sunnuntai 31. tammikuuta 2016

Ystäviä ja kirjoja / Suvi Ahola


Turun kaupunginkirjastoon perustettiin useita lukupiirejä kulttuuripääkaupunkivuonna 2011. Silloin aloittivat mm. muistelmien, matkakirjojen ja runojen piirit, sekä verkkolukupiiri, josta tuli minun ensimmäinen lukupiirini.

Seuraavana vuonna siirryin verkosta liveksi ja Maanantailukupiiri alkoi kokoontua Sirius Cafén yläkerrassa. Aloittaminen piirin vetäjänä jännitti, mutta aika pian huomasin, että puuha on mielenkiintoisinta mitä olen työssäni kirjastonhoitajana päässyt tekemään. Kirjojen valitseminen ja niiden esittelemiseen tarvittavan tiedon hankkiminen on hauskaa ja missäpä olisi siihen työkaluja paremmin tarjolla kuin yleisessä kirjastossa. Kaikkein mukavinta on tietysti lukeminen ja luetusta keskusteleminen.

Voin allekirjoittaa monta asiaa joista Suvi Ahola tässä teoksessaan kertoo.
"Yksin lukiessa kirja jää liian ohueksi. Yhdessä lukiessa se saa lisää sivuja ja avaa näkemyksiä."
Joskus olen saattanut olla hieman pettynyt valittuun kirjaan ja mennyt tapaamiseen levottomana, harmitellen että olen tullut tarjonneeksi lukupiirille ikävää luettavaa. Mutta ihmiset kiinnittävät lukiessaan huomiota eri asioihin, ja yleensä ainakin joku piiriläisistä on pitänyt kirjasta. Kukaan ei voi havaita kaikkea ja vaikka olisi kuinka tarkka ja syvällinen lukija, on silti hyvä kuulla erilaisia tulkintoja luetusta. Keskustellessa alkaa ymmärtää näitä omasta näkemyksestä poikkeavia ajatuksia ja kirja saa uusia ulottuvuuksia. Useammin kuin kerran olen lukupiirin jälkeen alkanut arvostaa aivan eri tavalla teosta, jota olen lukiessani voinut pitää outona tai vaikkapa vain tylsänä. Aluksi se tuntui kummalliselta, saatoin jopa vähän nolostella sitä että olin niin vietävissä, että mielipiteeni saattoi olla muutettavissa. Mutta nykyisin ajattelen tuon olevan melkein parasta harrastuksessa. Yhden lukukokemuksen sijaan saankin pohdittavaksi useampia erilaisia näkemyksiä joiden valossa on mahdollista tarkistaa omia näkökantoja.

Suvi Ahola on perehtynyt lukupiireihin syvällisesti. Hän kertoo olleensa tekemisissä lukupiirien kanssa koko 2000-luvun, niin osallistujana kuin vetäjänäkin, sekä lisäksi tutkijana ja toimittajana. Ahola on julkaissut aiheesta tätä ennen jo kaksi teosta. Nämä ovat Lukupiirien Suomi, väitöskirja vuodelta 2013 ja Lukupiirien aika, edelliseen pohjaava tietokirja.

Ystäviä ja kirjoja poikkeaa edellisistä siinä, että jos aiemmissa teoksissa pyrittiin luomaan kokonaiskuvaa lukupiiritoiminnasta Suomessa, nyt keskitytään yksityiskohtiin. Ystäviä ja kirjoja kertoo harrastuksesta muutamien mukaan valittujen piirien illanviettoja kuvaamalla, antaa vinkkejä kirjojen valintaan ja kirjaa ylös jopa ruokaohjeita, joita eri piireissä on kokeiltu ja jotka soveltuvat erityisen hyvin suositeltujen kirjojen teemaan.

Näitä tarinoita lukiessa toivoisi pääsevänsä osallistumaan jokaiseen esiteltyyn lukupiiriin, niin mielenkiintoisilta ja hauskoilta kaikki vaikuttavat. Mutta onneksi huomenna on taas Maanantailukupiirin vuoro. Pääsen kuulemaan, mitä lukevat ystäväni ovat ajatelleet kirjasta, joka itselleni oli yksi viime vuoden hienoimmista lukuelämyksistä, keskustelemme nimittäin Iida Rauman teoksesta Seksistä ja matematiikasta.

