sunnuntai 22. tammikuuta 2012

Jono

Jono / Heidi Jaatinen
Gummerus, 2011,217 s.

Tarinan idea on upean hulvaton. Eräänä iltana kirjastonhoitaja Aina Kuluntalahti, villiinnyttyään ensin taiteilijapuolisonsa Aarnin udmurttilaisen jouhikon soitosta ja tultuaan sitten vielä täydellisesti tyydytetyksi, autuaana lausahtaa ; "Tänä kesänä minä annan kaikille, jotka tulevat pyytäneeksi". Tieto leviää kuin telepatian voimin ja pariskunnan portille alkaa kerääntyä miehiä jonoksi asti.

Odotukset olivat korkealla kun olin tällaisesta alkuasetelmasta lukenut kirjan takakannesta, mutta niin sitten kuitenkin kävi, että kirjan paras idea olikin jo siinä! Miesjoukon alkaessa järjestäytyä elämään leirissään Ainan pihalla tapahtuu kyllä paljonkin kaikkea huvittavaa, mutta alun lennokkuuteen ei tarina enää yllä.

Luin kirjailijan haastattelusta, että kyseessä on farssi nykyelämän yliseksualisoitumisesta. Se oli hyvä, että luin. Olin nimittäin siinä vaiheessa lukenut kirjaa suurinpiirtein puoleenväliin ja aika pihalla siitä mitä sillä haluttiin sanoa. Jonkinlaista sukupuoliroolien ympärikiepsauttamista olin seksiunelmoinnissa aistivinani, mutta pieleen taisi mennä sekin tulkinta. Aihe yhteiskunnan yliseksualisoitumisesta on mielestäni ehdottomasti tärkeä ja käsittelemisen arvoinen. Ainan tarina ei vain mielestäni osu sen oikeisiin kipukohtiin, vaan huitoo aika pahasti ohi.

Aina toteaa tarinan edetessä useanpaankin kertaan olevansa nuori, kokematon ja tyttönen vain, mutta väite ei täsmää kertojanääneen, joka on selvästi vanhemman naisen. Kun kertomus sitten kaikkien hassujen  käänteidensä jälkeen loppuu onnellisesti siihen, että nuori taloudenhoitajatar Eekku johdattaa miesjoukon pois ja vapauttaa näin Ainan lunastamattomaksi jäävän lupauksensa ikeestä, nousi mieleen kysymys siitä, että missä kirjailija sitä yliseksualisoitumista oikein näkikään? Voi kun tämä olisikin ollut puuma-ilmiön kritiikkiä, mutta kun ei sekään oikein tunnu täsmäävän...

No, joku aiemmin tästä kirjoittaneista totesikin, ettei tämäntyyppistä farssia kannata ruveta kovin tosikkona tulkitsemaan, eli jääkööt enemmät pohdinnat. Muita Jonon lukeneita ovat ainakin Jori, Sanna ja Susa P.

torstai 19. tammikuuta 2012

Valhe & viettelys

Valhe & viettelys : tarinoita pettämisestä
Helsinki-kirjat, 2011, 189 s.

Kuinka ihana aihe ja hykerryttävä nimi tällä novellikokoelmalla! Ja mukana on lisäksi muutama minulle aika tuntematon kirjailija, mikä  lisää entisestään mielenkiintoa. Pettäminen ymmärretään tässä aika lailla laveasti; pettää voi puolison lisäksi myös oma isä, muisti tai koko maailma!

Jotkut novelleista pääsivät ohi aikalailla livahtamalla, mutta on mukana pari paremminkin mielenpainuvaa juttua. Kaikkein lennokkaimmat tarinat olivat Jääskeläisen Kirje Lethelle ja Lymin Pankkiirin hevonen.

Kirje Lethelle perustuu huikeaan ideaan muistisairaudesta jonka seurauksena muistot muuttuvat tulevaisuudenkuviksi. Ja kuinka elämä tällaisesta mutkistuu, voitte vain kuvitella kuinka komealla tragikomiikalla Jääskeläinen tarinaansa rakentelee!

Lymin hevonen ryntäilee vähän epätasaisessa liikkeessä, novellissa on sekä hitaasti kulkevaa mutta upean hirteistä kerrontaa pankkiiri-isän arkipäivästä, että huimia kiihdytyksiä eroottisen hevosen laukatessa näyttämölle. On jo muutenkin ollut tarkoitus lukea Lymin romaani Susi sisällä, ja tämän jälkeen aikomus on entistäkin vakaampi!

