maanantai 31. joulukuuta 2012

Karatolla / Olli Jalonen


Jalonen, Olli: Karatolla
Otava, 2012, 238 s.

Aloitin tämän kirjan suurin odotuksin, koska 14 solmua Greenwichiin on yksi lempikirjoistani, mutta ihan samoihin sfääreihin ei Karatolla vienyt. Mukana on paljon samaa; ihmiset ovat hieman sulkeutuneita ja viihtyvät parhaiten poissa seuraelämän polttopisteistä, suhtautuen intohimoisesti luontoon ja taiteeseen.

Karatolla on rakkaustarina jonka taustalla väijyy suuri taideprojekti realiteetteineen. Valo ja Silla ovat työskennelleet monta vuotta yhdessä rakentaen Uuden ajan pyramideja, yhdeksää ympäristötaiteen monumenttia yhdeksään eri paikkaan maapallolla.

"Tuli, savu, valo maa, vesi, lumi, jää, ilma ja aika. 
Samalla kun ne olivat yhdistyneet valmiiksi ajatukseksi mieleen, hän oli löytänyt itselleen tehdävän ja elämäänsä ison merkityksen.
Nämä maailman yhdeksän elementtiä Valo oli halunnut tehdä näkyviksi. Hän oli päättänyt rakentaa niistä jotain käsin kosketeltavaa ja ihmisen aikaansaamaa niin että muutkin voisivat nähdä ne niin kuin hän oli ne nähnyt ja kokenut, toinen toisestaan erillisenä ja erilaisena mutta samalla kaikki yhdessä yhtenä kaikkeuden aineena. Se urakka oli alkanut täyttää hänen aikansa niin täysin ettei mikään tarkoituksettomuuden tyhjä tunne ollut enää sekaan mahtunut.
Sen jälkeen kun Valo oli palkannut minut projektiinsa arkkitehdiksi, olimme matkustaneet yhdessä tuhansia kilometrejä ympäri Eurooppaa. Ensin olimme kiertäneet etsimässä sopivia paikkoja ja tehneet sopimuksia kaupunginjohtajien ja rakennusvirastojen ja rahoittajien kanssa. Sillä lailla olivat löytyneet oikeat kaupungit ja kaupunkeihin rakennettaviin pyramideihin oikeat elementit ja elementteihin sellaiset menetelmät että niitä pystyi käyttämään rakennusmateriaaleina."
Projektin loppuvaiheessa Valon ja Sillan työtoveruus kehittyy rakkaudeksi, mutta onnea ei kestä kauan. Valossa todetaan eturauhassyöpä ja sairaus etenee aggressiivisesti. Kun Valo ei jaksa enää matkustaa, Silla joutuu jatkamaan pyramidien purkua yksin. Työmailla vieraillessaan Silla törmää odottamattomiin ikävyyksiin, taideprojektin sopimuksissa paljastuu monenlaista kähmintää ja epäselvyyksiä. Sillan luottamus Valoon alkaa repeillä.

Tässä kohtaa odotukseni taas heräsivät, ajattelin että ahaa, nytkö päästiin asiaan, mikä raastava tilanne naiselle! Vasta alkanut suhde, jossa toinen melkein heti joutuu toisesta riippuvaiseksi ja samanaikaisesti paljastuu joksikin muuksi mitä hänestä on luultu, kuinka tästä selvitään?  Ällistyttävän tyynen pintakuvion tarkastelun sijasta olisin toivonut pääseväni vähän paremmin Sillan ajatuksiin ja ihon alle, näkemään ratkaisuja ja asettumaan puolelle. Mutta ei, valmiita vastauksia tässä romaanissa ei ole tarjolla, hyviä kysymyksiä kylläkin.

perjantai 28. joulukuuta 2012

Kuolinsiivous / Eeva Kilpi


Kilpi, Eeva: Kuolinsiivous
WSOY, 2012, 117 s.

