tiistai 23. heinäkuuta 2013

Muuri / Katri Rauanjoki

Rauanjoki, Katri: Muuri
Torni, 2012, 248 s.

Muurin perusidea on hieno. Kaupunki jakautuu kahtia, sisä- ja ulkopiiriin. Ulkopiirillä menestys kolisee onttouttaan, mutta on silti menestystä yhtä kaikki. Kirjan päähenkilölle Lauralle siihen kuuluvat jakkupuvut ja työ konttorissa, baarissa kikattelevat ystävättäret ja salainen rakkaus ukkomieheen, Matiakseen. Sisäpiiriltä taas turvaa hakevat menestyksestä osattomat kummajaiset.

Mielenkiintoiseksi jaon tekee se, että muuri kuvataan samanaikaisesti kivisenä seinämänä ja mielen sisäisenä blokkina, jokaiselle ihmiselle omanlaisena esteenä nähdä selkeästi, ilman ennakkoluuloja.
"Aamu koittaa.
Ja aivan sisällä kaupungissa - siellä, mihin on harvoin asiaa - osuu valo harmaanruskeaan kiveen. Sen vieressä on toinen samanlainen ja sen vieressä vielä yksi.
Itse asiassa kaupungin sisällä kasvaa Muuri.
Jossain kohden se on matala kuin aita, jossain korkea ja paksu vankilan rajaava seinä. Sen satunnaisista hohtavimmista särmistä heijastuva säde ei tavoita silmää eikä kukaan ole silittänyt sen pintaa miellyttäväksi koskea. Se on Muuri, jonka päällä kissat päivisin loikovat ja venyttelevät, mutta joka ei kutsu ihmistä. Ei kutsu, ainakaan ennen kuin he itse tahtovat löytää perille.
Aamu koittaa ja valaisee laakson ja kaupungin, jonka ihmiset uskovat elävänsä suojassa pikku taloissaan. Valoisa keväinen päivä nousee kaupunkiin ja muurille."
Lauran pudottaa sisäpiiriin epätoivottu raskaus. Sen paljastuttua suhde Matiakseen loppuu ja muukin entisenlainen elämä alkaa näyttää merkityksettömältä. Laura suunnittelee keskeyttävänsä raskauden, mutta naistentalon kylmällä tutkimuspöydällä maatessaan hän muuttaa mielensä ja päättääkin pitää lapsen. Hän harhailee sisäpiirillä ja osuu pieneen kapakkaan, Punaiseen kissaan. Sen asukkaat ottavat hänet ystävällisesti vastaan, tarjoavat yösijan ja auttavat muutenkin. Lauraa pelottaa, mutta hän päättää silti jäädä sisäpiirille.

Jonkin ajan kuluttua Laura lähtee hankkimaan tarpeistoa Punaisen kissan teatteriseurueelle. Hän joutuu piirin sisimpiin osiin, levottomalle ja vaaralliselle alueelle. Hurja miesjoukko kiinnittääkin häneen huomiota ja aikoo hyökätä, mutta pelastus saapuu kauniin valkeaihoisen Mitjan muodossa. Mitja on teurastaja ja entinen orja, paha ja voimakas mies joka eksyttää rosvojoukon ja ohjaa Lauran turvaan. Laura tietää, että rakastumisesta Mitjaan ei seuraa hyvää, mutta miehen vetovoima on vastustamaton.

Rauankoski kirjoittaa runollisesti ja osaa nostattaa jännitystä. Lauseet ovat salaperäisiä ja antavat olettaa jotain kohtalokasta olevan pian tulossa. Kun sitten mitään järisyttävää ei kuitenkaan tapahdu, juoni alkaa hajota ja kiertää hieman laskusuuntaista spiraalia. Olin aika innoissani alun kauniin mystisistä ympäristökuvauksista, mutta innostus ei kestänyt loppuun asti. Jotain kumman koukuttavaa tekstissä silti oli, luin kirjan nopeasti ja halusin välttämättä tietää, kuinka tarinassa käy. Lopussa olo oli kuitenkin vähän pettynyt, rakkaustarinan lievä falskiusko se mahtoi olla, joka vesitti muuten hienoa kertomusta.