Tommi Liimatan Venenäyttely on taitava kuvaus pienen pojan maailmasta, samanaikaisesti hauska ja riipivän surullinen. Poikien puhetapa on minulle vieras, mutta silti vakuutuin dialogin autenttisuudesta; ihan varmasti pojat ovat joskus 80-luvulla jonkin kaupungin jossain lähiössä kerrostalon pihalla puhuneet juuri näin! Korhosen Muotokuva, Sahlbergin Keltainen sade ja Parkkisen Rouva Uljanovitch olivat myös kukin omalla tavallaan hienoja.

Sen sijaan Tiina Raevaaraan Perro Negrosta jäi mieleen vain se, etten tajunnut siitä hölkäyksen pöläystä, Tuija Välipakan Itkevästä samettiruususta ei sitäkään! Pitäisiköhän lopettaa lukeminen illalla sängyssä juuri ennen nukahtamista?

Tässä vielä luettelo novelleista, jotka sisältyvät kokoelmaan:

Muotokuva / Riku Korhonen
Perro negro / Tiina Raevaara
Kirje Lethelle / Pasi Ilmari Jääskeläinen
Itkevä samettiruusu / Tuija Välipakka
Keltainen sade / Asko Sahlberg
Rouva Uljanovitch / Leena Parkkinen
Venenäyttely / Tommi Liimatta
Pankkiirin hevonen / Tiina Lymi


Valheista ja viettellyksistä ovat kirjoittaneet aiemmin ainakin Sinisen linnan kirjaston Maria, Susa Järjellä ja tunteella, Jenni K-blogissa, Linnea Kujerruksissa ja Jori Kaiken voi lukea! -blogissa.

tiistai 10. tammikuuta 2012

Valinta / Helmi Kekkonen

Kekkonen, Helmi : Valinta
Avain, 2011, 159 s.

Valinta on pieni ja kaunis, hiljainen kirja. Tunnelma on surullinen, mutta samalla levollinen ja jopa valoisa.

Isän kuoltua perheen äiti ja nuorin tytär purkavat merenrantatalossa sijainnutta kotia. Äiti ei tahdo jäädä vanhaan taloon yksin, muttei myöskään henno myydä pois pariskunnan viimeistä yhteistä unelmaa. Talo annetaan vuokralle ja ennen vuokralaisten tuloa se on tyhjennettävä.

Aloittaminen on vaikeaa, naiset kiertelevät toisiaan eivätkä saa työtä käyntiin. Menneisyyden salamyhkäiset tapahtumat estävät isän työhuoneeseen ja perheen muistoihin kajoamisen. Tilanteen kypsyminen vie aikaa, kuluu muutama hiljaisuudessa vietetty päivä. Sitten odotus palkitaan, sanoja alkaa löytyä. Puhuminen on vaikeaa mutta rauhoittaa, valo alkaa taas virrata äidin ja tyttären elämään.

Kekkonen antaa puheenvuoron jokaiselle perheen kolmesta naisesta. Vanhempien riidat sekä isoveljen raju irtautuminen on vaivannut heistä jokaista, aiheuttanut syytöksiä ja syyllisyydentunteita. Äiti Ruut on kuvitellut suojelevansa lapsiaan pitämällä salaisuuden, vanhempi tytär Helena taas pitänyt salailua itsekkyytenä.  Ehkä pahiten eksyksissä on kuitenkin ollut nuori Aava, joka on syyttänyt ristiriidoista itseään ja kantanut valtavaa taakkaa yrittäessään ratkaista ongelmia käsittämättä alkuunkaan, mistä on kyse.

Valoisan tarinasta tekee tieto siitä, että nämä naiset tulevat selviämään. Vaikka vaikeudet ovat hetkittäin tuntuneet ylitsepääsemättömiltä, päivänvaloon vedettynä salaisuuksien pimeys on alkanut vääjäämättä haalistua. Surun voittaminen ei ole helppoa, mutta aivan varmasti se on mahdollista.

Valinnasta ovat kirjoittaneet ainakin Jenni, Ilse, Susa, Joana, Maria, Sannaanni.M ja Katja.

maanantai 9. tammikuuta 2012

Kerjäläinen ja jänis

Kerjäläinen ja jänis / Tuomas Kyrö
Siltala, 2011, 327 s.

