tiistai 31. toukokuuta 2011

Lukunurkkaus

Tavallisimmin luen kyllä sängyssä selälläni maaten, talvisin vielä ainakin varpaat villaisen saalin alla.

Mutta mieluisin paikka on puutarhakeinu, jossa myöskin pystyy oikein mukavasti löhöilemään. Aikaisempina kesinä meillä oli pihalla riippukeinukin, siellä koivun suhinassa, kuusaman ja köynnösruusun alla oli myös ihmeen ihanaa lukea, joskus nukahtaakin. Parasta oli, kun sai vaihtaa paikkaa auringon mukana, siirtyä paisteeseen tai varjoon sen mukaan mikä sattui miellyttämään.

Lueskelin tänään puutarhakirjoja, kovat siirtohommat ja uudelleenistutukset on taas puutarhassa käynnissä, piti vähän tarkistella tyräkkien sunmuiden kasvupaikkavaatimuksia.

Ja ehdin minä vähän lukea Tyttöystävääkin, tosin se ei vielä oikein nappaa. Kirja on jo melkein puolessa välissä, ja tuntuu ettei ole päässyt käyntiin vielä ollenkaan. Mutta siitä sitten enemmän tuonnempana.

maanantai 30. toukokuuta 2011

Juliet riisuttuna

Juliet riisuttuna / Nick Hornby 
Juliet, naked ; suomentanut J. Pekka Mäkelä
WSOY, 2011, 357 s.


Juliet riisuttuna on kaksitahoinen romaani, ihan hienolla tavalla. Se on kepeä ja humoristinen, mutta tarinan pohjalla kulkee surumielinen, ajatuksia herättävä teema.

Annie ja Duncan asuvat Goolenessissa, pienessä pohjoisessa merenrantakylässä, jota edes parinsadan kilometrin päässä Lontoossa ei moni osaa asettaa kartalle. Annie työskentelee paikallisessa museossa ja Duncan opistolla, mutta kumpikaan ei nauti työstään, into on haipunut jo aikoja sitten ja ideat vähissä.

Pariskunta on kasvanut kiinni toisiinsa, mutta se ei johdu suuresta rakkaudesta. Pitkän parisuhteen takana on ennemminkin salakavala tottuminen tilanteeseen, jossa molempien elämä on juuri ja juuri siedettävää.

Mutta yksi intohimo tarinassa on ja se on ylitse muiden. Duncan on ollut jo nuorena innokas musadiggari ja fanittaa vieläkin täysillä Tucker Crowea, jo parikymmentä vuotta sitten musiikkibisneksen jättänyttä rockmuusikkoa. Kirjan hauskimmat parodiat kumpuavat juuri tästä pakkomielteestä. Netissä kokoontuvien  "crowologien" touhuja on kuvattu hirteisen hauskasti, samoin Annien tympääntynyttä suhtautumista miehen intoiluun.

Kun sitten vuosien tauon jälkeen Tucker Crowe julkaisee uuden albumin, käynnistyy myös Annien ja Duncanin elämässä aivan uudenlainen draama. Annie päättää hänkin osallistua crowologien nettisaitilla käytävään keskusteluun ja kuinka ollakkaan, hänen analyysinsä levystä kiinnittää itsensä maestron huomion! Tilanne on niin hälyttävän erikoinen, ettei Annie heti tohdi edes kertoa asiasta Duncanille.

Samaan aikaan toisaalla Duncan ajautuu suhteeseen uuden työtoverinsa kanssa. Kun Annie kuulee tästä, padot murtuvat ja kirjan nokkela juoni pääsee todella vauhtiin. Hauskojen tapahtumasarjojen lomassa pohditaan ihmissuhteita ihastumisista isyyteen melko rankallakin otteella. Otsikko riisuu raflaavasti kalseankauniin Julietin, mutta tosiasiassa, ennenkuin kirja on lopussa, hellyttävän alastomiksi jäävätkin kertomuksen miehet.

Kirjasta aikaisemmin ovat kertoneet mm. Anneli lukuvinkeissä ja Mika Rajatapauksissa

sunnuntai 22. toukokuuta 2011

Vihan ja rakkauden liekit

Vihan ja rakkauden liekit : kohtalona 1930-luvun Suomi / Sirpa Kähkönen
Otava, 2010, 287 s.