Ahola, Suvi: Ystäviä ja kirjoja
Avain, 2015, 214 s.

sunnuntai 24. tammikuuta 2016

Pitkä valotusaika / Pauliina Vanhatalo


Pauliina Vanhatalon Pitkä valotusaika on hieno, tyynen pienieleinen romaani. Se kertoo Aarnin tarinan nuoruudesta eläkeikään, piirtäen samalla mielenkiintoisen kerronnallisen ellipsin. Ujo poika varttuu mieheksi, vaikeuksista huolimatta monet unelmat toteutuvat, mutta Aarni ei silti pääse koskaan täysin eroon ulkopuolisuuden tunteesta ja luontaisesta varautuneisuudestaan.
"Joku pudotti lasinsa. Se iskeytyi räsähtäen lattiaan ja hajosi kymmeniksi sirpaleiksi, osa niistä lensi Aarnin jalkoihin asti. Aarni tunsi sydämensä pamppailevan. Hän oli aina ollut vähän kömpelö, ja lapsuusvuosina äidin oli ollut vaikea ymmärtää jatkuvia vanhinkoja. Koska äiti oli kuluttanut aikansa siivoamalla muiden jälkiä, olivat ne sitten aiheutuneet tahattomasti tai puhtaasta piittaamattomuudesta, hän ei ollut sietänyt kotona enää kaatuvia maitolaseja tai pöytäliinalle roiskuvaa keittolientä. Vieläkin kun jotakin, mitä tahansa, meni rikki, Aarni ajatteli vaistomaisesti olevansa siihen syyllinen."
Aikajana ulottuu 60-luvulta nykypäivään, mutta surumielinen menneen maailman tunnelma lävistää silti koko romaanin. Aarni on vaatimaton tavalla, jonka olen tottunut liittämään varsinkin hieman vanhempiin sukupolviin, heti sodan jälkeen syntyneisiin. Unelmia on, mutta ne on pidettävä salassa, aivan kuin olisi liian röyhkeää lausua niitä julki. Tyynen pinnan alla saattaa silti myllertää. Aarnikin kantaa taskussaan tulitikkuaskia. Koulupoikana hän haluaisi polttaa tuusan nuuskaksi koulun ja ehkä jotain enemmänkin, kaiken sen joka painaa alas ja masentaa. Sitä hän ei koskaan tee, mutta tikkuaski löytyy miehen taskusta vielä vanhana ja tunnustettuna taiteilijanakin.

Tarina alkaa Oulusta, Asemakadulta vuonna 1965, valokuvasta jossa arviolta 16-18 vuotias mieshenkilö polttaa tupakkaa. Siinä on Aarni, joka kerää rohkeutta mennäkseen kadun toisella puolella sijaitsevaan valokuvausliikkeeseen kysymään töitä. Liikkeen omistaa pojan täti, ja poika pääsee apulaiseksi, vaikkei tädin kysyessä kehtaakaan kehua itseään ahkeraksi eikä edes kovin rehelliseksikään. Siellä pimiön punaisen lampun himmeässä valossa nuorukainen löytää itselleen intohimon ja tulevaisuudensuunnan, hänestä tulee valokuvaaja.

Aarni on omanlaisensa surullisen hahmon ritari. Hänellä on ihanteita joiden mukaan hän haluaa elää, mutta ne eivät tunnu kantavan tarpeeksi pitkälle. Hänen on mahdotonta tuntea olevansa yhtä hyvä kuin muut. Paras ystävä Teuvo on sekä ihailun että kateuden kohde. Kauniin ja fiksun Ilsen rakkaus melkein nostaa Aarnin eroon alemmuudentunteesta, mutta vain melkein. Ilse saa miehen ymmärtämään jo suhteen alkuvaiheessa, ettei mustasukkaisuus kannata, mutta piilotettuna syvälle sydämensä sopukoihin Aarni kantaa kuitenkin  jatkuvasti tunnetta riittämättömyydestä.

Parasta romaanissa on hienovarainen kerronta ja se, ettei kaikkea kirjoiteta auki. Vanhatalo kuvaa aihettaan taitavasti ja on sommitellut tarinan rakenteen huolellisesti. Salaisuutta raotetaan jo heti alussa, mutta ratkaisu säilyy paljastumatta aivan viime lehdille. Romaanin omalaatuinen, hieman uhkaava ja kuitenkin samanaikaisesti ymmärtävä tunnelma kantaa alusta loppuun. Kieli on eleettömäksi hiottua, huomaamattoman tyylikästä.

