keskiviikko 28. maaliskuuta 2012

Syyspurjehdus / Johan Bargum

Syyspurjehdus / Johan Bargum
Seglats i september ; suomennos: Marja Kyrö
Tammi, 2012, 119 s.

Elin, Olof ja Harald. Kaksi hyvinvoinnin kulissit sisäistänyttä miestä ja kaunishiuksinen nainen, jolla on valta valita kumman  kanssa olla yksinäinen.

Jokaisesta henkilöstä saa helposti typistettyä hirviön; Harald elää firmalleen ja tekee töitä yötkin, Olofin moraali perustuu talouden ja kannattavuuden lakeihin. Elin jättää laivan ennen kuin se uppoaa (tai oikeammin myydään) ja vaihtaa konkurssiuhkan alla kärvistelevän yrittäjämiehen lainoja jakelevaan pankkiiriin.

Mutta tarina ei tietenkään ole näin yksioikoinen, päinvastoin. Vaikka käsittelyssä on suuria asioita; rakkaus, erilleen kasvaminen  ja jopa kuolema, tunnelma on kaunis ja levollinen. Suuri  osa kertomuksesta tapahtuu H-35:en istuinkaukalossa, masto narahtelee hiljaa ja tuuli on myötäinen. Kaikesta aistii rakkauden saaristoon, meren voi melkein haistaa.

"Olin kiinnittänyt myrskylyhdyn perätuhtoon. Satamalahden pohjukassa kohoavan kallionyppylän ylle nousi Jupiter ja loisti omalaatuisen kylmää, liikkumatonta ja välinpitämätöntä valoaan suurena kuin pingispallo.
Minä istuin perässä. Hän istui vinottain edessäni, käänsi selkänsä ja katseli kohti etelää.
Vesi liplatti heikosti runkoa vasten. Olimme vaiti. Lähteä merelle, irrottaa köydet, nostaa purjeet, ottaa suunta, luovia kohti horisonttia, laskea satamaan, istua joutilaana istuinkaukalossa hiljaisella lahdella hämärän laskeutuessa ja tähtien syttyessä, nukahtaa veden liplatukseen veneen runkoa vasten, herätä kalalokkien pajatukseen, nostaa purjeet ja palata kotiin. Niin, tätä hän lienee ollut hakemassa."
Elinin kantaa asioihin ei kuulla mutta miehet kertovat tarinan molemmat omasta näkökulmastaan. Kertomukset menevät herkullisesti ristiin, kummankin osuudessa toinen on syyllinen, omat tekemiset taas täysin luonnollisia ja hyväksyttävissä. Kerronnassa on hienoja leikkauksia ja siirtymiä ajassa, tarina rakentuu niiden varassa sekä ymmärrettäväksi että toisaalta arvoitukselliseksi.

Syyspurjehdus on taidokas ja mielenkiintoinen pienoisromaani. Sen syksyiseen kuulauteen unohtuu helposti mietiskelemään Elinin, Olofin ja Haraldin kohtaloita. Ajatuksieni kuvassa selvimmin erottuu Elin; purjeet on laskettu, hän istuu äänettömänä sinistyvässä illassa. Valkoinen vene piirtyy terävänä mustaa vettä vasten, vantit kalahtelevat vaimeasti silloin tällöin.

Syyspurjehduksesta ovat pitäneet monet muutkin ja siitä on blogattu paljon, hyvin eteenpäin pääsee esim. Liisan blogista Luetut, lukemattomat.

19 kommenttia:

  1. Ihana teksti, kiitos Erja! Syyspurjehdus oli niin kaunis ristiristaisuudessaan ja kaiken keskellä Elin.. Mukavaa että luit ja pidit!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Linnea, mä aloitin ruotsiksi!

      Olin kuitenkin varmuuden vuoksi lainannut käännöksenkin ja muutaman luvun jälkeen alkoi tuntua, että teksti oli liian hienoa, halusin saada siitä kaiken mahdollisen irti. Eli vaihdoin äidinkieleen, muutamia kohtia vain lueskelin sitten ruotsiksi uudelleen.

      Ja kiitos itsellesi suosittelusta, tämä on tosiaan moniulotteinen ja herättää ajatuksia, ihanan ristiriitainen juttu.