Muurista myös blogeissa Amman lukuhetki, Lukukausi, Sanojen takana maailma ja Puolitien lukemisto.

lauantai 20. heinäkuuta 2013

Sydäntorni / Jennifer Egan

Egan, Jennifer: Sydäntorni
The keep, suom. Heikki Karjalainen
Keltainen kirjasto 443
Tammi, 2013, 346 s.

Jennifer Egan kirjoittaa upean vapautuneesti. Teksti on riehakasta ja hauskan välinpitämätöntä, sen mukana on helppo lähteä iloiseen kapinaan kaavoittunutta kirjallista tyyliä vastaan. Egan kirjoittaa älykkäästi, mutta on samalla vähän rock. Aika vähän, mutta ihan riittävästi.

Sydäntornia on luonnehdittu dekkariksi ja kauhutarinaksi, mutta kirjaa on mahdoton sijoittaa yksinomaan kumpaankaan genreen. Sydäntorni on tyylipuhdas sekoitus, ilkikurisesti monen genren kanssa flirttaileva romaani jota ei niin vain luokitellakaan.

Miljöö on goottilaisen kauhukertomuksen klisee, yhtäällä vankila ja toisaalla vanha rapistunut linna Euroopan vuoristoalueella. Linnan kuvaus on herkullista, Egan tuntuu päästävän valloilleen kaikki lapsuuden saduista ja kummitustarinoista kehkeytyneet ideansa. Linnan omistaneen suvun viimeinen edustaja, tornissa yksin asusteleva 98-vuotias paronitar von Ausblinker on melko fantastinen hahmo jo ihan sinällään, mutta täysin maagisen hänestä tekee taito muuttua öisin nuoreksi vietteleväksi neidoksi.
"Linna oli sortumispisteessä, mutta sitä ei kello kahdelta yöllä himmeässä kuunvalossa huomannut. Dannyn silmissä linna vaikutti ihan saatanan jykevältä: kahden pyöreän tornin välissä oli kaariholvi ja holvissa rautaportti, joka näytti siltä kuin sitä ei olisi avattu kolmeensataan vuoteen tai ehkä koskaan. 
Danny ei ollut eläessään käynyt täällä tai edes tässä maailmankolkassa, mutta linna tuntui silti jollain tapaa tutulta. Hän oli muistavinaan sen jostain kaukaa, ei samalla tavoin kuin omasta kokemuksesta, vaan niin kuin unesta tai kirjasta."
Sydäntornissa on paljon henkilöitä ja heidän tarinansa risteilevät mielenkiintoisesti toistensa lomassa.

Juoni kulkee kuin dekkarissa, lukija saa arvailla kuka on kertomukset yhdistävä henkilö ja saako lapsena kaltoin kohdeltu serkku kostonsa? Linnan alla risteileviin luoliin eksytään ja jäädään kiikkiin kuten kunnon seikkailukertomuksessa konsanaan. Kolmiodraama ja hylätyn rakastajan kaipuu lemmittyn luo tuovat mukaan romantiikkaa. Kiusaajan ja kiusatun roolien vaihettuminen toisikseen lisää tarinaan vielä psykologisen romaanin ulottuvuuden.

Danny saapuu serkkunsa Howardin avuksi rakentamaan uudenlaista lomaparatiisia. Linnasta restauroidaan turvapaikkaa, johon ihmiset pääsevät retriittiin, pois tietoverkkojen ja puhelinyhteyksien ulottuvista. Tilanne on nettiriippuvaiselle Dannylle kauhistus. Kun hän lisäksi alkaa epäillä Howardin kutsuneen hänet paikalle saadakseen kostaa lapsuudenaikaisen kiusanteon, on paranoia valmis.