Lisää kirjasta mm. blogeista Tuijata, Reader, why did I marry him ja Kirsin kirjanurkka.

Vanhatalo, Pauliina: Pitkä valotusaika
Tammi, 2015, 223 s.

maanantai 18. tammikuuta 2016

Teräs / Silvia Avallone


Romaanin etulehdellä on lainaus Don Delillolta; "Parhaat asiat kiiltävät pelosta". Se lupaa hyvää, mutta heti kun aloittaa lukemisen, huomaa kyllä oltavan kaukana De Lillon viileästä tyylikkyydestä. Avallone kirjoittaa hurjasti ja kiihkeästi, sovittaen tyyliään romaanin aiheeseen välillä myös mainoksista ja harlekiineista lainatuin keinoin.

Tarinan keskiössä on kaksi tyttöä, vasta kolmetoistavuotiaat Anna ja Francesca. Tytöt ovat sydänystäviä, villejä ja ennen kaikkea kauniita. Ulkonäkö ja nuoruus ovat valttikortit jotka tytöillä on käsissään, ne on pelattava hyvin eikä aikaa ole hukattavaksi.
"Vartalon liikkeitä tuskin erotti linssin epätarkassa ympyrässä, päätä ei ollenkaan. Näkyi vain voimakkaasti zoomattu kaistale vastavalossa hohtavaa ihoa. Vuoden kuluessa vartalo oli huomaamatta muuttunut vaatteiden alla. Nyt kesällä muutos räjähti esiin kiikarin linssissä. Silmä ahmi etäältä yksityiskohtia: bikinien vyötärönauhaa, levärihmaa lantiolla. Jännitettyjä lihaksia polven yläpuolella, pohkeen kaarta, hiekkaista nilkkaa. Silmä laajeni ja punertui ponnistuksesta. Nuori vartalo heittäytyi veteen ja katosi näkyvistä. Kului hetki kun kiikaria siirrettiin ja kuva tarkennettiin."
Tapahtumapaikkana on Piombino, pieni taantuva teollisuuskaupunki Toscanassa, meren rannalla. Kaupungin edustalla sijaitsee Elban saari, jonka turistirannat symboloivat terästehtaan vuokrakasarmien asukkaille katkerasti kadehdittua parempaa elämää. Avallonen miljöökuvaus on elävää, se tekee kerronnasta uskottavan tuntuista. Kerrostalojen ikkunoista kadulle kuuluvan päivällisastioiden kalinan, lasten mekastuksen ja vanhempien riitelevät äänet kuulee lukiessa korvissaan. Likaiset ruovikot merenrannassa vuokratalojen edustalla voi haistaa, terästehtaan paahteisen kuuman pihan kuvaus ahdistaa hengitystä.

Tarina nostaa esiin paljon epäkohtia. Yliseksualisoitunut machokulttuuri, ristiriitaiset ja ahtaat sukupuoliroolit, naisiin kohdistuva väkivalta ja sen hiljainen hyväksyntä yhteiskunnassa, eriarvoisuus koulutuksessa, huumeongelmat, rikollisuus ja huonot työturvallisuusolot tehtailla saavat kaikki ilmentymänsä. Avallone kirjoittaa suorasukaisesti ja voimakkaasti eläytyen ja saa kaiken mahdutettua luontevasti mukaan tarinaan, osaksi värikkäästi kuvattujen henkilöjensä elämää.

Hämmentävää kerronnassa on kuitenkin se, kuinka kohtalonomaiseksi ja muuttumattomaksi kaikki kuvataan. Ehkä tarina on juuri näin kerrottuna autenttinen ja tosi, mutta jokin siinä saa minut ajattelemaan, että se pettää Annan ja Francescan. Tytöt kuvataan osana suurempaa kuviota, kirkkaina mutta häviävän pieninä voimakkaampien värien varjoon jäävinä pisteinä. Välillä tuntuu, etteivät he osaa edes toivoa mitään parempaa, saati lausua toiveitaan ääneen. Ja jos he jotain sanovatkin, on vaikeaa ottaa heitä tosissaan tai edes kuulla heidän ääntään kun etualalla mölyää härski miesjoukko arvioimassa milloin tyttöjen takamuksia, milloin heidän siveyttään.

Keskustelimme kirjasta lukupiirissä. Kaikki muut olivat pitäneet kirjasta niin paljon, että minunkin kriittisyyteni hälveni melko lailla. Enkä toki ole penäämässä moraalista opetusta tähänkin tarinaan, mutta silti, jotain jäi nyt puuttumaan. Vähän enemmän toivoa paremmasta Annalle ja Francescalle, olisiko se liikaa pyydetty?