Kuolinsiivous, siinäpä vasta nimi! Ensihätkähdyksen jälkeen tähän oli pakko tarttua, tuli mitä tuli.

Kirja koostuu päiväkirjamerkinnöistä vuosilta 1984-2011. Mukana on ajatuksenpätkiä, aforismeja ja jopa runoja. En tiedä kuinka paljon tässä siivouksessa on heitetty kamaa menemään, mutta ainakaan mukaan ei ole jäänyt mitään turhaa. Katkelmallisuudesta huolimatta tätä "vanhenemisen filosofista vuosikalenteria" lukee mielenkiinnon herpaantumatta kertaakaan.


TAMMIKUU

Saattaa olla
että minuun pätevät vain vihoviimeiset
karjalaiset sananparret:
Mikäs pahan tappaisi?
...

Elämä on velvollisuus.
Elämä on intohimoa.
Elämä on syyllisyyttä.
On niin omituisen urhea olo.
Kuolenkohan minä nyt? 


Muistiinpanot on järjestetty oivaltavasti niin, että 27 vuoden ajanjakso eletään ikäänkuin vain yhden vuodenkierron aikana. Näinhän se elämä näyttäytyy kun sitä katsoo taaksepäin, ennemminkin limittäisinä kerroksina kuin loogisesti jatkuvana janana.

Aiheet liikkuvat lähipiirissä; vanhemmat ja lapset, rakkaus ja läheisyys, eläimet ja luonto. Myös elämäntyö kirjailijana saa huomiota, mutta yllättäen vain edellä mainittujen perusasioiden korvikkeena.

Kirjan tunnelma on kieltämättä haikea, mutta ei surullinen. Joidenkin asioiden elämässä kirjailijatar olisi ehkä toivonut menevän toisin, mutta toisaalta katumiseen ei ole aihetta, kaikella tuntuu olleen tarkoituksensa. Eeva Kilpi uskaltaa katsoa vaikeitakin asioita silmästä silmään ja se tekee lukijallekin hyvää.

Kuolinsiivouksesta ovat pitäneet myös Karoliina ja Jenni. Eeva Kilven ajatuksista voi lukea myös Eeva -lehdessä julkaistusta artikkelista "Minussa on elämänikäistä ikävöintiä".

lauantai 15. joulukuuta 2012

Tsemppiä ja tunnustuksia


Sain tsemppitervehdyksen Paulalta Luen ja kirjoitan -blogista, kiitos paljon!

Nämä nimenomaiset tsemppitervehdykset liittyvät kerrassaan mainioon juttuun, jonka Paula oli kirjoittanut hieman aiemmin: Minähän en kirjaa kesken jätä! Sen lisäksi, että siinä käsitellään rohkeasti tätä monia bloggajia riivaavaa ongelmaa, mukana on kosolti linkkejä muihin blogeihin, joissa asia on myös pohdituttanut. Eikä tämä ole ainoa mielenkiintoinen juttu Paulan blogissa, ehei, Paulalla on taito huomata mitä ajassa liikkuu ja kertoa siitä blogissaan hauskasti ja inspiroivasti.

Substanssitunnukset tulivat Ja kaikkea muuta -blogin Minnalta ja Kirjasfäärin Taikalta, kiitoksia paljon!

Tunnustukseen kuuluu:
1. Kiittää tunnustuksen antajaa
2. Jakaa tunnustus kahdeksalle bloggaajalle
3. Ilmoittaa heille tunnustuksesta
4. Kertoa kahdeksan satunnaista asiaa itsestään

Ensimmäinen tunnustus voisi olla samalla anteeksipyyntö siitä, että olen vähän talvihorroksessa ja aikaa tunnustusten ja tervehdysten saamisesta vastaamiseen on kulunut luvattoman paljon! Mutta toivon  teidän ajattelevan laillani, että parempi myöhään...

