin. Niin, tätä hän lienee ollut hakemassa."
Elinin kantaa asioihin ei kuulla mutta miehet kertovat tarinan molemmat omasta näkökulmastaan. Kertomukset menevät herkullisesti ristiin, kummankin osuudessa toinen on syyllinen, omat tekemiset taas täysin luonnollisia ja hyväksyttävissä. Kerronnassa on hienoja leikkauksia ja siirtymiä ajassa, tarina rakentuu niiden varassa sekä ymmärrettäväksi että toisaalta arvoitukselliseksi.

Syyspurjehdus on taidokas ja mielenkiintoinen pienoisromaani. Sen syksyiseen kuulauteen unohtuu helposti mietiskelemään Elinin, Olofin ja Haraldin kohtaloita. Ajatuksieni kuvassa selvimmin erottuu Elin; purjeet on laskettu, hän istuu äänettömänä sinistyvässä illassa. Valkoinen vene piirtyy terävänä mustaa vettä vasten, vantit kalahtelevat vaimeasti silloin tällöin.

Syyspurjehduksesta ovat pitäneet monet muutkin ja siitä on blogattu paljon, hyvin eteenpäin pääsee esim. Liisan blogista Luetut, lukemattomat.

tiistai 20. maaliskuuta 2012

Jään muisti / M.J. McGrath

Jään muisti / M. J. McGrath
White heat ; suom. Anu Nyyssönen
Like, [Rikos kannattaa], 2012, 391 s.


Tässä dekkarissa parasta on tapahtumapaikka, Ellesmerensaari pohjoisimmassa Kanadassa! Siirtymä napa-alueelle on selvä heti kun kirjan aukaisee, näin tarina nimittäin alkaa:
"Edie Kiglatuk sulatti retkikeittimellä jäävuoresta lohkaistua kimpaletta teevedeksi ja pohti syitä sille, miksi metsästysretki oli ollut niin käsittämättömän menestyksetön. Ensinnäkin kaksi miestä, joiden oppaana hän toimi, olivat kerta kaikkiaan surkeita ampujia. Toisekseen Felix Wagner ja tämän aisapari eivät tuntuneet juurikaan välittävän, saivatko saalista vai eivät. Kuluneina parina päivänä miehet olivat viettäneet puolet ajastaan ihmetellen karttoja ja raapustellen muistikirjoihinsa. Ehkä he loppujen lopuksi vain kaipasivat arktista romantiikkaa, aitoa elämää eskimoiden kanssa villin luonnon keskellä, niin kuin retken esitteet lupasivat. Oli miten oli, Edie mietti, elämä ei jatkuisi kovinkaan kauaa, jos he eivät saisi pyydettyä jotain syötäväksi kelpaavaa."
Myös tapahtumat lähtevät käyntiin samalla vauhdilla, ensimmäinen ruumis kylmenee jäätiköllä jo sivulla 10. Edie alkaa epäillä rikosta heti, mutta joutuu painostettuna tyytymään vanhimpainneuvoston raportoimaan selitykseen metsästysonnettomuudesta. Edie on inuitinainen, joka on joutunut neuvoston hampaisiin jo ennenkin tongittuaan hämäräperäisesti vaiettuja henkirikoksia saarella. Nyt hänet koetetaan saada aisoihin uhkaamalla metsästys- ja eräopasoikeuksien menettämisellä. Uhkaus näyttääkin aluksi toimivan, mutta kun Edien poikapuoli  Joekin ensin katoaa lumimyrskyssä ja sitten tekee itsemurhan vähintäänkin oudoissa olosuhteissa, Edien mitta täyttyy. Hän päättää selvittää, kuka on vastuussa kuolemista.

Apunaan Ediellä on mielenkiintoinen kaarti sukulaisia; alkoholisoitunut exmies Sammy uusine, lievästi  vihamielisine vaimoineen, toinen poikapuoli Willa, joka jurottaa mustasukkaisena tietäessään Edien rakastaneen Joeta enemmän sekä Martie-täti, vanha mestarilentäjä jonka salaisuudet paljastuvat vaivihkaa tarinan edetessä. Tukea viran puolesta tarjoaa Kuujuaqin poliisipäällikkö Derek Palliser, joka tosin aluksi olisi mieluummin vain googlettellut entisen tyttöystävänsä Mishan nimeä netistä tai uneksinut maineesta ja kunniasta joka seuraisi vuosikausia jatkuneen sopulitutkimuksen tultua julkaistuksi.