Sirpa Kähkönen kertoo isoisänsä Lauri Tuomaisen elämäkerran, tai oikeastaan vain osan siitä. Sen osan, joka on niin kipeä ja vaikea, ettei isoisä pystynyt sitä itse kertomaan.


Lauri Tuomainen vietti yli seitsemän vuotta elämästään Tammisaaren pakkotyölaitoksessa. Siellä säilytettiin kommunistivankeja 1920-30 luvuilla. 


Suomalainen yhteiskunta oli tuolloin jo valmiiksi jakautunut punaisiin ja valkoisiin. Yleismaailmallisesta lamasta johtuva työttömyys herätti tyytymättömyyttä työväestössä. Myöskään oikeisto ei ollut tyytyväistä valtion sisäpolitiikan hoitoon. Erityisesti oikeiston isänmaallinen siipi, jota esim. Lapuan liike ja myöhemmin IKL edustivat, oli huolissaan työväestön liikehdinnästä. He vaativat kielletyn kommunistisen toiminnan tiukempaa valvontaa ja kovempia rangaistuksia rikkomuksista kiinni jääneille.


Vihan ja rakkauden liekit on järkyttävä kirja. Ja järkyttävyydessään erittäin tärkeä. Kähkönen on kertonut saaneensa kimmokkeen kirjan kirjoittamiseen lukijakirjeistä. Romaaneissa kuvattuja vastaavia vankilaoloja on helppo pitää vain fiktiona, vaikka niiden perusta on tosiasioissa. 


Katsoimme varmasti kaikki kauhuissamme, mutta kuitenkin turvallisen etääntyneinä uutisia Guantanamossa  tapahtuneista kidutuksista. Kähkösen kirjan luettuani olen terveellisen epävarma siitä, elänkö sittenkään lintukodossa. Isoisäni ei ainakaan elänyt; luuliko elävänsä, sitä en tiedä. 


Vaikeneminen tuntuu suurelta vääryydeltä sorrettuja vankeja kohtaan. Toisaalta ymmärrän sen hyvin. Toistuvista väkivallanteoista ja nöyryyttämisestä jaksaa harva puhua. Ja olkoon aatteen palo kuinka voimakas tahansa, jonkinlainen epävarmuus ihmiseen varmasti syntyy jatkuvan lannistamisen tuloksena. Läheisten hiljaisuus selittyy sillä, että he suojelivat vankeja parhaiten juuri vaikenemalla. 


Ja toiselta puolen, jos olisi ollut mahdollista nähdä oikeistopropagandan läpi, kuka sellaisessa muilutusilmapiirissä olisi uskaltanut sanoa, että nyt on menty liian pitkälle? Anteeksi pyytämiseen asti rohkeita sankareita ei taida myöskään olla monia.


Olin aluksi pettynyt arkistokorttien rapinaan, joka kuuluu lukiessa taustalla; olin odottanut hieman romaanimaisempaa otetta. Luettuani, mikä kirjailijalla oli kimmokkeena kirjoittamiseen, ymmärrän, että tyyliin on hyvä syy. Lukiessa ei voi unohtaa, että tämä on todella tapahtunut.


Toisaalta ihailen Kähkösen kykyä siirtyä kauhistuttavasta yksityiskohdasta toiseen ilman minkäänlaista paatosta tai päivittelyä. Kirjan alussa tulee selväksi kirjoittajan syvä tunnesuhde isoisään ja se, kuinka merkittävinä nämä hahmottomat, vaietut asiat ovat kummitelleet suvun elämässä sukupolvesta toiseen. Sen jälkeen paatosta ei tarvita, viimein esiin tulevien tapahtumien painoarvo on musertava jo aivan sinällään.


Historiallinen romaani ei ole aiemmin kiinnostanut minua genrenä, eivätkä Kähkösen kirjat sen tyypillisintä muotoa edustanekkaan. Vihan ja rakkauden liekkien innoittamana haluan kuitenkin nyt lukea myös Mustien morsiamien aloittaman Kuopio- sarjan.