Voi kun tunnen suurta kiusausta olla tylsä ja sanoa, että tässäpä kirja joka on ihan kiva. Samalla tunnen syyllisyyttä; kirjahan on eheäksi rakennettu, oivalla juonella varustettu, hyvällä kielellä kirjoitettu, ajankohtainen ja hauska. Muutamaa tarkkanäköistä pistoa lukuunottamatta teksti vain pääsi valumaan läpi pään suurempia jälkiä jättämättä, ei ärsyttänyt eikä ihastuttanut sen kummemmin.

Arvostan Kyrön rohkeutta aiheen valinnassa. Onhan Kerjäläinen ja jänis päivitetty versio Arto Paasilinnan Jäniksen vuodesta, jota useimmat sekä kirjana että elokuvana ainakin täällä kotomaassa kiivaasti rakastavat. Tällaisiin kansallisaarteisiin kajoaminen on riskialtista, mutta mielestäni Kyrö onnistuu tyylikkäästi. Tarina on vastaansanomattomasti Vatanescun oma. Tämän lisäksi kirjalliselle esikuvalle annetaan tekstissä kunniaa niin selkeästi, ettei varmaan yhdellekään lukijalle ole noussut mieleen syyttää Kyröä plagioinnista.
"Totta kai olisi ollut vaihtoehtoja, päähenkilömme olisi voinut varastaa autoja, kerätä puhelinjohtojen kuparia tai myydä munuaisensa. Mutta kaikista huonoista tarjouksista Jegor Kugarin oli paras. Se takasi vuoden työsopimuksen, kuljetuksen pelipaikoille ja siskollekin hommia sekä bonuksena uudet hampaat ja rintaimplantit. 
Vatanescu jätti entiselle vaimolleen lapun, jossa lupasi lähettää elatusmaksuja sitä mukaa, kun tuloja kertyy. Avioeron jälkeen Vatanescun ja Mikloksen äidin välit olivat olleet hieman tulehtuneet. Sillä tavoin, että mätä purskahteli, vaikka kyse oli hyväntahtoisista ihmisistä. Mutta kun rakkaus loppuu, tyhjiöön on monta tulijaa, kateus, katkeruus, kosto, kimittäminen, kusipäisyys. 
Vatanescu istui sen sängyn reunalle, jossa nukkuivat hänen äitinsä ja äidin kainalossa Miklos. Vatanescu riisui nukkuvan poikansa oikeasta jalasta sukan ja piirsi väriliidulla jalkapohjan ääriviivat paperille. 
Sinä saat jalkapallokenkäsi.  
Isä järjestää sinulle jalkapallokengät."
Tästä tarina siis alkaa. Rutiköyhä romanimies Vatanescu hyppää ihmiskauppias Jegor Kugarin kelkkaan, matkaa Suomeen ja aloittelee uraa kerjäläisenä Helsingissä. Tulonjako suosii Vatanescua kuitenkin niin huonosti, että jotain muuta on keksittävä tai haaveen pojan nappulakengistä saa unohtaa. Vatanescun yritteliäisyys johtaa erimielisyyksiin hommaa organisoivan Kugarin kanssa. Tappelun tuoksinassa Vatanescu ryövää Kugarin rahat ja siitä lähtien suunta on selvä: pakoon!

Vatanescun suunnitellessa turvallista reittiä Töölönlahden rannalla paikalle lehahtaa mölyävä poikajoukko. Mies säikähtää poikien keppejä, mutta tajuaa nopeasti, että takaa-ajon kohteena onkin pensaikkoon piiloon pujahtanut kani. Pieni kohtalontoveri löytää turvapaikan Vatanescun takin hihasta, pojat menevät huijattuina menojaan ja Vatanescu on saanut matkaseuraa.

Vatanescu kohtaa pakomatkallaan edustavan kavalkadin suomalaisia ihmisiä. Niitä pieniksi mainittuja, enimmäkseen syrjässä eläviä, vähemmän mainetta ja mammomaa itselleen hamunneita. Ihmisenrakastaja Hertta Marian sairaalan vastaanotossa, teetä matkalaisille keittelevä kiltti suntio Keijo, ensin Vatanesculle työtä tarjoava mutta kanikammoiseksi paljastuva Usko Rautee ja aivan liian vähän viime aikoina nukkunut ravintolayrittäjä Ming ovat vuorossa ensimmäisinä.

