sunnuntai 23. maaliskuuta 2014

Muumikirjat ja minä -haaste

Maija blogista Kirjojen keskellä haastoi minut kertomaan siitä, kuinka Muumi-kirjat ovat kuuluneet elämääni. Ihana haaste, hauskaa päästä miettimään, että milloin se rakkaus Muumilaaksoon oikein alkoi ja kuinkas sitten kävikään!

Ihan pienenä en muumeista välittänyt. Olen kyllä syntynyt sopivasti 60-luvun alussa, eli kirjojen suomennokset olisivat hyvinkin saattaneet olla ulottuvillani. Hyllystäni löytyy vain yksi muumikirja lapsuuden ajalta. Se on Muumilaakson marraskuu vuodelta 1970, 3. painos, kauniit siniset kangaskannet ja hieman löystynyt sidos. En muista keneltä olen kirjan tuolloin saanut, mutta lukenut sitä olen joka tapauksessa vasta paljon myöhemmin.

Jonkinlainen hämärä muistikuva minulla on siitä, että olisin katsonut muumeja televisiosta mummon ja papan luona Virenojalla. Televisio oli ison tuvan nurkassa ja minulla oli tapana istua lattialla sen edessä. Jalat koukussa ja letit päässä, katse naulattuna mustavalkoiseen ruutuun. Muistan että muumit olivat tosi outoja ja pelottaviakin, jotenkin ihan käsittämättömiä. Myöhemmin olen miettinyt, mistä tuo outous oikein mahtoi johtua? Lasse Pöysti taisi aina välillä tosin ottaa ison muumipään pois ja jutella lapsille omalla naamallaan, mutta olisiko se riittänyt säikäyttämään?
Sitten tajusin, nuo ensimmäiset televisionäytelmäthän ovat olleet ruotsinkielisiä! Olen varmaan istunut siinä suu auki tajuamatta sanaakaan siitä mitä on puhuttu, tuijottaen vain lumottuna noita kummallisia olentoja höpöttämässä toisilleen kielellä, jota en ollut missään muualla kuullut.

Sitäkään en enää muista tarkasti, mistä murrosikäisenä keksin alkaa lukea muumikirjoja. Aika todennäköistä on, että löysin tuon vanhan sinikantisen kirjan hyllystä ja aloin ajankuluksi lukea. Olin silloin suurinpiirtein 13-14 vuotias ja ihastuin välittömästi. 

Muumilaakso lohdutti minua. Olin varmaan aika eksyksissä itseni kanssa ja epävarma siitä mikä olin ja millainen halusin olla. Tove Jansson kirjoista löysin maailman, missä oli ötökkää vaikka minkälaista, ja kaikille riitti tilaa. Tajusin, ettei minunkaan tarvitse löytää mitään oikeaa tapaa tulla aikuiseksi, vaan että voin etsiskellä ja muuttaa suuntaa niin monta kertaa kuin haluan. Tuntui helpottavalta myös huomata, ettei kaikista tarvitse tykätä, eikä ole välttämätöntä edes se, että kaikki pitäisivät minusta. Sovussa eläminen riittää.

Kun olin lukenut kaikki muumiromaanit, jotka kirjastosta löysin, siirryin lukemaan Janssonin aikuisille kirjoittamia kirjoja. Muistan silloin nuorena lukeneeni ainakin Kesäkirjan ja romaanin nimeltä Aurinkokaupunki, joista ensimmäisestä pidin paljon mutta jälkimmäisestä taas en. Jossain vaiheessa luulin jo lukeneeni kaiken kirjailijalta suomennetun, mutta nyt kun juhlitaan Tove 100:a, olen löytänyt monta teosta joista en ole ennen kuullutkaan. 

Sen muistan elävästi, kuinka Dennis Livsonin tuottama, japanissa piirretty animaatiosarja 80-luvulla alkoi tulla televisiosta. Olin silloin vähän päälle kaksikymppinen ja pari vuotta aikaisemmin muuttanut Turkuun opiskelemaan maantiedettä. Olin myös vihdoin uskaltanut toteuttaa kauan haaveilemani unelman ryhtyä opettelemaan kuvanveistoa. Pahaksi onneksi muumisarja tuli aina samana viikonpäivänä ja juuri samaan kellonaikaan kuin kuvanveistotunti työväenopistolla alkoi. Ja niin ihastuttava tuo lapsille tarkoitettu ohjelma oli, että pakko oli vähän myöhästyä tunnilta, että ehti katsoa muumit ensin. Hauskaa oli sekin, etten ollut kurssikavereista ollenkaan ainoa, jolla oli tämä sama tarve.