Sirpa Kähkösestä on viime aikoina kirjoitettu blogeissa aika paljon. Kirsin kirjanurkassa on pitkä juttu kirjailijasta ja ainakin Lähiöneidon lokikirjassa, Täällä toisen tähden alla ja Seinäjoen kaupunginkirjaston Ihmisiä, kirjoja, elämää -blogissa on arvio Vihan ja rakkauden liekeistä.

lauantai 14. toukokuuta 2011

Versatile Blogger


Sain tunnustuksen Leena Lumilta, paljon kiitoksia!

Ja vähän myös anteeksi, kun nyt vasta saan aikaiseksi tarttua tähän. Olin valtavan iloinen kun kuulin haasteesta, mutta sitten iski kauhea epävarmuus: mitä ihmettä kiinnostavaa minulla olisi tunnustettavaksi! Eipä varmaan paljoakaan, mutta tässä päällimmäiset;

1. Hääpäivä unohtui taas. Onneksi mieskin muisti vasta illalla, romanttisen kompostilla vietetyn lauantaipäivän jälkeen, eli kumpikaan ei loukkaantunut. Ensi keväänä voisi kyllä kunnostautua tässä asiassa, silloin vuosipäivä on jo kahdeskymmenes!
2.  Meidän koiran koulutus on laiminlyöty. Kotona suomenlapinkoira Hulda on suloinen, mutta kadulla hän terrorisoi pikkukoiria. Ensin mennään ihan kilttinä tekemään tuttavuutta, mutta annas olla jos pikkukoira vähääkään rähähtää, Hulda antaa takaisin satakertaisesti. Ja minä en tajua miten opettaisin, kun en kohta uskalla mennä toisia koiria lähellekkään.
3. Olen hätähousu. Just niitä ihmisiä, jotka eivät lue käyttö- tai valmistusohjeita vaan ryntäävät suoraan toimintaan. Joskus seurauksena on katastrofi, joskus vaan persoonallisia ratkaisuja.
4. Nolottaa kun alan kyynelehtiä niin helposti. Varsinkin teatterissa, baletissa tms. kun on aplodien aika, tahtoisin pystyä käyttäytymään vähän sivistyneemmin, mutta en mahda mitään sille, että silmät vuotavat kuin vesiputous. Jos tämä tästä vielä pahenee, alan vollottaa ääneen! 
5. Medialukiota käyvän tyttäreni mielestä se, että äiti bloggaa, on söpöä. Mietin vähän, että mitähän tuo sana tässä yhteydessä oikein mahtaa tarkoittaa?
6. Olen murhaaja! Paraatikukkapenkkiini on tänä keväänä ilmestynyt hurja määrä kotiloita, jotka olisivat toisaalta ihan koristeellisia, mutta todennäköisesti söisivät pois kaiken muun kauniin. Niinpä olen kantanut niitä tuonne tienvarren kannelliseen roskikseen tukehtumaan. Tai jospa ne sitä kautta pääsisikin jonnekin vehreälle kaatopaikalle jatkamaan rouskutustaan...
7.  Olen taas myöhässä. Mies imuroi jo ja lupasin hoitaa ensin pyykit ja sitten vihdoin pitkästä, pitkästä aikaa pestä lattiat. Ja täällä minä vaan istuskelen koneella tunnustelemassa. 

Seuraavaksi minusta olisi hauskaa lukea, millaista tunnustettavaa olisi Päkällä blogissa Päkän juttu.

torstai 5. toukokuuta 2011

Viimeiseen hengenvetoon

Viimeiseen hengenvetoon / Anne Swärd 
Till sista andetaget ; suomentanut Katriina Huttunen
Otava, 2011, 328 s.

Tekisi mieleni väittää, että tässä kirjassa on jotain epärehellistä. Väitteelle pitäisi varmaan olla tueksi jotakin, mutta eipä ole. Silti minusta vaan tuntuu siltä.

Vähän kuin katsoisi muotinäytöstä. Mallit ovat kauniita, mutta tiukat ilmeet kasvoilla ovat totaalisen epäaitoja, omituisia yrityksiä ilmaista jotain sellaista vahvuutta jota ei oikeasti ole olemassa. Samalla tavalla tässä kirjassa on asetettu fasadiin takuuvarmasti trendikkäitä, juuri sopivan ongelmallisia aiheita. Suunnitelmallisuus paistaa läpi vähän liikaa. Vaikka  saahan sitä sommitella ja keksiä vaikka mitä, mutta kun perusasetelmaltaan realistinen tarina ei ole eletyn oloinen, se menettää jotakin oleellista.