En tiedä kuinka hyvin McGrath tosiasiassa on perehtynyt Kanadan pohjoisosien alkuperäiskansojen elämään, mutta näistä ihmisistä on kiinnostavaa ja mukavaa lukea. Saattaa hyvinkin olla, että tässä toistetaan vain ennakkoluuloja ja myyttejä joita meillä täällä etelässä inuiteista on, mutta ainakin se tehdään lämmöllä.

Aivan varmasti kirjailija on kuitenkin nähnyt vaivaa ottaakseen asioista selvää. Inuktitutinkielisiä sanoja vilahtelee tekstissä paikoin melkein liikaakin ja arktisen alueen ominaispiirteitä ujutetaan tarinaan mukaan niin usein, ettei pieneltä osoittelun maulta voi välttyä. Koin valtavaa kiusausta aloittaa tämän blogijutun lauseella: "tämä on tarina myskihäristä tai ainakin myskihärkä-sanan monipuolisesta käytöstä Ellesmerensaarella", niin moneen kertaan kyseinen melko erikoinen elukka kirjassa mainitaan. Ei se mitään jos kerrotaan kuinka hirsien raot on tiivistetty myskihärän karvoilla, mutta kun uutinen kuolemasta iskee kuin myskihärän hyökkäys pernaan niin se jo vähän pistää silmään, varsinkin kun myskihärät on siinä vaiheessa  mainittu jo kymmenisen kertaa aiemminkin. Muutenkin kirjan kieli vaikutti paikoin vähän viimeistelemättömältä, vaikkeivat pienet kömpelyydet sanavalinnoissa tosin paljoakaan lukemista haitanneet. Juoni on vetävä ja kerrontakin sujuvaa, tyylipisteistä vain jää muutama saavuttamatta.

Ja kyllä tekstissä kauniitakin kohtia on, mm. pohjoista valoa on useammankin kerran kuvattu aidon vaikuttavasti, tässä yksi esimerkki:
"Oli yksi niistä kauniista kristallinkirkkaista arktisista illoista, jolloin kaikki tuntui hehkuvan valoa. Taivas oli käsittämättömän sininen, ja Derekin edessä levisi jäisten harjanteiden halkoma tasanko, yhä vakaana, ilman ainoatakaan railoa. Kaukaisuudessa kiinteän jääkentän keskellä lepäävä kupolinmuotoinen jäävuori hehkui raivoisan turkoosina."
Arvosteluissa Jään muistia on luonnehdittu ekotrilleriksi. Jäätiköiden sulaminen todellakin mainitaan muutamaan kertaan ja jäämeren rantamaisemaa katsoessaan jopa roistotkin tiedostavat, että kahdenkymmenen vuoden kuluttua koko rannikko on todennäköisesti muisto vain. Myös alkuperäisasukkaiden elämisen ehtoihin kiinnitetään huomiota; on epävarmaa, pystyvätkä inuitit säilyttämään kulttuurinsa ominaispiirteet länsimaisten elintapojen vallatessa alaa. Kirja ei kuitenkaan saarnaa vähimmässäkään määrin, em. seikat tulevat ilmi luontevasti tarinan edetessä.

Kirjan ovat lukeneet myös Maija Kirjojen keskellä , Jenni Koko lailla kirjallisesti ja H Luen lukemasta päästyäni -blogista.

keskiviikko 14. maaliskuuta 2012

Metsästyskivääri


Metsästyskivääri / Yasushi Inoue
Weilin + Göös, 1966, 75 s.
Japaninkielinen alkuteos Ryoju ilmestyi 1949,
englanninkielisestä laitoksesta ”The Hunting Gun” suomentanut Hilkka Mäki

Tämä romaani on niin monitasoinen, että on vaikea päättää kuinka siitä alkaisi kertoa. Kun lisäksi tarinan tärkein motiivi on se, ettei mitään ole kymmeniin vuosiin lausuttu julki, tuntuu melkein pahalta alkaa purkaa kudelmaa pala palalta auki ja näkyville. Silti eilen, kun keskustelimme tästä lukupiirissä, puhuttavaa riitti. Tuntui, että jokaisella oli tavallistakin suurempi tarve päästä jakamaan lukukokemus muiden kanssa. Kertomus  taisi avautua monelle aika verhotusti ja jokainen halusi kuulla, oliko oma tulkinta lähelläkään sitä mitä toisten.

Tarina alkaa metsästyslehdessä julkaistulla runolla. Siinä mies kiipeää vuorelle alkutalvista polkua pitkin, kaksipiippuinen Churchill-kivääri selässään, lintukoira seuranaan. Runon lukee Josuke Misugi, joka tajuaa olevansa juuri tuo runon mies. Misugin elämä on käännekohdassa, hän on äsken saanut kolme kirjettä, joissa hänelle tärkeät naiset yksi toisensa jälkeen hylkäävät hänet. Liikuttuneena runoilijan häntä kohtaan tuntemasta mielenkiinnosta, Misugi lähettää kirjeet tälle, toivoen tämän lukevan ne ja ehkä ymmärtävän.