      Poista
  2. Onpas hyvä tuo huomiosi, että periaatteessa jokaisesta henkilöstä saa hirviön. Niin onkin! Kukaan ei ole kovin rakastettava, mutta silti minä jollain tasolla kiinnyin jokaiseen. Bargum on niin taitava! Ja kirjan Helsinki-kuvaus on ihastuttavaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minusta se juuri tekee kirjasta niin mielenkiintoisen, että jokaiseen henkilöön kiintyy kun kuulee tarinan joko hänen itsensä tai häntä rakastaneen kertomana. Sitten jos ajattelee vain kylmästi faktoina, mitä nämä ihmiset ovat tehneet, heidät voi nähdä ihan kamalina! Se pistää miettimään.

      Poista
  3. Kirjoitat kauniisti ja oivaltavasti hienosta kirjasta! Itse vasta makustelen ja suunnittelen, mitä tästä kirjoittaisin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mullakin meni pari päivää niin, että kirja pyöri koko ajan mielessä. Tiesin, että pidin siitä, mutta en tiennyt, mitä siitä sanoisin.

      Sitten kirjoitin oikeastaan vain sen keskeisen mieltä askarruttaneen asian, luulen, että muistan siitä olennaisimman sitten myöhemminkin. Kirjan rakennetta olisi toisaalta tehnyt mieli purkaa auki enemmänkin, mutta se olisi voinut kyllä latistaakin kokemusta. Tai jäädä tekemättä, ehkä en ole niin analyyttinen ollenkaan!

      Odottelen mielenkiinnolla mitä sinä ajattelet tästä!

      Poista
  4. Tosi kaunis teksti tästä hienosta kirjasta!

    Olen miettinyt viime aikoina kirjojen kertojissa tuota subjektiivisuutta ja sitä kautta tietynlaista epäluotettavuutta. Nyt moni on lukenut Poikani Kevinin ja siinä se korostuu yksipuolisen kirjeenvaihdon - ja siis romaanin kirjemuodon - myötä: kuullaan vain yksi ääni ja kanta. Tässä kuullaan kaksi, mutta tuo oli hyvä huomio, että kunkin kertomana se oma versio ja omat teot ovat hyviä ja luonnollisia, ja toisesta saa typistettyä hirviön. Ihan varmasti kumpikin on tässä epäluotettava kertoja, mutta ovatko he sitä omasta mielestään?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, eivät varmaan omasta mielestään ole epäluotettavia, ei varmaan tulisi mieleenkään sellainen, niin luontevasti ja luottavaisin mielin he tarinoitaan kertovat. Ei mitään vakuutteluja eikä painostusta, mutta ihmeen kiivaasti Olof tahtoo saada Haraldin kirjeen luettavakseen.

      Toisaalta se tietysti mahdollistaa kirjan perusrakenteen, mutta toisaalta, jos haluaisi selvittää myös kirjan dekkarijuonen, sitä voisi pitää merkkinä Olofin suuremmasta epäluotettavuudesta, vai voisiko?

      Poista
    2. Mutta jonkun kai täytyy valehdella? Vai täytyykö? Minäkin kyllä mietin sitä painostusta saada kirje luettavaksi, mutta toisaalta kukapa ei olisi kiinnostunut.

      Poista
    3. Entäs jos ne valehtelee kaikki?

      Itseasiassa, niinhän ne tekeekin! Ehkä? Mutta sillä lailla, että pitävät kukin omaa valehteluaan ymmärrettävänä ja välttämättömänä, melkein kuin velvollisuutenaan.

      Leena tuolla alempana ihmetteleekin, tietääkö edes Bargum totuutta? Pitäisköhän kysyä ;)

      Poista
    4. Niin ne varmaan valehtelee, mutta ajatteleeko kukaan valehtelevansa? Hih, on tämä hauskaa pyörittelyä. Eikä tosiaan Bargumkaan välttämättä tiedä. Häneltä voisi kysyä, mutta vastaisiko? Tämä on monella tavalla loistava kirja, mutta sen osaviehätys on kuitenkin tuossa ratkeamattomassa mysteerissä.

      Poista
    5. Totta, jos ratkaisu olisi ollut alusta asti selvä, ei kirja takuulla olisi viehättänyt yhtään näin paljon. On jotenkin kauhean ihanaa aavistella kaikenlaista, olla ihan hilkulla siihen suureen oivallukseen, joka siis ainakin ennen toteutumistaan on jotain ihan järisyttävää ;)

      Don DeLillonkin kirjat miellyttää minua just sen takia, niitä voi ymmärtää vain jotenkin sumeasti ja tuntea olevansa suuren salaisuuden reunalla. Cosmopolikseksesta on tulossa elokuva, melkein pelottaa. Ohjaajana on David Cronenberg ja pääosassa vampyyriensirakastaja Pattinson. Tiedossa siis jotain tosi hienoa tai sitten täysi katastrofi.

