Metsästyskivääri


Metsästyskivääri / Yasushi Inoue
Weilin + Göös, 1966, 75 s.
Japaninkielinen alkuteos Ryoju ilmestyi 1949,
englanninkielisestä laitoksesta ”The Hunting Gun” suomentanut Hilkka Mäki

Tämä romaani on niin monitasoinen, että on vaikea päättää kuinka siitä alkaisi kertoa. Kun lisäksi tarinan tärkein motiivi on se, ettei mitään ole kymmeniin vuosiin lausuttu julki, tuntuu melkein pahalta alkaa purkaa kudelmaa pala palalta auki ja näkyville. Silti eilen, kun keskustelimme tästä lukupiirissä, puhuttavaa riitti. Tuntui, että jokaisella oli tavallistakin suurempi tarve päästä jakamaan lukukokemus muiden kanssa. Kertomus  taisi avautua monelle aika verhotusti ja jokainen halusi kuulla, oliko oma tulkinta lähelläkään sitä mitä toisten.

Tarina alkaa metsästyslehdessä julkaistulla runolla. Siinä mies kiipeää vuorelle alkutalvista polkua pitkin, kaksipiippuinen Churchill-kivääri selässään, lintukoira seuranaan. Runon lukee Josuke Misugi, joka tajuaa olevansa juuri tuo runon mies. Misugin elämä on käännekohdassa, hän on äsken saanut kolme kirjettä, joissa hänelle tärkeät naiset yksi toisensa jälkeen hylkäävät hänet. Liikuttuneena runoilijan häntä kohtaan tuntemasta mielenkiinnosta, Misugi lähettää kirjeet tälle, toivoen tämän lukevan ne ja ehkä ymmärtävän.

Kirjeet ovat Misugin vaimolta Midorilta, rakastajattarelta Saikolta ja Saikon tyttäreltä Shokolta. Jokainen niistä sisältää järkyttäviä yllätyksiä. Misugi ei olekaan ollut ainut petturi, jokaisella naisella on ollut omat salaisuutensa, jotka nyt tullessaan ilmi paljastavat Misugille kuinka yksin hän on jäämässä, tai oikeammin, on  koko ajan ollut. Jokainen naisista pohtii rakkauden mysteeriä, seuraavassa Saiko kertoo kuinka sattumanvarainen oli päätös ryhtyä suhteeseen Misugin kanssa:
"Yöllä merelle antavan huoneemme puuluukut natisivat tuulessa, ja kun nousin keskiyöllä avaamaan ne jotta ääni lakkaisi, näin ulapalla kalastaja-aluksen, joka loimusi kuin nuotio. Ilmeisesti monta ihmishenkeä oli vaarassa, mutta meitä se ei hirvittänyt. Vain veneen kauneus järkytti meitä. Mutta kun olit sulkenut luukut, tunsin äkkiä ahdistusta. Avasin ne uudelleen, mutta vene oli jo palanut vedenrajaan enkä nähnyt kipinääkään - vain mustan vedenpinnan aavan, tyhjän kalvon.
 Tuohon yöhön asti olin yrittänyt jättää sinut. Mutta kun näin palavan veneen, lakkasin taistelemasta ja halusin totella sitä, mikä näytti olevan kohtalo."
Kirja on julkaistu Japanissa vuonna 1949 ja kolmiodraaman taustalla kummittelee toinen maailmansota. Hiroshimaa pommitetaan ja Saiko katselee likaisen punaista tulimerta tuntien sokeaa, hallitsematonta yksinäisyyttä. Atomipommi, äärimmäinen petos, voiko sen koettuaan luottaa enää mihinkään?

Saiko on aiemmin eronnut tyttärensä isästä koska ei kyennyt antamaan anteeksi syrjähyppyä.  Petosten sarja tuntuu kasautuvan kolossaaliseksi yksinäisyydeksi, Misugin, Saikon ja Midorin kolmiodraama pyörii spiraalissa jossa jokainen pettää toinen toistaan, kukin omalla tavallaan. Kaikki kolme myös luulevat onnistuvansa huijauksissaan, vaikka tosiasiassa kukaan ei luota kehenkään.