Kirjeet ovat Misugin vaimolta Midorilta, rakastajattarelta Saikolta ja Saikon tyttäreltä Shokolta. Jokainen niistä sisältää järkyttäviä yllätyksiä. Misugi ei olekaan ollut ainut petturi, jokaisella naisella on ollut omat salaisuutensa, jotka nyt tullessaan ilmi paljastavat Misugille kuinka yksin hän on jäämässä, tai oikeammin, on  koko ajan ollut. Jokainen naisista pohtii rakkauden mysteeriä, seuraavassa Saiko kertoo kuinka sattumanvarainen oli päätös ryhtyä suhteeseen Misugin kanssa:
"Yöllä merelle antavan huoneemme puuluukut natisivat tuulessa, ja kun nousin keskiyöllä avaamaan ne jotta ääni lakkaisi, näin ulapalla kalastaja-aluksen, joka loimusi kuin nuotio. Ilmeisesti monta ihmishenkeä oli vaarassa, mutta meitä se ei hirvittänyt. Vain veneen kauneus järkytti meitä. Mutta kun olit sulkenut luukut, tunsin äkkiä ahdistusta. Avasin ne uudelleen, mutta vene oli jo palanut vedenrajaan enkä nähnyt kipinääkään - vain mustan vedenpinnan aavan, tyhjän kalvon.
 Tuohon yöhön asti olin yrittänyt jättää sinut. Mutta kun näin palavan veneen, lakkasin taistelemasta ja halusin totella sitä, mikä näytti olevan kohtalo."
Kirja on julkaistu Japanissa vuonna 1949 ja kolmiodraaman taustalla kummittelee toinen maailmansota. Hiroshimaa pommitetaan ja Saiko katselee likaisen punaista tulimerta tuntien sokeaa, hallitsematonta yksinäisyyttä. Atomipommi, äärimmäinen petos, voiko sen koettuaan luottaa enää mihinkään?

Saiko on aiemmin eronnut tyttärensä isästä koska ei kyennyt antamaan anteeksi syrjähyppyä.  Petosten sarja tuntuu kasautuvan kolossaaliseksi yksinäisyydeksi, Misugin, Saikon ja Midorin kolmiodraama pyörii spiraalissa jossa jokainen pettää toinen toistaan, kukin omalla tavallaan. Kaikki kolme myös luulevat onnistuvansa huijauksissaan, vaikka tosiasiassa kukaan ei luota kehenkään.

Nuori Shoko on ainoa, jolle äidin, tädin ja tämän miehen kolmiodraama on pysynyt pimennossa tähän asti. Nyt hän lukee äitinsä päiväkirjat ja ymmärtää tämän elämän tragedian. Hän suree ja menettää viattoman uskonsa rakkauden kaikkivoipaisuuteen.
"Opin sinun ja äidin tarinasta sen, että on olemassa rakkautta, jota kukaan toinen ei siunaa ja jota kenenkään ei tule siunata. Vain sinä ja äiti tiedätte rakkaudestanne - kukaan muu ei tiedä. Vaimosi Midori ei tiedä. Minä en tiedä. Yksikään sukulainen ei tiedä. Eivät lähimmät naapurimme ja tien toisella puolen asuvat naapurit, eivät edes rakkaimmat ystävämme aavista mitään. Eikä heidän tulekaan tietää. Nyt kun äiti on kuollut, vain sinä tiedät. Ja kun sinä kerran lähdet tästä maailmasta, ei yksikään elävä sielu maan päällä aavista, että sellainen rakkaus oli olemassa. Näihin asti uskoin, että rakkaus on kuin kirkas ja sädehtivä aurinko, jota Jumala ja ihmiset alati siunaavat. Uskoin, että rakkaus kasvaa vähitellen kuin auringonpaisteessa kimalteleva kirkas joki, pinnallaan tuhansia tuulenväreitä ja suojanaan ruohon, puiden ja kukkien kattamat rannat. Sellaiseksi luulin rakkauden. Kuinka olisin voinut kuvitella rakkautta, jota aurinko ei valaise, jonka juoksulla ei ole alkua eikä päämäärää, joka on haudattu maan uumeniin kuin pinnanalaiset virrat?" 
Kirja jättää jälkeensä melkein hartaan tunnelman. Tarina on kylmä ja kova ja se tulee ilmi rajusti, kuin irvistyksenä vuosikausia hymyilleiden kasvojen takaa.  Blogijuttuja en kirjasta löytänyt, mutta yhden mielenkiintoisen arvostelun kylläkin. Se oli Parnassossa suomennoksen ilmestymisvuonna 1966 ja sen on kirjoittanut Mirkka Rekola.

keskiviikko 7. maaliskuuta 2012

Kirottu Istanbul / Elif Shafak

Kirottu Istanbul / Elif Shafak
The bastard of Istanbul ; suomentanut Maria Erämaja
Gummerus, 2012, 498 s.