Avallone, Silvia: Teräs
Acciaio, italian kielestä suom. Taru Nyström
Minerva, 2014, 427 s.

keskiviikko 13. tammikuuta 2016

Blogistanian Finlandia ja Globalia 2015



Kirjamuistikirjan äänet vuonna 2015 ovat seuraavat:

Finlandia:

3 pistettä: Seksistä ja matematiikasta / Iida Rauma
                 Gummerus 2015

2 pistettä: Valokaaria / Kristian Blomberg
                 Poesia 2015


Globalia:
3 pistettä: Kimalaispäivä / Mathura
                 Kumalasepäev ; suom. Katja Meriluoto
                 Basam Books, 2015


                 Fallout, suom. Marianna Kurtto
                 Otava, 2015

sunnuntai 10. tammikuuta 2016

Stoner / John Williams


Kuuntelin tätä äänikirjaa lähinnä öisin, taisin usein olla aika lailla unen ja valveen rajamailla. Siksi tuntuu hankalalta sanoa tästä oikein mitään, on enemmän kuin todennäköistä etteivät havaintoni olleet kovin teräviä. Lähinnä mieleen jäi jonkinlainen haikea menneen maailman tunnelma. Tuo ei liene mitenkään kummallista, kun ottaa huomioon että tämä kirjailijan omaan elämään löyhästi perustuva romaani on julkaistu ensimmäisen kerran jo vuonna 1965. 

Stonerin tarina alkaa ajalta ennen ensimmäistä maailmansotaa. Pienen maatilan poika lähtee Missourin yliopistoon aikeenaan opiskella agronomiksi. Poika eksyy kuitenkin kirjallisuudentutkimuksen pariin, ja sille tielle hän jää. Kerronta etenee säyseän kronologisesti, välttäen konflikteja ja tunnekuohuja, aivan kuten päähenkilönsäkin.

Jossain vaiheessa tarinan päähenkilö vaikutti raivostuttavan saamattomalta nössykältä ja koko tarina lähinnä masentavalta. Stonerin elämässä ei tunnu onnistuvan oikein mikään, hän on pettymys vanhemmilleen, vaimolleen ja työtovereilleen. Farmilla raatavat isä ja äiti eivät ymmärrä pojan kiinnostusta korkeakirjallisuuteen ja aluksi ihastusta herättänyt vaimo paljastuu kylmäksi ja oikukkaaksi naiseksi. Lopulta vielä kollegoiden kateus kulminoituu kieroiluna jonka tuloksena Stoner ei pääse opettamaan erikoisalaansa vaan joutuu ohjaamaan vain aloittelevia opiskelijoita.

Silti Stonerin elämässä on myös hiljaista kauneutta ja onnea. Hän on mies, joka tuntee ominaislaatunsa, tietää mikä hänelle itselleen on tärkeää eikä välttämättä tarvitse muita ihmisiä vahvistamaan tunnetta. Eikä tämä tarkoita että Stoner olisi jotenkin tunteeton, kun oikea ihminen sattuu kohdalle hän on valmis kokemaan myös aitoa rakkautta. Eli ennen kuin kuuntelu-urakka oli lopussa, olin löytänyt tarinasta myös jonkinlaista lohdullisuutta. Tässä kyynärpäätaktiikoiden maailmassa on välillä hienoa kuulla tarina ihmisestä, joka elää tyynesti omien mittapuidensa mukaan nauttien elämän pienistä iloista. Eikä koe tarvetta kilpailla, näyttää muille, saati voittaa ketään toista.

Jossain luonnehdittiin Williamsin tekstin virtaavan tyynesti kuin joki, kuvaus on mielestäni osuva. Ilkka Rekiahon suomennos tekee tyylille oikeutta, kieli on vähäeleisyydessään sujuvaa ja kaunista. Jukka Pitkäsen lukijanääni sopii Stonerille hyvin, se on matala ja rauhallinen, tapa puhua on juuri sellainen kuin voisin kuvitella viileän älykkäällä Stonerillakin olevan.