Jatkan samalla linjalla tunnustamalla huonomuistisuuteni. Piti tätäkin aloittaessa oikein käydä tarkistamassa, mitä olen mahtanut aiemmin tunnustaa, ettei tule kerrottua aina samoja asioita.  Olisin niin mielelläni se, joka aina muistaa kaiken ja heti  tietää kulloinkin kyseessä olevan näyttelijän, kirjailijan tai muusikon nimen, mutta näinhän se ei valitettavasti ole.

Toisaalta voisin kyllä olla itselleni vähän armollisempi tämän muisti-asian suhteen. Kun joskus sitten  jonkin faktan muistankin, alan heti kaivella muistin syövereistä referenssitietoa siitäkin, mistä tiedon olen saanut. Monille riittää se, että esittää asian omana tietonaan, miksi ihmeessä minun aina pitää osata kertoa myös se, luinko asian Hesarista vai Me Naisista tai kuulinko mahdollisesti Maikkarin uutisista?

Työssäni kirjastonhoitajana parasta on lukupiirien vetäminen. On hauskaa miettiä kiinnostavia teemoja ja etsiä niihin sopivia kirjoja, mutta vielä hauskempaa on päästä kuulemaan, mitä muut ovat luettavaksi valikoituneista kirjoista ajatelleet. 

Ikävintä työssäni on arjen kokoelmatyö. Hankintaan ja muuhun kokoelmiin vaikuttaviin periaatteisiin minulla ei ole valtaa juurikaan puuttua, eli minä vain poistan, poistan ja poistan. Se on ajoittain melko puuduttavaa ja masentavaa puuhaa.

Iloitsen jo nyt etukäteen pitkästä joululomasta, jonka aikana ehdimme vierailla lapsuuteni kotikaupungissa Lahdessa ja olla vielä ihan rauhassa kotona Turussakin. Mitään kauhean tiukkaa  jouluagendaa minulla ei ole, mutta pienoista stressiä on silti havaittavissa. Olisi niin kiva kotonakin ennättää laitella jouluvaloja ja muita koristeita, siivota kunnolla ja opetella kokkaamaan muutama uusi jouluherkku. Kaikkea en ehdi koskaan, mutta yleensä ihan tarpeeksi kumminkin.

Olen käynyt pari vuotta innokkaasti kuntosalilla, mutta nyt sain tarpeekseni. Homma alkoi maistua niin puulta, että irtisanoin jäsenyyden. Aikomuksena ei ole silti lösähtää kokonaan, vaan olohuoneen nurkassa kököttävälle kuntopyörälle on tarkoitus istahtaa sohvan sijaan aina kun telkkarin poliisisarjat sun muut kutsuvat paikalle. Ja varmaan se kuntosalikin alkaa taas houkutella pienen tauon jälkeen, näin uskoisin.

Kaikesta kivasta jouluhössötyksestä huolimatta mieli karkailee jo kesään. Rakastan lämpimiä aurinkoisia päiviä ja sitä ettei tarvitse vuorata itseään monilla vaatekerroksilla vaan että aamukahville pihakeinuun voi mennä vaikka yöpaitasillaan. Ihan noin tarkkaan kuin Hemuli en kukkapenkkejäni tarkistele, mutta muuten kuvassa voisin olla minä kitkemispuuhissa.

Bloggaaminen harrastuksena tuntuu aina vaan kasvattavan suosiotaan ja erityisesti ihan viime aikoina olen törmännyt ilahduttavan moneen itselleni uuteen kirjablogiin. Lähetänkin tunnustukset eteenpäin nyt muutamille näistä uudemmista tuttavuuksista, eli ...


... teidät on haastettu!

sunnuntai 9. joulukuuta 2012

Dora Dora / Heidi Köngäs


Köngäs, Heidi : Dora, Dora
Otava, 2012

Hitlerin varusteluministeri Albert Speer, hänen sihteerinsä Annemarie Kempf, estraditaiteilija Himmelblau, sinfoniaorkesterin viulisti Borries ja tulkki Eero Kallankari ovat matkalla Petsamoon joulukuussa 1943. Speer ajaa, ulkona pimeässä vihmoo lunta, pakkanen kiristyy. Autossa on hiljaista, matkalaiset palelevat, jokainen miettii omiaan.