Lo ja Lukas tapaavat kun tyttö on seitsenvuotias, poika viitisen vuotta vanhempi. Molempien perheet ovat muuttaneet muualta Skooneen, Lo'n Pohjois-Ruotsista ja Lukaksen  Unkarista. Toistensa naapureina asuvat perheet ovat eläneet muista erillään, lapsetkin melkein kokonaan ilman oman ikäisiään ystäviä.

Kohtalokkaana tulipaloyönä aikuisten keskittyessä tulen taltuttamiseen lapset löytävät toisensa. Kahden pikku erakon välille kehittyy poikkeuksellisen vahva ystävyys. Suhteesta ei puutu kipeitä kohtia ja mukana on jopa uhkaa, mutta siitä muodostuu silti äärettömän tärkeä molemmille. Oman ongelmansa muodostaa ystävysten suuri ikäero, joka tosin vaivaa enemmänkin lasten vanhempia kuin heitä itseään.

Äidin ja murrosikäisen tyttären välillä on vain jonkinlaista koleaa sanatonta yhteisymmärrystä, mutta loppua kohden, Lo'n aikuistuttua ja äidin jo vanhetessa, heidän suhteessaan on taas selvää lämpöä.

Lo'n äidin tarinasta kerrotaan salaisuuksien verhoa vain hiukan raotellen. Tytön isä on häipynyt omille teilleen jo kauan sitten ja äidin ja isänisän välillä on jotain hämmentävää. Jotain, jota Lo ehkä itse sitä edes ymmärtämättä toistaa hyväksyessään vuoteeseensa vain sellaisia miehiä, joita ei rakasta.

Vaikka sommittelun trendikkyys Godard-viitteineen minua hiukan ärsyttikin, luin kirjan tosi sujuvasti. Tunnelman salaperäisyys koukuttaa jatkamaan lukemista, on pakko saada tietää käykö uhmakkaalle Lo'lle huonosti vai selviääkö hän matkoillaan tapaamiensa miesten kanssa. Swärd on taitava ja pystyisi varmasti kirjoittamaan aivan upeita tarinoita jos uskaltaisi hieman riskeerata ja olla vähän vähemmän viilee.

Kirjasta ovat aiemmin kertoneet jo ainakin Ilse ja Zephyr.

maanantai 2. toukokuuta 2011

Ankomsten


Ankomsten / Shaun Tan
Alkuteos: The Arrival
Göteborg : Kabusa, 2010
[124] s. : enbart ill.


Ankomsten on kaunis kuvaromaani, joka kertoo maahanmuuttajan tarinan. Kyseessä ei ole tavallinen sarjakuva, sillä kertomiseen ei ole käytetty lainkaan sanoja. Kuvat riittävät mainiosti.


Ruudut ovat ensikatsomalta valokuvamaisia, mutta lähempi tarkastelu osoittaa muuta. Mitä kauemmas kotoa joudutaan, sen kummemmiksi muuttuvat kuvat. Kaikki on outoa; kirjoitusmerkit, ruoka, tavat. Kaikkea symboliikkaa en edes ymmärrä, mutta ehkä se on tarkoituskin. Syntyy autenttinen kuva vieraasta maasta ja uudesta kulttuurista.


Kertomuksen tunnelma on hyvä ja toiveikas. On surullista, että perheen isän on pakko lähteä, mutta hän selviää matkasta. Kielitaidottoma tuntemattomassa paikassa on aluksi vaikeaa, mutta apua ja ystäviä löytyy vähitellen. Kun perhe taas yhdistyy ja asettuu taloksi, on heidän vuoronsa auttaa uusia tulokkaita.


Kirjan väritys pysyttelee rauhallisesti seepiassa, maltillisissa harmaan ja ruskean sävyissä. Valokuvamaiset ruudut luovat mielikuvan isoisästä kertomassa nuoruudestaan, pitkästä matkasta kauan sitten, rohkeudesta lähteä vanhasta maasta tavoittelemaan unelmaa, uutta turvallista paikkaa elää.


Vinkin kirjasta sain Kirjainten virran Hannalta, jutusta Sarjakuvasuosituksia, kiitoksia  vaan!