Toisaalla vankilassa istuva Ray kirjoittaa tarinoita ja unelmoi ohjaajansa Hollyn rakkaudesta. Rayn ensimmäiset lemmentarinat ovat eivät herätä Hollyssa vastakaikua. Mutta kun Ray alkaa kertoa romahtamaisillaan olevasta linnasta, jossa vanha paronitar viettelee nuoren miehen ja rakasteltuaan tämän kanssa telkeää miehen ystävineen linnantornian alla olevaan tyrmään, alkaa Holly kiinnostua. Myöhemmin Ray karkaa ja pakenee kauas, kenties jopa Europpaan, jonnekin vuoristoalueelle...

Sydäntorni on herättänyt laajaa ihastusta blogeissa. Erityisen tarkasti kirjaa on lukenut Valkoinen Kirahvi, jonka blogissa Opuscolo - kirjasta kirjaan on lisäksi mielenkiintoinen linkki kirjailijan kustantajan sivuilta löytyvään virtuaaliseen Sydäntorniin.

keskiviikko 10. heinäkuuta 2013

Kesälukumaraton on täällä!

Kesälukumaratonin ensimmäinen osa on alkanut! Itse valitsin aloitushetkeksi keskiyön, mutta uuvahdin nolosti jo ensimmäisen 50 sivun jälkeen. Ja sitten nukuin kuten lomalaisen kuuluu, täydet 10 tuntia, pitkälle aamupäivään siis. Mutta nyt on lukeminen vauhdissa.

Muiden maratoonarien edistymistä voi seurata kätevästi Kirsin kirjanurkan kautta. Siellä on lista mukaan ilmoittautuneista blogeista ja muutakin tietoa tempauksesta.




Minä aloitin komeasti myyteistä.
Ragnarök : jumalten tuho / Byatt, A. S
Ragnarok, suom. Titia Schuurman
Tammi, 2013, 163 s.
S. 136- 148: Ajatuksia myyteistä.
"Hän kertoi suunnittelevansa rantaviivan kartoittamista. Ei suurina, säännöllisinä puolikaarina, joita jumalat ja ihmiset voisivat piirtää tehdäkseen tästä lahdesta sataman lohikäärmelaivoille. Vaan pienenä, kivi kiveltä, puro purolta, niemeke niemekkeeltä, yhtä pienenä kuin hänen sormensa, pienenä kuin sormenkynsi. Siitä tulisi kartta hietakirpuille ja tuulenkaloille, silla kaikki on yhteydessä kaikkeen ja maailma voi tuhoutua, jos esimerkiksi tuulenkalalle suodaan liiaksi huomiota tai sitä lyödään laimin. "Niinpä siis", sanoi ilkkuja-Loki käärmetyttärelleen, "meidän on tiedettävä kaikki tai ainakin niin paljon kuin voimme. Jumalilla on salaiset riimut apunaan metsästyksessä ja tuomassa voittoa taistelussa. He lyövät vasaroin, he iskevät miekoin. He eivät tutki. Minä tutkin. Minä tiedän." Hän potkaisi lyhytikäisen puominsa sivuun, vesihelmien joukkoon. Hän kuunteli sormenpäillään, kaapi hiekkaa, nyki se alta esiin mustan, ärhäkkäästi sätkivän hietamadon ja tarjosi sen tyttärelleen, joka imaisi sen sisuksiinsa."
Kirjassa kietoutuu toisiinsa monta tarinaa. Pieni tyttö lukee kirjaa vanhoista germaanisista jumalista, Odinista, Höniristä ja Lokista. Äidin vanhassa tenttikirjassa elävät myös jääjättiläiset, taivaankappaleita takaa ajavat sudet, kuolemaan asti taistelevat soturit ja manalan vainajat.