Seuraava muumibuumi tuli 90-luvulla kun omat tyttäret alkoivat olla sen ikäisiä, että heille saattoi lukea. Mikään kirja ei ole niin kiva ääneenluettava kuin Kuinkas sitten kävikään! Sen riimit houkuttelevat eläytymään, ja kaikkein hauskinta on, kun voi yhteen ääneen joka sivun lopussa painokkaasti todeta, että kuinkas sitten kävikään...

Ja muumianimaatioita meillä katsotaan joskus vieläkin, kun tuttu paapapapaapa sattuu sopivasti kutsumaan nostalgiatuokiolle telkkarin eteen.

Haastan mukaan muistelemaan ja kertomaan muumikirjojen merkityksestä itselleen Tuijan blogista Tuijata, Aino-Marian Amman lukuhetkestä ja Saran blogista P.S. Rakastan kirjoja.

Haasteen säännöt ovat:
- Kirjoita Tove Janssonin Muumi-kirjoista ja siitä, miten ja missä vaiheessa ne ovat kuuluneet elämääsi. Tee omaelämäkerrallinen teksti aiheesta ja julkaise se blogissasi.
- Lähetä haaste kolmelle sellaiselle kirjabloggaajalle, joita aihe voisi kiinnostaa.
- Mainitse haasteen alkuperä tekstissäsi.

tiistai 18. maaliskuuta 2014

Syyskesä / Johan Bargum

Bargum, Johan: Syyskesä
Sensommar, suom. Rauno Ekholm
Tammi, 1993, 128 s.

Luin aika tarkkaan kaksi vuotta sitten Johan Bargumin pienoisromaanin Syyspurjehdus. Se oli ensimmäinen teos jonka kirjailijalta luin, ja olin aivan lumoutunut. Kirja väikkyy yhä mielessäni yhtenä parhaista koskaan lukemistani.

Syyskesä muistuttaa monin tavoin Syyspurjehdusta, mutta sen ihmissuhdeverkko on kerroksellinen ja monimutkaisempi kuin myöhemmässä romaanissa. Veljekset Olof ja Carl ovat saapuneet kesähuvilalle äitinsä pyynnöstä. Äidillä tiedetään olevan vain vähän elinaikaa jäljellä. Olofille tehtävä on helppo, hän on muutenkin pysytellyt äidin lähettyvillä koko elämänsä ajan. Carl sen sijaan joutuu tekemään järjestelyjä päästäkseen perheineen paikalle, kiireinen työ San Franciscossa on pitänyt miehen tehokkaasti poissa kotimaasta jo vuosia. Mutta juuri Carlin saapuminen on äidille tärkeää.

Veljekset ovat luonteeltaan hyvin erilaisia, Carl taistelee ja uhmaa, Olof katsoo sivusta ja väistyy. Olof ymmärsi jo nuorena hävinneensä kilpailun äidinrakkaudesta. Kuin hyvityksenä tästä hän hellii mielessään muistoa muutamasta päivästä, jolloin Klara, veljen vaimo, olisi saattanut muuttaa hänen elämänsä suunnan.
"Tietääkö koskaan, mitä todella tapahtuu? Alkaako sitä aina kysellä vasta perästäpäin?
Hän keittää munia. Hänellä on päällään housut ja takki, jotka hän on löytänyt vaatekaapistani, ja tiedän heti, etten enää koskaan voi käyttää niitä entiseen tapaan, että minun täytyy ehkä pitää niitä kaiket päivät tai luopua niistä. Hän on laittanut kaksi munaa kiehumaan ja hyräilee samalla amerikkalaista iskelmää, I left my heart in San Francisco, enkä edes ajattele sanoa siitä mitään, vaikka en olekaan varma, onko se tiedoton assosiaatio vai tahallista. Häntä ympäröi selittämätön hohde hänen askarrellessaan lieden ääressä, aivan kuin hiukkaset alkaisivat hehkua hänen ihonsa kohtaamisesta, ja munien keittäminen näyttää olevan maailman nautinnollisinta puuhaa."
Kuin toivoa antavana, valoisampana kaikuna Olofin ja Carlin sisarkateudesta ja mustasukkaisuudesta rannalla temmeltää myös toinen veljespari. Pienet Sam ja Sebastian ovat myös kuin yö ja päivä, mutta tulevat toimeen keskenään ja luottavat molemmat äitinsä Klaran rakkauteen.