Matkaseurue näyttää arvovaltaiselta, mutta kun he kukin vuorollaan alkavat paljastaa ajatuksiaan, kuva muuttuu useampaankin kertaan. Ensin saamme huomata, kuinka erilaisia matkalaiset ovat. Vallan keskiössä oleva ministeri, häntä sokeasti palveleva nuori nainen, itseriittoinen klassinen muusikko, liki hysteerisenä pelkäävä ilveilijä ja suomalainen tulkki tuntuvat edustavan kukin aivan omanlaistaan ihmistyyppiä.

Kun kertomus etenee ja henkilöiden syvimmät tunnot alkavat päästä esiin, paljastuvat samankaltaisuudet. Jokaisella on pelkonsa, halunsa ja salaisuutensa eikä niiden välillä perimmältään ole edes suurta eroa. Jokainen kaipaa arvostusta ja rakkautta ja pohtii sitä, kuinka pitkälle on niitä saavuttaakseen valmis menemään.

Speerin mittakaava on kammottava. Pysyäkseen Hitlerin lähimpänä miehenä ja saadakseen toteuttaa tämän suuruudenhulluja suunnitelmia varusteluministeri on myöntynyt ensin tuhansien juutalaisten ajamiseen kodeistaan Germanian tieltä, sitten satojen tuhansien sotavankien käyttämiseen pakkotyövoimana kolmannen valtakunnan rakennustyömailla ja lopuksi polttouunien rakentamiseen vankileireille. Kaikkeen tähän on ajanut paitsi kunnianhimo myös halu asettua Fürerin katseen alle pukeutuneena komeaan asepukuun, symbolisesti antautuen tämän omaksi. Albert Speer tunnetaan natsina joka katui, mutta Köngäksen tulkinnasta katumusta ei juurikaan ole luettavissa, ellei siksi lueta ahdistusta joka kirjassa ilmenee paniikkikohtauksina vankityöleirejä tarkistettaessa.

Annemarie on aiemmin ollut varma rakkaudestaan. Hän on ollut täysin lojaali elämälleen tarkoituksen antaneelle puolueelle ja esimiehelleen varusteluministerille, samoin kuin myöhemmin aviomiehelleen Hansille. Lapinmatkalla hän joutuu kuitenkin näkemään asioita, joilta ei saa suljettua silmiään vaikka haluaisi. Vankeja kohdellaan epäinhimillisesti, Annemarie näkee nälkäkuoleman partaalla olevia pakkasessa kengättöminä raatavia miehiä. Ahdistuneena Annemarie hakee lohtua Eerosta, vain joutuakseen vielä suurempiin ongelmiin.

Viulisti on tarinassa jonkinlainen välihenkilö, tarkkailija, joka ei saa varsinaista omaa puheenvuoroa. Valtaapitävien vastapoolia edustavat taikuri Himmelblau ja suomalainen tulkki, Eero, joka Annemarien tavoin on nuori, kaunis ja viaton. Himmelblau on oikea elämäntaiteilija, säälittävä reppana, joka joutuu piilottelemaan syntyperäänsä muilta. Ilman talvivarusteita hän on vähällä menettää varpaansa pakkasessa ja kun kunnon kengät vihdoin järjestyvät, mieheltä pettää vatsa. Taikuriparka pelkää henkensä puolesta, siirto vankileirin puolelle olisi varmaa jos isoäidin juutalainen syntyperä paljastuisi.

Eero tarkastelee muuta seuruetta myös hieman ulkopuolelta. Häntä ärsyttää saksalaisten herraskaisuus, mutta eteneminen uralla kiinnostaa eikä kieltäytyminen tulkintehtävistä sodan aikana ole realistinen vaihtoehto. Annemarie lumoaa nuoren miehen ensinäkemältä, mutta tunne hyväksikäytetyksi joutumisesta satuttaa syvältä.