Kun tyttö ei lue, hän leikkii niityillä ja purojen varsilla. Suurten saarnipuiden ja koiranruusujen siimeksessä hän tutkii mustarastaiden, mehiläisten ja kalansinttien elämää. Tämä kaikki on hänelle uutta ja ihmeellistä, hänet on vasta tuotu maaseudulle turvaan pommituksilta jotka uhkaavat kotikaupungin terästehtaita.

Jumalat kulkevat kohti tuhoaan ja tyttö pelkää, ettei näe enää koskaan isäänsä. Kauniin runollisesti ja uskomattoman rikkaasti kerrottu tarina kätkee sisäänsä myös kauhean ennustuksen siitä, kuinka kaikki liittyy kaikkeen. Luonnon kiertokulku vaikuttaa ikuiselta, mutta ihmisen alkaessa sotaa käyden leikkiä jumalaa koko eliökunta on suuressa vaarassa.

Iltapäivällä siirryin huumoriin.

Orvokki Leukaluun urakirja / Miina Supinen
WSOY, 2013, 134 s.
"WSOY:n siivooja oli eräänä myrsky-yönä yksin töissä. Hän moppasi lattiaa ja kuunteli korvanapeista Hansonia, kun hän yhtäkkiä kuuli musiikin yli outoa korinaa. Siivooja tunsi kauhun nousevan varpaista kohti päälakea ja kurovan kurkun kiinni. Korina kuului pimeästä takahuoneesta. 
Hän hiipi sydän hakaten katsomaan ovenraosta. Pimeydessä tuikki oransseja, vihreitä ja valkoisia valoja. Vuosia sitten käytöstä poistettu, tomun peittämä faksi oli herännyt eloon ja syöksi paperia rätisten ja koristen. Siivooja kirkaisi, pudotti moppinsa ja pakeni talosta. (Myöhemmin hän vannoi, että faksin pistoke oli irti seinästä, mutta hänen todistuksensa on kyseenalainen: nainen on langennut tapahtuneen jälkeen viinaksiin.)  
Seuraavana aamuna kustannustoimittajat löysivät faksin vierestä lattialta kasan paperia. Ilo oli suuri, kun kävi ilmi, että kyseessä oli täydennetty laitos Orvokki Leukaluun ammatinvalintaoppaasta."
Leukaileva ammatinvalintapsykologi on hauska, muttei onnistu yllättämään enää samalla tavalla kuin Apatosaurus aikanaan. Siinä varmaan on kirjan ainoa puute, mutta ei voi mitään. Naurattaa, mutta ei pudota tuolilta.


Ja illansuussa luin runoja.

Syksyni sumuissa rakastan sinua / Claes Andersson
Jag älskar dig med mina höstliga dimmor, suom. Jyrki Kiiskinen
WSOY, 2013, 76 s.
"Olen yön valoisat huoneet 
Olen valoisa yö ja valoisat huoneet
    yössä
Yöllä olen huoneissa

Olen järven pohjaton muta, pohjamutani
    lohduttaa toivotonta
Olen järven huoneet, toivonsa menettäneen loistava järvi
    huoneessa, loistavassa mudassa ...
Miksiköhän runoista on niin vaikea sanoa mitään? Ehkä siksi, että silloin kun runo koskettaa, tulee kokemuksesta niin henkilökohtainen, ettei sitä enää halua jakaa. Vai siksikö, että runon ymmärtää usein kuin näkisi hahmon, ei tarkkaa kuvaa.

Näissä runoissa kuvat ovat sekä kauniita että rumia, tekevät hyvää ja kipeää. Monet runoista ovat puheenomaisia, nopeita. Usein hiotumpaa sanomista seuraa tokaisu, ikäänkuin olisi haluttukin rikkoa korotettu kuva, tuoda se arkipäivään takaisin.

Viimeiseksi vielä kotimainen esikoinen.