John Williams: Stoner
Suom. Ilkka Rekiaro
Bazar, 2015
Äänikirja MP3 Elisa Kirja, 
10h 35 min, 366Mt
Lukija: Jukka Pitkänen

tiistai 5. tammikuuta 2016

Valokaaria / Kristian Blomberg

Joskus ihan tavalliset asiat alkavat merkitä jotain enemmän. Näitä sydämenlyönnin välistä jäämisen ja äkillisen syvän sisäänhengityksen hetkiä kokee todennäköisesi meistä jokainen, mutta harva osaa välittää tunteen muille, saati pukea sitä sanoiksi. Kristian Blomberg osaa.
"Se saa suuntaamaan pimeässä, aavistus valonlähteestä. 
Ja sormet, jokin tulevasta virtaava, kyky koskettaa.
Mitä näihin katkaisimiin oikeastaan kätkeytyy? 

Huone ilmestyy, aikaa ei edes kulu, tämä elämä.
Ja nousee outoa surua, että sinua ei voisi laittaa takaisin päälle.
 

Tai ehkä kyse on juuri arvoituksen säilymisestä: säilymisestä.
Jokin vierastuttava, johon sopeutuu kuin ilmanpaineeseen,
kunnes se voimistuu juuri tuossa: kyvyssä koskettaa. 
 

Että sormissa ei ole lihaksia vaan etäisyyksiä
joiden takaa käsivarsien jänteet liikuttavat niitä.
 

Entä jos olisi jokin, joka liikuttaisi myös meitä
kuin aavistus, etäisyyksien takaa?"

Suurin osa teoksesta muodostuu tällaisista kahden tai kolmen rivin mittaisista säkeistöistä. On oikeastaan melko mahdotonta hahmottaa, mistä yksi runo alkaa tai mihin se loppuu, ajatukset vain liittyvät toisiinsa jonkin aikaa ja sitten ajatus vaihtuu.  Eikä lukemisessa alkuun päästyään oikeastaan mitään tarkempaa hahmottamista kaipaakaan, mutta tuntuu silti virkistävältä ajautua aina säännöllisin väliajoin otsakesivuille, jotka jakavat teoksen viiteen osaan. Tai ehkäpä teoksessa onkin vain viisi pitkää runoa? Kuinka tahansa, osat tai runot on nimetty kauniisti ja kohottavasti: aurinkoa vanhempi, myrskylyhty, kynnyksiä, suuntavaisto (he) ja ihmeen tuntua.

Blombergin runokieli on kuin lempeää hiljaista puhetta. Runojen puhujat ihmettelevät maailmaa ja esittävät kainoja ehdotuksia sen selittämiseksi, lauseet alkavat usein sanalla ehkä. Tällainen lukijalle jäävä valinnanvapaus tuntuu hyvältä, samoin kuin se, etteivät runot aina suhtaudu itseensä turhan vakavasti.
..."– Entä jos nämä toistuvat näyt
ovatkin päättyneen näyn etiäisiä...
ehkä niissä kytee jonkinlaista viimeistä nautintoa.
Kuin särkemisessä, sen peruuttamattomuudessa.
– Pitäisi perehtyä tapahtumahorisonttiin,
joka olennoituu lasinkeräyspisteiteitten reunamille.
Tarkoitan viipeen pintajännitystä, kirkasta hetkeä
jossa salaisuus käväisee ja romahtaa siruiksi.
– Saattaa olla, että juuri lasin särkyminen
vastaa kykyämme keskittyä, on aina katoamassa.
– Kunnes jokin ylittää taas kynnyksen ja toimii
kuin kaiku, palauttaa mieleen mitä äsken tapahtui:
jos on ranta, on oltava vastaranta.
– Ehkä syntyy jatkumoja, joissa ihmeet ja arki
keskeyttävät toisensa, paljastavat mihin ne eivät
itsessään kykene, täydentyvät toisistaan."
...
Teos on tähän mennessä palkittu ainakin kahdesti, se sai vuoden 2015 Kalevi Jäntin palkinnon sekä uudehkon Nihil Interitin runoteospalkinnon. Palkintolautakunnat kiittivät teosta mm. aforistiseksi, keskustelevaksi ja moniääniseksi.

Kirjan kannesta en pidä, vaikka se tuokin mieleen lempirunoni jossa sarkastisesti luvataan millimetripaperin kyllä riittävän maailman reunan yli (Kristiina Wallin 2005). Kansi on minusta masentava, eikä kuvaa kirjan sisältöä ollenkaan. Olkoon vain painettu vaikka kuinka hienolla Heidelbergillä, ei auta.

Blomberg, Kristian: Valokaaria
Poesia 2015, 73 s.