Mingin neuvosta Vatanescu päättää suunnata pohjoiseen, sieniä keräämään ja rikastumaan hillasoiden antimilla. Junassa mies tutustuu Jonttuun, Minttuun ja Ököön, kolmeen nuoreen pössyttelijään matkalla kausitöihin Lapin hiihtokeskuksiin. Kunnon veijariromaanin tyyliin Vatanesculle järjestyy junan jälkeen kulkupeliksi Volvo, ja kun siitä bensa loppuu, ollaankin päädytty jo Harri Pykströmin syrjäisen omakotitalon pihaan. Pykströmiin tutustuminen käy hieman hankalien mutkien kautta, mutta kun kiväärinpiippuun tuijottelusta tontinrajalla on päästy, kehittyy miesten ystävyydestä sitäkin syvempi.

Riemastuttavia ja sydämeenkäyviä tyyppejä riittää kirjan loppuun saakka, muita tärkeämmäksi heistä muodostuu Vatanescun kannalta Sanna Pommakka. Sanna on taikuri, jonka elämästä taika on uhannut kadota tykkänään jo jonkin aikaa. Jostain Sanna kuitenkin onnistuu ammentamaan uskoa itseensä ja Vatanescun kanssa hän tuntee taas kykynevänsä "kävelemään ruoto suorana yhteiskuntaan, niiden sekaan, joilla oli elämä järjestyksessä ja lainanlyhennykset kunnossa". Tarinan lopussa esitellään myös pikkuinen Anneli Vatanescu-Pommakka.

Vielä on pakko mainita Simo Pahvi, menestyksekäs populistipoliitikko joka näkee Vatanescussa luomansa kansanpuolueen tulevaisuuden. Eli loppu hyvin, kaikki hyvin. Paha saa palkkansa ja perheonni kukoistaa. Kani löytää paikkansa läheltä luontoa ja maahanmuuttaja sopeutuu kuin sopeutuukin suomalaiseen yhteiskuntaan, jopa sen vallankäytön ytimeen!

Äh, nyt kun mietin tarkemmin tätä kirjaa, niin onhan tämä loppujen lopuksi aika mainio. Sovitaan siis niin, että tämä on enemmän kuin ihan kiva ja syynä kalseuteeni on vain käytön puutteessa kohmettunut huumorintaju.

Kerjäläisestä ja jäniksestä ovat kirjoittaneet ainakin MorreMinna, AmmaSusa, anni.M, Arja ja Jori.

maanantai 2. tammikuuta 2012

Kätilö

Kätilö : romaani / Katja Kettu
WSOY, 2011, 348 s.

Tämä kirja vie lukijan ääreltä toiselle, ihmisen järkyttävän suuresta  julmuudesta kaiken anteeksi antavaan rakkauteen.

Kirjan päähenkilö on Villisilmä-Vikasilmä, kätilö Jumalan armosta. Vaikka punikkiäpäräksi haukuttu orpotyttö tietää itselleen mahdottomaksi saada lapsia, on hänellä hallussaan tieto siitä, mitä lapsenpäästön hetkellä täytyy tehdä. Näkkälän Aunen opastamana Villisilmä oppii tuntemaan myös parantavat yrtit sekä hauteiden ja kuhneiden tekemisen taidon.