Pätkärunoilija / Sami Rajakylä
Johnny Kniga, 2013, 186 s.
"Keijossa oli sitä sisäistä fanaattisuutta, joka sopivissa olosuhteissa voisi muuttua väkivaltaiseksi taipumukseksi. Toisaalta hän oli pelkuri, jota kaikki väkivalta kauhistutti luihin ja ytimiin asti. Aina kun Keijo oli joutunut humalassa rähinöihin, pelko oli jähmettänyt hänet toimintakyvyttömäksi. Hän vain kivettyi, ja se, että ihminen ei suuttunut kun häntä lyötiin, hämmensi hyökkääjää. Raukat menivät siitä hämilleen, kun joku ei reagoinut heidän lyöntiinsä, ja jättivät asian sikseen. Muutaman kerran tällä tavalla turpaan otettuaan Keijoa oli alkanut kiinnostaa mitä tapahtuisi, jos hän itse löisi ensin."
Tässäpä mielenkiintoinen kirja. En tiedä oikeastaan pidinkö tästä vai en, mutta suurella uteliaisuudella tätä kyllä luin, vähän kuin tirkistellen.

Kirjan päähenkilö on kolmekymppinen Keijo, jonka maailma on aika kaukana omastani. Luulen, että olemme molemmat varsin tyytyväisiä siihen, että näin on.

Vähän odotin, että Keijo olisi lopettanut mielipiteidensä latelemisen ja repäissyt, tehnyt jotain ihan älytöntä, mutta ei. Hän vain eleli hissukseen, kaipasi Monaa ja suunnitteli suurta kirjallista menestystään ja romanssia Taina Latvalan kanssa. Ehkä se oli sitä realismia sitten.

Kello 00.01 aloitin, ja nyt kello on 23.58, on aika lopettaa.

4 kirjaa ja 559 sivua, jaksoin ehkä hieman enemmän kuin odotin. Jos aamulla olisin herännyt aikaisemmin, ties vaikka olisi ollut yksi kirja enemmän luettuna.

Seuraava maraton on 24.7. Nähtäväksi jää, pitääkö silloin yrittää lyödä tämä ensimmäinen oma ennätys!

maanantai 8. heinäkuuta 2013

Säkenöivät hetket / Katja Kallio


Kallio, Katja : Säkenöivät hetket

Otava, 2013, 413 s.

Pidän tämän kirjan kannesta niin paljon, että tavoistani poiketen kuvasin sen itse! Olen surkea kuvaaja ja kustantajien kansikuvat kelpaavatkin minulle yleensä oikein hyvin, mutta nyt halusin saada mukaan myös takakannen.

Kansipaperin on suunnitellut Emmi Kyytsönen. Nimi kuulostaa niin tutulta, että olen tainnut ihailla hänen töitään jo joskus aiemminkin. Kirjastosta osui minulle tämä vanhaan tyyliin muovitettu kappale, jossa kuvat on leikattu irti ennen muovitusta, yhtenäinen kansipaperi olisi varmasti ollut vielä hienompi.

Kuten kansikin, koko romaani on kauttaaltaan äärimmäisen tyylikäs. En mitenkään erityisesti ihastunut tarinan henkilöihin eivätkä käsitellyt ihmissuhteet ja aiheetkaan aivan osu mielenkiintoni ytimeen, mutta silti nautin tavattomasti kirjan lukemisesta. Sen tunnelma on niin yhtenäinen ja uskottava, aikakausi tuntuu välittyvän autenttisena lukijalle.

Kesäiset rantakaupungit ovat kiehtovia. Rakastuin Hankoonkin aivan ensi silmäyksellä, vaikka satuimmekin vierailemaan siellä muutama vuosi sitten onnettomuudeksi juuri regatan jälkeen. Kaduilla ja satama-altaassa oli uskomattomat määrät törkyä, mutta niistä huolimatta kaupunki oli kaunis. Tunnelmaa saattoi jopa vahvistaa se, että edellisen illan juhlijat lienivät kaikki vielä unten mailla kun me huristelimme paikalle uimavarusteet mukanamme. Pitkä ranta ja kaikki ne kauniit rakennukset lepäsivät hiljaisina  auringossa. Koristeelliset vanhat huvilat näyttivät siltä, etteivät tulisi koskaan paljastamaan kaikkea menneisyydestään. En ihmettele lainkaan, että Katja Kallio on halunnut sijoittaa romaaninsa Hankoon.


