Jono
Jono / Heidi Jaatinen Gummerus, 2011,217 s. Tarinan idea on upean hulvaton. Eräänä iltana kirjastonhoitaja Aina Kuluntalahti, villiinnyttyään ensin taiteilijapuolisonsa Aarnin udmurttilaisen jouhikon soitosta ja tultuaan sitten vielä täydellisesti tyydytetyksi, autuaana lausahtaa ; "Tänä kesänä minä annan kaikille, jotka tulevat pyytäneeksi". Tieto leviää kuin telepatian voimin ja pariskunnan portille alkaa kerääntyä miehiä jonoksi asti. Odotukset olivat korkealla kun olin tällaisesta alkuasetelmasta lukenut kirjan takakannesta, mutta niin sitten kuitenkin kävi, että kirjan paras idea olikin jo siinä! Miesjoukon alkaessa järjestäytyä elämään leirissään Ainan pihalla tapahtuu kyllä paljonkin kaikkea huvittavaa, mutta alun lennokkuuteen ei tarina enää yllä. Luin kirjailijan haastattelusta, että kyseessä on farssi nykyelämän yliseksualisoitumisesta. Se oli hyvä, että luin. Olin nimittäin siinä vaiheessa lukenut kirjaa suurinpiirtein puoleenväliin ja aika pihalla siitä m