Kaikki kirjan henkilöt ovat mielenkiintoisia, mutta kaikkein kiinnostavin on kuitenkin Annemarie. Olen usein miettinyt sitä, kuinka sinisilmäinen olisin itse mahtanut olla jos olisin elänyt 1930-luvun Saksassa ja Annemarien tarina tuntuu uskottavalta. Mielenkiintoa lisää tietysti myös se, että nainen alkaa tarinan edistyessä herätä unestaan, tajuaa voivansa rakastaa "alempirotuista" Eeroa ja epäillä varusteluministerin yleviä pyrkimyksiä. Lisäksi hän ymmärtää etsiä pahaa myös itsestään ja saa tarinan jäämään hienosti auki jääden sen jo päättyessä vielä pohtimaan omia ratkaisujaan.

Dora, Dora perustuu historiallisiin tapahtumiin mutta mikään varsinainen historiankirja se ei ole. Petsamonmatka on todellisuudessakin tehty ja ainakin osa henkilöistä oli samoja kuin kirjassa. Heidi Köngäs on kertonut haastatteluissa, että oletukset henkilöiden ajatuksista perustuvat mm. tunnettuihin todella lausuttuihin repliikkeihin, mutta ovat silti oletuksia ja kirjailijan mielikuvituksen tuotetta.

Kirja aukaisee näköalaa historianjaksoon, jonka tulkinta on ollut vaikeaa niin suomalaisille kuin saksalaisillekin. Lisäksi se pureutuu sellaisiin yleisinhimillisiin kysymyksiin vallasta ja pahuudesta, joiden pohtiminen, niiden kipeydestä huolimatta, lienee terveellistä meille kaikille. Hienon aiheen lisäksi kirja on myös toteutettu taidokkaasti, kerronta vie mukanaan ja kieli on kirkasta ja tunnelmaltaan aiheeseen sopivaa.

Muita kirjan lukeneita ovat Sara ps. rakastan kirjoja -blogista, Nanna Kirjakimarasta, Miia Kolmannelta linjaltaKatja Lumiomena -blogista ja Arja Kulttuuri kukoistaa -blogista.

torstai 6. joulukuuta 2012

Kuinka kuolleita käsitellään / John Ajvide Lindqvist


Ajvide Lindqvist, John : Kuinka kuolleita käsitellään
Hanteringen av odöda, suom. Jaana Nikula
Gummerus, 2011, 400 s.

John Ajvide Lindqvist kertoo Imagen 10/2011 haastattelussa, että hänen kirjansa lähtevät yleensä muotoutumaan mieleen nousevista kauhukuvista, joihin hän sitten kehittää henkilöt ja juonen kuviot. Kuinka kuolleita käsitellään -romaanin lähtötilanne on Tukholmaan laskeutuva uuvuttava helle. Kuumuus aiheuttaa jännitteen, jossa sähkölaitteet eivät suostu sulkeutumaan, ihmiset kuulevat korvissaan tuskallista ujellusta ja kärsivät lamauttavista päänsäryistä. Mutta tämä on vain alkua. Kun jännite vihdoin hellittää, alkaa tapahtua jotain todella käsittämätöntä.

Ensimmäiseksi ilmiötä joutuu todistamaan surun murtama David. Davidin ollessa Danderudin sairaalassa hyvästelemässä onnettomuudessa menehtynyttä vaimoaan Evaa, tämä virkoaakin äkkiä uudelleen eloon. Ilo on kuitenkin lyhytaikaista, David ymmärtää hyvin pian, että kuolleista ei ole herännyt Eva sellaisena kuin hän vaimonsa tunsi, vaan jotain muuta. Jotain, joka hämärästi muistuttaa Evaa, mutta josta kuitenkin puutuu se kaikkein oleellisin. Vielä nopeammin tämän tajuaa pariskunnan poika Magnus. Pieni Magnus kaipaa äitiään hurjasti, mutta ei halua kotiin tätä Evaa, joka reagoi kaikkeen kuin peili, antamatta mitään itsestään.