Kertomus alkaa 1910-luvulla, kun Elly äiteineen on viettämässä lomaa Hotel Pension Bellevuessa Långsandalla. Äiti ja tytär ovat hieman irrallaan ympäristöstä, muut hotellivieraat tuntuvat kuuluvan paremmin hienoon hotelliin, olevan rikkaampia ja muutenkin menestyneempiä kuin nuori Elly ja hänen hermojaan paranteleva äitinsä.
"Hän viihtyi kyllä itsekseenkin. Kun äiti lepäsi, hän käveli Buuslampea ympäröivässä englantilaisessa puistossa. Lumpeita hän katsoi pitkään ja tarkasti, kuin aikoisi piirtää ne myöhemmin (hän ei aikonut, sillä hän ei osannut piirtää), ja hengitti männynneulasten paahtunutta, pähkinäistä tuoksua. Kylpylätien varrella oli toinen toistaan koristeellisempia yksityisiä huviloita, jotka Elly oppi vähitellen muistamaan nimeltä: Villa Schloss, Villa Karin, Villa Kronqvist. Jotkut vuokrahuviloista olivat asumattomina suurimman osan vuotta, mutta jo huhtikuussa niitä alettiin valmistella kylpylävieraiden saapumista varten. Ikkunaluukut avattiin ja talot ja pihat siivottiin, ja puutarhakäytävät koristeltiin näkinkengillä. Mansardikattoineen, lasiverantoineen, kahdeksankulmaisine torneineen ja tähdenmuotoisine ullakkoikkunoineen huvilat muistuttivat enemmän lyhtyjä kuin rakennuksia, varsinkin iltaisin, jolloin valot hohtivat ikkunoista. Oli sykähdyttävää kulkea näillä kaduilla, tuntea niiden nimet ja yhteydet toisiinsa ja kävellä kotiin pitkin niiden tummaa verkostoa."
Ellyn ja äidin loma loppuu traagisesti. Kesken illallisen ravintolasaliin juoksee juhlapukuinen mies, joka huutaa jotakin venäjäksi. Saksalaiset hyökkäävät ja varsinkin venäläisillä kylpylävierailla tulee kiire päästä takaisin kotiin Pietariin. Seuraa kaaos, jonka aikana Elly joutuu eroon äidistään.

Onni onnettomuudessa on Theo, nuori mies johon Elly on tutustunut vain hetkeä aikaisemmin. Theo koettaa auttaa Ellyä pääsemään pakoon sekasortoisesta kaupungista, mutta kun se ei onnistu, ottaa mies  tytön suojiinsa.

Kirjan toinen osa alkaa vuodesta 1935 ja kolmas jatkaa jo heti seuraavasta. Elly ja Theo ovat naimissa, heillä on pieni poika ja kaksi hieman vanhempaa tytärtä. Hienostunut kylpylämiljöö on melkein muisto vain, perhe elää niukkaa elämää Ellyn halutessa pitää miehensä kaidalla tiellä, poissa tämän veljien salakuljetusbisneksistä. Ellyn irrallisuus jatkuu, hän ei yrityksistään huolimatta tunnu pääsevän kunnolla lähelle ketään, ei edes miestään tai tyttäriään Beataa ja Harrietia. Jopa pieni romanssi, jonka Elly kokee palatessaan hotelliin kylvettäjäksi, tuntuu tapahtuvan kuin omalla saarellaan Ellyn mielessä, ilman kunnollista yhteyttä osapuolten välillä. Lapsensa Elly tahtoisi vain kasvattaa selviämään hyvin elämässä, mutta äidin ankaruus näyttäytyy rakkaudettomuutena. Varsinkaan tyttäret eivät tunne saavansa äidiltä tarvitsemaansa tukea.