Syyskesää lukiessa moni asia tuntui siis kovin tutulta. Aihe ja miljöö ovat hyvin samantapaisia ja Olof, Carl ja Klarakin muistuttavat enemmän kuin paljon Syyspurjehduksen Olofia, Haraldia ja Eliniä. Mutta eipä haittaa, Bargum saa minun puolestani sommitella vaikka jokaisen romaaninsa tämän tyyppisistä triangelidraamoista. Jos ne vain on kirjoitettu yhtä kauniisti ja kiehtovasti kuin nämä kaksi, en halua jättää niistä yhtäkään lukematta!

lauantai 8. maaliskuuta 2014

Viesti / Tove Jansson

Jansson, Tove: Viesti : Valitut novellit 1971-1997
Meddelande, suom. Kyllikki Härkäpää, Kristiina Kivivuori, Eila Pennanen, Oili Suominen, Päiviö Taubert
WSOY, 1999, 325 s.
Suomenkieliseen laitokseen on lisätty novelli Emmelina.

32 novellia, 32 kokonaista pientä maailmaa ongelmineen ja ongelmanratkaisuineen. Tai ei sittenkään, vaan yksi maailma jonne mahtuu monenlaista, omituisuuksineen päivineen, ratkaisuineen tai niitä ilman.

Kokoelma on viimeinen kaikista Tove Janssonin elinaikana julkaisuista teoksista. Kirjailija itse on valinnut novellit ja myös järjestänyt ne.

Aiemmin julkaisemattomia on mukana vain kahdeksan, ne sijoittuvat teoksen alkuun ja loppuun. Novellien järjestys ei ole kronologinen jos sillä tarkoitetaan järjestystä, jossa tarinat on kirjoitettu tai ajankohtaa, jolloin ne on aiemmin julkaistu. Mutta jollain muulla tavoin järjestys on hyvinkin kronologinen. Näin sijoiteltuna novelleista nimittäin muodostuu yhtenäinen kehityskulku, etten sanoisi elämäntarina.

Suurin osa novelleista vaikuttaa omakohtaisilta, Jansson on ammentanut niihin paljon omasta ja läheistensä elämästä. Mikä sitten on todella tapahtunutta ja mikä mielikuvitusta, miettiköön sitä kuka tahtoo. Tärkeämpää kuitenkin on se jonkinlainen yleisempi totuus, joka tarinoista välittyy.

Suosikeikseni nousivat novellit Rakkauskertomus ja Kevyt kantamus. Ensimmäisessä taidemaalari kokee kaikennielevää ihastusta marmoriseen torsoon, tarkemmin sanoen vaaleanpunaiseen takapuoleen, jonka hän näkee Venetsian biennaalissa. Se olisi saatava omaksi, vaikka sen hankkimiseksi täytyisi hassata koko apuraha ja keskeyttää sekä oma että vaimon kauan odotettu ulkomaanmatka. Ja mitä tähän sanoo vaimo, se on oikeaa rakkautta se!

Kevyt kantamuskin kertoo matkalaisesta. Siinä mies odottaa pääsevänsä irti kaikista velvoitteistaan, saavansa olla täysin omissa oloissaan. Mutta kuinka ollakaan, samaan hyttiin osuu puhelias matkatoveri, jolla on yhtä ja toista tunnustettavaa sydämellään. Mies onnistuu pakenemaan hyttitoveria, mutta joutuu ojasta allikkoon yrittäessään saada unta kansituolissa. Ja mikä parasta ja niin tuttua, mies ei ole ahdingossa ollenkaan ilman omaa syytään!

Kokoelman novellit eivät edusta yksinomaan taiteilijan tuotannon parhaimmistoa. Janssonin kieli on aina omaperäistä, sen rytmi ja yllättävät sivuaskelet tekevät siitä hauskan kulmikasta, erilaista kuin hiottu kieli yleensä. Jotkin novelleista ovat todella ilmaisuvoimaisia mutta samanaikaisesti kuitenkin vähän noloja. Ehkä on olemassa asioita, josta on mahdotonta kertoa hyvin olematta samalla vähän kömpelö?