tiistai 5. tammikuuta 2016

Valokaaria / Kristian Blomberg

Joskus ihan tavalliset asiat alkavat merkitä jotain enemmän. Näitä sydämenlyönnin välistä jäämisen ja äkillisen syvän sisäänhengityksen hetkiä kokee todennäköisesi meistä jokainen, mutta harva osaa välittää tunteen muille, saati pukea sitä sanoiksi. Kristian Blomberg osaa.
"Se saa suuntaamaan pimeässä, aavistus valonlähteestä. 
Ja sormet, jokin tulevasta virtaava, kyky koskettaa.
Mitä näihin katkaisimiin oikeastaan kätkeytyy? 

Huone ilmestyy, aikaa ei edes kulu, tämä elämä.
Ja nousee outoa surua, että sinua ei voisi laittaa takaisin päälle.
 

Tai ehkä kyse on juuri arvoituksen säilymisestä: säilymisestä.
Jokin vierastuttava, johon sopeutuu kuin ilmanpaineeseen,
kunnes se voimistuu juuri tuossa: kyvyssä koskettaa. 
 

Että sormissa ei ole lihaksia vaan etäisyyksiä
joiden takaa käsivarsien jänteet liikuttavat niitä.
 

Entä jos olisi jokin, joka liikuttaisi myös meitä
kuin aavistus, etäisyyksien takaa?"

Suurin osa teoksesta muodostuu tällaisista kahden tai kolmen rivin mittaisista säkeistöistä. On oikeastaan melko mahdotonta hahmottaa, mistä yksi runo alkaa tai mihin se loppuu, ajatukset vain liittyvät toisiinsa jonkin aikaa ja sitten ajatus vaihtuu.  Eikä lukemisessa alkuun päästyään oikeastaan mitään tarkempaa hahmottamista kaipaakaan, mutta tuntuu silti virkistävältä ajautua aina säännöllisin väliajoin otsakesivuille, jotka jakavat teoksen viiteen osaan. Tai ehkäpä teoksessa onkin vain viisi pitkää runoa? Kuinka tahansa, osat tai runot on nimetty kauniisti ja kohottavasti: aurinkoa vanhempi, myrskylyhty, kynnyksiä, suuntavaisto (he) ja ihmeen tuntua.

Blombergin runokieli on kuin lempeää hiljaista puhetta. Runojen puhujat ihmettelevät maailmaa ja esittävät kainoja ehdotuksia sen selittämiseksi, lauseet alkavat usein sanalla ehkä. Tällainen lukijalle jäävä valinnanvapaus tuntuu hyvältä, samoin kuin se, etteivät runot aina suhtaudu itseensä turhan vakavasti.
..."– Entä jos nämä toistuvat näyt
ovatkin päättyneen näyn etiäisiä...
ehkä niissä kytee jonkinlaista viimeistä nautintoa.
Kuin särkemisessä, sen peruuttamattomuudessa.
– Pitäisi perehtyä tapahtumahorisonttiin,
joka olennoituu lasinkeräyspisteiteitten reunamille.
Tarkoitan viipeen pintajännitystä, kirkasta hetkeä
jossa salaisuus käväisee ja romahtaa siruiksi.
– Saattaa olla, että juuri lasin särkyminen
vastaa kykyämme keskittyä, on aina katoamassa.
– Kunnes jokin ylittää taas kynnyksen ja toimii
kuin kaiku, palauttaa mieleen mitä äsken tapahtui:
jos on ranta, on oltava vastaranta.
– Ehkä syntyy jatkumoja, joissa ihmeet ja arki
keskeyttävät toisensa, paljastavat mihin ne eivät
itsessään kykene, täydentyvät toisistaan."
...
Teos on tähän mennessä palkittu ainakin kahdesti, se sai vuoden 2015 Kalevi Jäntin palkinnon sekä uudehkon Nihil Interitin runoteospalkinnon. Palkintolautakunnat kiittivät teosta mm. aforistiseksi, keskustelevaksi ja moniääniseksi.

Kirjan kannesta en pidä, vaikka se tuokin mieleen lempirunoni jossa sarkastisesti luvataan millimetripaperin kyllä riittävän maailman reunan yli (Kristiina Wallin 2005). Kansi on minusta masentava, eikä kuvaa kirjan sisältöä ollenkaan. Olkoon vain painettu vaikka kuinka hienolla Heidelbergillä, ei auta.

Blomberg, Kristian: Valokaaria
Poesia 2015, 73 s.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi!