sunnuntai 24. tammikuuta 2016

Pitkä valotusaika / Pauliina Vanhatalo


Pauliina Vanhatalon Pitkä valotusaika on hieno, tyynen pienieleinen romaani. Se kertoo Aarnin tarinan nuoruudesta eläkeikään, piirtäen samalla mielenkiintoisen kerronnallisen ellipsin. Ujo poika varttuu mieheksi, vaikeuksista huolimatta monet unelmat toteutuvat, mutta Aarni ei silti pääse koskaan täysin eroon ulkopuolisuuden tunteesta ja luontaisesta varautuneisuudestaan.
"Joku pudotti lasinsa. Se iskeytyi räsähtäen lattiaan ja hajosi kymmeniksi sirpaleiksi, osa niistä lensi Aarnin jalkoihin asti. Aarni tunsi sydämensä pamppailevan. Hän oli aina ollut vähän kömpelö, ja lapsuusvuosina äidin oli ollut vaikea ymmärtää jatkuvia vanhinkoja. Koska äiti oli kuluttanut aikansa siivoamalla muiden jälkiä, olivat ne sitten aiheutuneet tahattomasti tai puhtaasta piittaamattomuudesta, hän ei ollut sietänyt kotona enää kaatuvia maitolaseja tai pöytäliinalle roiskuvaa keittolientä. Vieläkin kun jotakin, mitä tahansa, meni rikki, Aarni ajatteli vaistomaisesti olevansa siihen syyllinen."
Aikajana ulottuu 60-luvulta nykypäivään, mutta surumielinen menneen maailman tunnelma lävistää silti koko romaanin. Aarni on vaatimaton tavalla, jonka olen tottunut liittämään varsinkin hieman vanhempiin sukupolviin, heti sodan jälkeen syntyneisiin. Unelmia on, mutta ne on pidettävä salassa, aivan kuin olisi liian röyhkeää lausua niitä julki. Tyynen pinnan alla saattaa silti myllertää. Aarnikin kantaa taskussaan tulitikkuaskia. Koulupoikana hän haluaisi polttaa tuusan nuuskaksi koulun ja ehkä jotain enemmänkin, kaiken sen joka painaa alas ja masentaa. Sitä hän ei koskaan tee, mutta tikkuaski löytyy miehen taskusta vielä vanhana ja tunnustettuna taiteilijanakin.

Tarina alkaa Oulusta, Asemakadulta vuonna 1965, valokuvasta jossa arviolta 16-18 vuotias mieshenkilö polttaa tupakkaa. Siinä on Aarni, joka kerää rohkeutta mennäkseen kadun toisella puolella sijaitsevaan valokuvausliikkeeseen kysymään töitä. Liikkeen omistaa pojan täti, ja poika pääsee apulaiseksi, vaikkei tädin kysyessä kehtaakaan kehua itseään ahkeraksi eikä edes kovin rehelliseksikään. Siellä pimiön punaisen lampun himmeässä valossa nuorukainen löytää itselleen intohimon ja tulevaisuudensuunnan, hänestä tulee valokuvaaja.

Aarni on omanlaisensa surullisen hahmon ritari. Hänellä on ihanteita joiden mukaan hän haluaa elää, mutta ne eivät tunnu kantavan tarpeeksi pitkälle. Hänen on mahdotonta tuntea olevansa yhtä hyvä kuin muut. Paras ystävä Teuvo on sekä ihailun että kateuden kohde. Kauniin ja fiksun Ilsen rakkaus melkein nostaa Aarnin eroon alemmuudentunteesta, mutta vain melkein. Ilse saa miehen ymmärtämään jo suhteen alkuvaiheessa, ettei mustasukkaisuus kannata, mutta piilotettuna syvälle sydämensä sopukoihin Aarni kantaa kuitenkin  jatkuvasti tunnetta riittämättömyydestä.

Parasta romaanissa on hienovarainen kerronta ja se, ettei kaikkea kirjoiteta auki. Vanhatalo kuvaa aihettaan taitavasti ja on sommitellut tarinan rakenteen huolellisesti. Salaisuutta raotetaan jo heti alussa, mutta ratkaisu säilyy paljastumatta aivan viime lehdille. Romaanin omalaatuinen, hieman uhkaava ja kuitenkin samanaikaisesti ymmärtävä tunnelma kantaa alusta loppuun. Kieli on eleettömäksi hiottua, huomaamattoman tyylikästä.

Lisää kirjasta mm. blogeista Tuijata, Reader, why did I marry him ja Kirsin kirjanurkka.

Vanhatalo, Pauliina: Pitkä valotusaika
Tammi, 2015, 223 s.

2 kommenttia:

  1. Tämä kruunasi vuonna 2015 julkaistut kirjat. Toivottavasti tämä saa Runeberg-palkinnon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, sitä voisi toivoa! Paitsi että suunnittelin luetuttaa tämän lukupiirillä, jos saa palkinnon, ei ole toivoa saada kiinni seitsemää kirjaa...

      Mutta saakoon vaan, ansaitsisi sen kyllä :)

      Poista

Kiitos kommentistasi!