      Poista
  5. Tässä on tosiaan hienosti toteutettu nuo kahden näkökulman vaihtelut. Ja vaikka molemmat puolustelevat itseään ja syyttelevät toista, he ikään kuin huomaamattaan myös paljastavat itsestään negatiivisia puolia ja antavat ehkä toisesta sympaattisemman kuvan kuin tarkoittavat.

    Ajattelin että kun luen seuraavan Bargumin, kokeilen tuota molemmilla kielillä rinnakkain lukemista. Olisi mukava nähdä, miltä Bargum kuulostaa ruotsiksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, jonkinlaista kaksoisvalotusta tässä kirjassa on jatkuvasti, ja niin ovelasti toteutettuna että lukija tuntee koko ajan keksivänsä jotain mitä kertoja ei tiedä, eli saa tuntea olevansa valtavan fiksu, mikä on tietenkin älyttömän mukavaa!

      Arvaa muuten, miltä musta Bargum kuullostaa ruotsiksi?
      No Muumipapalta ;)

      Poista
  6. Toinen kappaleesi on erittäin näkemyksellinen. Se vain,että kirjan viehätys ei anna kaikkien tuota nähdä.

    Minulle tämä kirja on erityinen. Tavallaan ihan nero, vaikka olenkin lukenut mellekin saman Graham Greenen kirjasta Jutun loppu: Kolmiodraama, katolisuus, naisen katumus, tragedia ja lopussa kaksi miestä, jotka puhuvat naisesta. Jutun lopussa sota-ajan Lontoo ja tässä merellinen miljöö ja purjevene.

    Melkein tiivistettyä neroutta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Graham Greeneä en olekaan lukenut aikoihin! Muistan kyllä tykänneeni, mutten muista enää edes mitä luin, aikaa on välissä varmaan muutama kymmenen vuotta.

      Tuo naisen katumus jäi mulle tässä vähän hämäräksi, kun en itse ole lainkaan uskonnollinen, en oikein osannut ottaa sitä tosissani, se oli vain jokin epämääräinen motiivi katua. Nyt kun nostit sen esiin, alkaa kiinnostaa enemmänkin tuo katumus, jonkinlaista syyllisyyttähän sekin on. Yksi vain oli kuulusteltavana, mutta oliko tässä siis kuitenkin kolme syyllistä, ja kuinka monta rikosta?

      Poista
    2. Minä olen lukenut Greenen kirjat kaikki, mutta olen onneton antanut ne pois. Lukisin uudestaan. Onneksi on kirjasto, jossa tänäänkin kävin.

      Jos luet Greeneä, niin ainakin vertailuna tuo Jutun loppu ellet ole nähnyt siitä tehtyä elokuvaa liian usein. Pääosassa Julianne Moore ja Ralph Fiennes.

      Sitten ovat tosi hyviä esim. Loppuun palanut, Voima ja kunnia ja Kiveä kovempi, josta tuli viime vuonna elokuvakin Brigton Rock, jossa esiintyy mm. Helen Mirren.

      Minusta syyllisyys oli helppo arvata, sillä siinähän on tietty katolinen kaava: synti, syyllisyys ja katumus, joka pitää jotenkin 'suorittaa'.

      Minä uskon, että Elin teki itsemurhan,mutta mitä tapahtui lopussa - oikeasti. Tietääkö sitä kukaan muu kuin Bargum, vai eikö hänkään tiedä...

      Poista
    3. Mulla on sellainen muistikuva, että pidin Greenestä tyylin takia, aina välillä kaipaan sellaista aika lakonista, kaikesta selittelystä ja höpöttelystä puhdasta kerrontaa.

      Kyllä minustakin Elinin itsemurha on täysin mahdollinen, samoin Haraldin. Ja siinähän se just onkin, kaikki on mahdollista mutta ei täysin varmaa! Ja siinä saa sitten Olof olla miettimässä, tai pelkäämässä paljastumista. Kylmäverinen mieshän hän on, mutta on tuo aika kova paikka.

      Poista
    4. Sitä minäkin mietin, että näinkö Harald sitten kosti.

      Greene on nimenomaan hyvä kertoja, ei mitään turhaa rönsyä.

      Poista

Kiitos kommentistasi!