Samanlaista kuolleistanousemista alkaa tapahtua muuallakin sairaalassa ja pian koko yhteiskunta on kaaoksessa. Uskonnollisen Elvyn mies Tore harhailee kotiinsa hetkeksi, vain joutuakseen kuljetetuksi Hedeniin, henkiinheränneiden keräyspaikkaan. Toren tyttärentytär Flora haluaa mennä tapaamaan isoisäänsä, mutta aidatulle ja vartioidulle alueelle ei ole helppo päästä. Yhteiskunta on nopeasti määritellyt henkiinheränneet lakiensa ulkopuolelle, eristetyksi tutkimusmateriaaliksi ilman oikeuksia.

Ehkä eniten sekä traagisuutta että kauhuelementtejä on Eliaksen tarinassa. Elias on pieni poika, joka on ehtinyt maata haudassaan jo muutaman kuukauden. Kun hänen isoisänsä Mahler kuulee ylösnousseista, hänessä herää hurja toivo. Hän kaivaa pojan mullan alta ja aloittaa epätoivoisen taistelun jo pahoin näivettyneen ruumiin kuntouttamiseksi. Pojan äiti Anna vastustaa aluksi isoisän pyrkimyksiä, mutta Hedenistä kuultuaan lähtee kuitenkin mukaan pakomatkalle saadakseen pitää pojan lähellään.

Luimme kirjan lukupiirissä ja arvelinkin, että tämä tarina ei miellyttäisi kaikkia. Monesti ristiriitaisia tunteita aiheuttavat kirjat ovat kuitenkin olleet todella hedelmällisiä keskustelunaiheita, ja mielenkiintoista taas tästäkin oli päästä muiden kanssa puhumaan. Ryhmä on kokoontunut nyt melkein puolitoista vuotta, olemme oppineet tuntemaan toisemme ja on ehtinyt muodostua myös luottamus siihen, että oman mielipiteensä voi huoletta kertoa. Keskustelut lukupiireissä ovat työssäni ehdottomasti se kaikkein hienoin juttu, ja onnittelenkin lämpimästi itseäni siitä, että muutama vuosi sitten rohkaistuin aloittamaan piirien vetämisen.

Kukaan meistä ei tuntenut olevansa varsinaisesti kiinnostunut kauhusta genrenä, mutta Kuinka kuolleita käsitellään on sen verran monitasoinen romaani, että muutakin sisältöä on kosolti tarjolla. Minusta tuntui lukiessa, etteivät kauhuelementit olisi olleet lainkaan itsetarkoituksellisia vaan pikemminkin keino käsitellä teemoja suorasukaisesti ja vaikuttavasti. Tosin tuo mitä kirjailija yllämainitussa Imagen haastattelussa kertoo, hiukan sotii kokemustani vastaan, mutta silti edelleenkin, vaikken kauhua juuri luettavaksi kaipaa, tästä pidin.

Ajvide Lindqvist ei mielestäni oikeastaan kerrokkaan lainkaan zombeista ja kolkoista hautakuopista, vaan vierauden ja menettämisen pelosta, siitä kuinka viha synnyttää vihaa ja siitä, kuinka sinnikkästi yritämme nähdä vain sen, mitä itse haluamme.

Muita kirjan lukeneita ovat mm. Booksy, Villasukka kirjahyllyssä ja Miia Kolmannelta linjalta. He kaikki toteavat kirjassa olleen jotain hyvää ja jotain huonoa, mainittiin myös kirjailijan muiden teosten olevan parempia. Lisäksi Ajvide Lindqvistiä verrattiin pariin otteeseen Stephen Kingiin, kirjailijaan jota olen vieroksunut vuosikymmenet, ärsyynnyttyäni ikihyviksi luettuani romaanin nimeltä Carrie. Pitäisiköhän tarkistaa mielipidettä?