Kaipasin edellisen kirjan ankean tunnelman jälkeen jotain erilaista, ja valitsin luettavaksi Elif Shafakin romaanin Kirottu Istanbul. Kirja on juuri niin mausteinen ja värikäs kuin luulinkin, sen mukana pääsee maistelemaan sekä kitkeriä että makeita makuja.

Alkuasetelma on rohkea ja mielenkiintoinen. Tarinaa kertovat rinnakkain turkkilaiset ja armenialaiset, joiden yhteinen menneisyys on verinen. 1900-luvun alussa Turkissa pantiin toimeen etninen puhdistus, jossa pahimpien arvioiden mukaan kuoli jopa yli miljoona armenialaista. Turkki ei ole vieläkään tunnustanut kansanmurhaa, eikä asiasta voida maassa avoimesti puhua. Elif Shafakin lisäksi Orhan Pamuk on ollut syytteessä turkkilaisuuden loukkaamisesta uskallettuaan ottaa kantaa vuoden 1915 tapahtumiin.

Kirjan etuliepeessä kerrotaan, että Shafakin tuotantoa leimaa omaperäinen länsimaisten ja itämaisten tarinankertomusperinteiden yhdistäminen. Tämä on varmasti totta ja näkyy kerronnan melkein ylitsevuotavana täyteläisyytenä. Hieman lörpöttelevä kertojanääni ja toiston käyttäminen tyylikeinona tuovat mieleen myös kansansadut.

Historian synkät salaisuudet paljastuvat romaanin lukijalle  vähä vähältä mm. verkossa käytyjen keskustelujen muodossa. Näissä keskusteluissa Amerikkaan paenneiden armenialaisten jälkeläiset etsivät toisiaan ja ymmärrystä sukujensa menneisyyteen. Keskustelu on kiihkeää ja katkeraa, ovathan isoisien ja -äitien kertomukset kotimaassa koetusta väkivallasta, pelosta ja nälästä olleet järkyttävän kuultavaa.

Yksi keskustelijoista on Armanoush, amerikkalaisen äidin ja armenialaisen isän tytär. Armanoush, tai Amy, kuten äiti varsinkin avioeron jälkeen mieluiten tytärtään kutsuu, kiinnostuu isänsä äidin kohtalosta siinä määrin, että haluaa matkustaa Istanbuliin, isoäidin kotikaupunkiin. Tilaisuus matkaan tarjoutuu yllättävän mutkan kautta; myös Amyn uuden isäpuolen, Mustafa Kazancin, perhe asuu kaupungissa.

Kazancin perheen miesten yllä lepää kirous, joka on tappanut heistä jokaisen ennen kuin he ovat ehtineet täyttää 40 vuotta. Niinpä tämä turkkilaisperhe koostuukin erikoisista ja vahvoista naisista; tädeistä, isoäideistä ja isoisoäideistä. Naiset ottavat lämpimästi vastaan uuden sukulaistytön. He eivät aluksi edes tiedä hänen armenialaistaustastaan, mutta kun asia paljastuu, sillä ei ole kenellekään suurempaa merkitystä.

Kirjan perusjuoni on melodramaattisuudessaan melkein nolo, mutta se antaa Shafakille hienon mahdollisuuden kertoa taustalla toista, suurempaa tarinaa. Se on tarina muistamisesta ja unohtamisesta, kertomisesta ja kertomatta jättämisestä, kostosta ja kyvystä unohtaa menneet, antaen armon käydä oikeudesta.

Kirotusta Istanbulista on kirjoitettu blogeissa jo niin paljon, että meinasin tyystin lannistua linkkittämisen  kanssa. Tässä kuitenkin muutama vinkki: Norkku on hyvän jutun lisäksi jaksanut laatia pitkän  linkkilistan muihin juttuihin, Anneli kertoo arvostelunsa aluksi aimo annoksen tiukkaa faktaa vuoden 1915 tapahtumista Turkissa ja Leenan jutusta taas saa todella hyvän kuvan kirjan mittavasta ja  ihastuttavasta henkilökaartista.