Sisarukset Beata ja Harriet sen sijaan ovat läheisiä toisilleen, mutta läheisyyskään ei ole ongelmatonta. Sisarusten viha-rakkaussuhteen kuvaus onkin yksi mielenkiintoisimmista teemoista kirjan ihmissuhteissa. Myös aikakauden holhoava ja rajoittava suhtautuminen naisiin tulee hienon luontevasti esille romaanin edetessä ja kertoessa tytärten kohtaloista.

tiistai 2. heinäkuuta 2013

Rivien välissä : kirjablogikirja / Katja Jalkanen & Hanna Pudas

Rivien välissä : kirjablogikirja / Katja Jalkanen & Hanna Pudas
Avain 2013, 168 s.

Innokkaasti odottamani kirjablogikirja saapui minulle juhannukseksi. Lukemaan pääsin vasta pyhien jälkeen mutta sitten hotkaisinkin koko herkun melkein yhdeltä istumalta.

On upeaa saada käsiinsä kirja, joka kertoo mieluisasta harrastuksesta ja jonka tekemistä on itsekin päässyt hiukkasen edesauttamaan. Vastasin Katjan ja Hannan lähettämään kyselyyn yhdessä noin kuudenkymmenen muun kirjabloggarin kanssa. Apuni oli siis vaatimatonta lajia, mutta silti olen todella iloinen ja ylpeäkin siitä että olen mukana!

Kirjablogikirja alkaa katseella menneisyyteen. Suomessa on blogattu noin kymmenen vuotta ja kirjoistakin melkein yhtä kauan. Itse aloitin noin kolme vuotta sitten, enkä silloin arvannut ollenkaan mitä kaikkea bloggaaminen tulisi tuomaan muassaan. Muutaman kuukauden haahuilin yksikseni bittiavaruudessa, mutta sitten, herranjestas, joku kommentoi! Eikä se joku ollutkaan kuka tahansa, vaan tuttu nimi lehtijutusta, Salla Brunou. Sallan lukupäiväkirjan kautta sitten tutustuin blogistanian tapoihin, opin itsekin kommentoimaan ja osallistumaan yhteisön toimintaan.

Katja ja Hanna asettelevat bloggaajia myös ryhmäkuvaan. Joukko ei ole kovin yhtenäinen mutta sitäkin sopuisampi, mielipiteen vapautta ja erilaisuuden arvokkuutta muistetaan kommenteissa korostaa tämän tästä. Suurin osa kirjabloggareista on naisia, nuoria aikuisia tai keski-ikäisiä, hyvin koulutettuja ja ammateissa, jotka ainakin joltain osin sivuavat kirja-alaa.

Blogistanian yhteisöllisyys, kirjablogien sisältö, tekijänoikeudet ja kirja-alan ammattilaisten ja lukijoiden suhtautuminen kirjablogeihin ovat mielenkiintoisia aiheita. Kaikista näistä on vaihdettu paljon mielipiteitä blogeissa  ja eri keskusteluryhmissä, mutta on mukavaa, että kirjablogikirjassa on koottu teemoja yhteen.

Hauskaa oli lukea myös erilaisista palkinnoista ja haasteista jotka kiertävät blogistaniaa, sekä varsinkin kirjablogistien omista tempauksista. Suurin osa niistä on vielä tuoreessa muistissa, mutta tästä listauksesta sen vasta oikein kunnolla tajuaa, kuinka paljon kaikkea kivaa tapahtuu koko ajan! Kirjablogien ensimmäiset kymmenen vuotta on nyt taiten taltioitu, mitähän seuraavat kymmenen tuovat tullessaan?

Kirjablogikirjasta voi lukea lisää mm. Kirjasfääristä, Jäljen äänestä ja Luutii-blogista.