Nuori Shoko on ainoa, jolle äidin, tädin ja tämän miehen kolmiodraama on pysynyt pimennossa tähän asti. Nyt hän lukee äitinsä päiväkirjat ja ymmärtää tämän elämän tragedian. Hän suree ja menettää viattoman uskonsa rakkauden kaikkivoipaisuuteen.
"Opin sinun ja äidin tarinasta sen, että on olemassa rakkautta, jota kukaan toinen ei siunaa ja jota kenenkään ei tule siunata. Vain sinä ja äiti tiedätte rakkaudestanne - kukaan muu ei tiedä. Vaimosi Midori ei tiedä. Minä en tiedä. Yksikään sukulainen ei tiedä. Eivät lähimmät naapurimme ja tien toisella puolen asuvat naapurit, eivät edes rakkaimmat ystävämme aavista mitään. Eikä heidän tulekaan tietää. Nyt kun äiti on kuollut, vain sinä tiedät. Ja kun sinä kerran lähdet tästä maailmasta, ei yksikään elävä sielu maan päällä aavista, että sellainen rakkaus oli olemassa. Näihin asti uskoin, että rakkaus on kuin kirkas ja sädehtivä aurinko, jota Jumala ja ihmiset alati siunaavat. Uskoin, että rakkaus kasvaa vähitellen kuin auringonpaisteessa kimalteleva kirkas joki, pinnallaan tuhansia tuulenväreitä ja suojanaan ruohon, puiden ja kukkien kattamat rannat. Sellaiseksi luulin rakkauden. Kuinka olisin voinut kuvitella rakkautta, jota aurinko ei valaise, jonka juoksulla ei ole alkua eikä päämäärää, joka on haudattu maan uumeniin kuin pinnanalaiset virrat?" 
Kirja jättää jälkeensä melkein hartaan tunnelman. Tarina on kylmä ja kova ja se tulee ilmi rajusti, kuin irvistyksenä vuosikausia hymyilleiden kasvojen takaa.  Blogijuttuja en kirjasta löytänyt, mutta yhden mielenkiintoisen arvostelun kylläkin. Se oli Parnassossa suomennoksen ilmestymisvuonna 1966 ja sen on kirjoittanut Mirkka Rekola.

Kommentit

  1. Olen tämän lukenut joskus aikaa sitten, enkä ihan niin hyvin muista että mikäs tässä olikaan se petosten juoni, mutta muistan kyllä viileän traagisuuden ja toisaalta sen epämääräisyyden...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minusta tässä oli petoksia monella tasolla, sopivan epämääräisesti, tulkintamahdollisuuksia lienee monia.

      Itse luin tätä jonkinlaisena ketjuna epäluottamuksen kertautumisesta, syrjähypyistä aina siihen asti millaiselta petokselta kuvittelen tuntuneen Hiroshiman pommitusten. Ei sitä varmaan kukaan uskonut uhkasta huolimatta todella voivan tapahtua.

      Poista
  2. Tämähän kuulostaa kiehtovalta. Olen lukenut kovin vähän japanilaista kirjallisuutta siihen nähden, kuinka paljon maa muuten kiinnostaa, joten tämä menee kyllä nyt lukulistalle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiehtova on hyvä sana kuvaamaan tätä kirjaa, sitä tämä juuri on. Eikä tämä oikeastaan ole vaikeaselkoinen, vaikka jutustani saattaa vähän sellaisen kuvan saada. Ennemminkin tämä pisti mielikuvituksen rynnistämään eteenpäin tekemään kaikenlaisia tulkintoja ja oletuksia, joita ei kirjassa ehkä ollut laisinkaan.

      Tätä voi olla vähän vaikea saada käsiinsä, mutta uskoisin että monissa kirjastoissa olisi vielä ainakin varastokappaleita jäljellä.

      Poista
  3. Kivaa, että blogeista löytyy myös vanhoja kirjoja, joita ei varmasti muuten löytäisi. Tästä en ollut ennen kuullut, mutta nyt rupesi kiinnostamaan. Kiitos.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, tosi helposti tulee luettua vaan uusia joita mainostetaan ympäriinsä niin houkuttelevasti. Mulle tämä osui käsiin kun etsiskelin lukupiirille esiteltävää tästä aiheesta. Itse en varmaan olisi edes valinnut tätä, mutta luettuani ajattelin, että onneksi piiriläiset olivat fiksumpia.

      Yksi hämmästyttävä juttu tässä oli se, kuinka tuoretta oli kieli! Vaikka kirja on suomennettu jo liki 50 vuotta sitten, kieli toimii edelleen.

      Poista
  4. Kirjasta löytyy varsin kehuva maininta Seppo Heikinheimon Mätämunan muistelmista (sivulta 245).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mielenkiintoista, täytyy käydä kurkkaamassa mitä siellä sanotaan!

      Poista

Lähetä kommentti

Kiitos kommentista!