Joitain miehiä Villisilmän elämässä on ollut, mutta ei rakkautta. Kunnes synnytyshuoneeseen astelee Johann Angelhurst, sotakuvaaja ja SS-upseeri.
"Ennen kuin ehdin paeta olivat silmäsi jo minussa, pupillit tarkentuivat ja kulmat rypistyivät niin kuin rypistyvät luonnontieteilijän kohdatessa jonkin tunnistamattoman limakkolajin. Sitten, silmänräpäyksen verran, tunsin jonkin muuttuneen ja hetken se oli koiraan katse, vaatimen vainunneen hirvaan katse joka heti sammui mutta minä olin jo sulanut, liuennut, uponnut jonnekin syvälle alkumereen, jossa merikoirat nuolevat kantapäitä ja tulinen tähti saa lihan kärventymään. Tuntui kuin minuun olisi katsottu niinkuin kukaan ei minua ennen olisi katsonut."
Villisilmän ja Johanneksen kohtaamisesta alkaa järisyttävä rakkaustarina. Romantiikka on tästä tarinasta kuitenkin kaukana, reunaehtoina sille kun ovat Lapin sodan loppuvaiheiden epäinhimilliset olosuhteet Petsamossa Jäämeren rannalla. Johanneksen saadessa komennuksen Titovkan vankileirille myös Villisilmä hankkiutuu varoituksista välittämättä sinne medizinitsaksi. Hänestä tulee Fräulein Schwester, jonka tehtävävä on mm. tarkistaa leirille tulevat vangit.
"- Finnenlümmeleita ei saa päästää vankien pariin! Herman Gödel huusi juuri kun tulin pihaan luteenkusemassa pumpulimekossani. Oli tullut erä uusia vankeja. Minulle oli annettu tehtäväksi kuunnella niiden keuhkot ja ilmoittaa tuberkuloosista ja keuhkomädästä. Sen lisäksi tuli merkitä ylös paleltumat ja kartoittaa kullien ja kyrpien kuntoisuus, mitata ja merkitä kaikki mahdolliset tipat ja sokeriterskat sekä eritoten vartoa, josko mukana oli esinahattomia. Kuolleistaherättäjä oli löytänyt kaksi ja heti Montja retuutti ne ulos ilkosillaan värjöttelemään. Kun sitten valitin että kylvetys jäi puolitiehen, vastasi Herman Gödel: -Älä huoli, Fräulein Schwester. Nämä verjüdelten Russen on viety toiseen leiriin."
Yksi kirjan tärkeimmistä teemoista on se, kuinka sota ja raakuudet rikkovat ihmisen. Nurkkaan ajettuna ja loppuun väsytettynä eksynee kuka tahansa luopumaan ihanteistaan ja ryhtyy tekoihin, joihin ei ikinä olisi uskonut syyllistyvänsä. Vikasilmäkin on kirjan alussa viaton ja hyväuskoinen, häneltä on helppo salata vankileirin todelliset tarkoitukset, Operaatiot Navetta ja 1005. Kun näihin liittyvät kauheudet alkavat paljastua, on hän jo liian syvällä mukana lähteäkseen pois tai taistellakseen vastaan. Johann on murtunut jo aiemmin, Ukrainan rintaman joukkoteurastuksissa. Hän on menettänyt muistinsa, mutta kokemukset vainoavat häntä unissa ja harhaisina ääninä. Vikasilmän sylissä painajaiset väistyvät ja lisää unohdusta antaa myös lääke, Adolfiini.

Kirjassa on paljon henkilöitä ja monia sivujuonia. Henkilökuvaus on taidokasta, varsinkin naiskuvista muodostuu syviä ja selvästi omanlaisiaan persoonia. Miehet ja etenkin saksalaissotilaat jäävät hieman stereotyyppisemmiksi, mutta kyllä heidänkin mieleensä kurkistellaan pienin, mielenkiintoisin välähdyksin.

Väkevän rakkaustarinan lisäksi Kettu kuljettaa mukana useampaakin sivujuonta. Kenen peruilta ovat Kuolleen miehen vuonolta löytyvät radistin välineet, kenen on Johannekselle niin tutun näköinen kurbitsimaalattu arkku? Pahimpien pelkojen toteutumista jännittäessä myös nämä sivujuonet lisäävät kirjan kiinnostavuutta. Samalla ne myös juuri sopivasti keventävät muuten niin synkkää aihepiiriä.

Kirjan tunnelmaan voimakkaasti vaikuttava tekijä on kieli. En tiedä tarkasti mikä peräpohjolan murre on käytössä, mutta se antaa kerronnalle mystistä voimaa. Jonkin pienen ristiriidan nykyaikaisten sanojen ja murteen rinnakkaisuudessa olin toisinaan havaitsevinani, mutta kokonaisuutena kerronta on voimakasta ja upeaa!

Kätilöstä lisää mm. seuraavissa blogeissa: Hiirenkorvia ja muita merkintöjä, Kirjahamsteri, Habaneran havaintojaIlselä, Leena Lumi, Luen ja kirjoitan, Täällä toisen tähden alla, LukuhetketIlluusioita ja Vielä yksi rivi.

Kirja voitti myös blogistanian varjofinlandian, josta lisää voi lukea Sallan lukupäiväkirjasta.

Blogistanian Finlandia 2011


Tässä ehdokkaani Blogistanian Finlandiapalkituiksi vuonna 2011:





Hävettävän vähän oli kyllä tullut luettua uutta kotimaista tuotantoa viime vuonna, mutta olipa sentään sattunut haaviin nämä upeat kirjat, joita voin vilpittömän ihastuneena suositella kaikille!

Jos jollekulle ei ole selvillä, mikä ihme on tämmöinen blogistanian iso F, asian voi tsekata Sallan lukupäiväkirjasta, josta illalla 2.12. voi katsoa myös äänestyksen tulokset.