sunnuntai 23. helmikuuta 2014

Tove Jansson, muumilaakson luoja / Tordis Ørjasæter

Ørjasæter, Tordis: Tove Jansson, muumilaakson luoja
Møte med Tove Jansson, suomentanut Saima-Liisa Laatunen
WSOY, 1987, 151 s.

Tordis Ørjasæterin kirjoittama Tove-elämäkerta on pieni ja herttainen. Se on ilmestynyt ensimmäisen kerran norjaksi vuonna 1985 ja suunnattu lähinnä lapsille ja nuorille. Jälkisanoissa kerrotaan kirjan perustuvan itse muumikirjoihin ja keskusteluihin Toven kanssa syksyllä 1984.

Tove Janssonin ääni kuuluu tekstin läpi jo siksikin, että mukana on paljon suoria lainauksia. Lisäksi vaikuttaa siltä, että Ørjasæter on eläytynyt ihailemansa kirjailijan maailmaan niin syvästi, että joko tahattomasti tai tahallaan imitoi tämän kirjoitustyyliä. Aika onnistuneesti jopa, mutta silti en välttynyt pieneltä kiusaantumiselta tätä lukiessani. Muumien lempeys ja suloisuus ovat kyllä täysipainoisesti mukana. Mutta missä ovat piikit ja kaikki se rosoisuus, jotka vasta tekevät Janssonin teoksista juuri niin loistavia kuin ne vain voivat olla?

Kirja kiinnosti minua siksikin, että monessa paikassa on mainittu tämän olevan ainoan elämäkerran, jonka julkaisemisen Tove itse on hyväksynyt. Nyt lukemisen jälkeen mietin, että onko tosiaan näin ja miksi ihmeessä?

Vajaaseen 150 sivuun on saatu mahtumaan paljon asiaa. Kerronta etenee melko lailla kronologisesti, hypähdellen tapahtumasta toiseen. Pääsemme osallisiksi monista arkipäivän sattumuksista, mutta Toven syvemmät ajatukset ja suhtautuminen taiteeseen ja yhteiskuntaan muutenkin jäävät kepeälle käsittelylle. Mielenkiintoistahan toki arkipäiväkin on ja siihen keskittymällä Ørjasæter on saanut luotua Tovesta todella lämpimän ja inhimillisen kuvan.

Minua on aina vähän nolottanut se, kuinka säikky olen pimeässä. Oli siis lohduttavaa lukea, että Tovekin on pelännyt pimeää.
"Ihmisellä ei ole varaa pelätä lokakuussa", Tove sanoo. "Silloin saari näet hiljenee. Muuttolinnut ovat lähteneet. Syysmyrskyt alkavat, niin että joutuu pysyttelemään sisällä päiväkaupalla. Silloin tuntuu kuin koko mökki vapisisi, ulkoa kantautuu merkillisiä ääniä, huutoja, kellonsoittoa, talon ympäri laukkaavia askeleita. Ihmisen valtaa tunne, että paratiisi on uppoamaisillaan mereen, ja tulee merkillinen halu seurata sen mukana." 
Tove on voittanut pimeänkammonsa, ja se tapahtui saarella tuollaisena pimeänä syysiltana, kun hän oli yksinään. Hän ripusti mattoja ikkunoiden peitoksi, koska ikkunoiden ulkopuolella oli kaikkein pimeintä. Hän käänsi peilit seinään päin, koska niissä muutoin häilähtelee niin monenlaisia vaaroja. Silloin alkoi oven ulkopuolelle ripustettu laivakello kumista. Se soi soimistaan, tasaisin lyönnein. Tove puikahti peiton alle, ja hänen mielessään risteilivät kaikenlaiset kummitusjutut. Lopulta hän ei enää kestänyt. Mikä tahansa muu tuntui paremmalta kuin siinä käppyrässä makaaminen. Hän lähti ulos valmiina kohtaamaan millaisia vaaroja hyvänsä.
Kävi ilmi, että myrsky oli pannut laivakellon lyömään. Tove katseli rantaan ajautuvia tyrskyjä ja huomasi että pimeys oli taivasalla paljon valoisampaa, hän erotti kallion ääriviivat häämöttämässä merta vasten ja muuttui äkkiä aivan levolliseksi. Ainoa mikä häntä vieläkin pikkuisen pelotti oli sisälle meneminen. Mutta pimeänpelko oli tipotiessään. 

keskiviikko 19. helmikuuta 2014

Tunnit / Michael Cunningham

Cunningham, Michael: Tunnit
Gummerus, 2009
Äänikirja, 156Mt, 7h 41min
Lukija Eero Saarinen

Michael Cunningham on yksi mielikirjailijoistani joten odotukset tätä romaania kohtaan olivat korkeat. Olin kuullut paljon kehuja ja aihekin kiinnosti, tosin edeltä tiesin vain, että kirja jollain tavoin varioi yhtä Virginia Woolfin kuuluisimmista teoksista.

Romaanin rakenne on aivan ällistyttävän hieno. Äänikirjana sen monikerroksellisuudesta on ehkä hieman vaikea päästä jyvälle, mutta kolmen naisen kertomusten vähitellen kutoutuessa yhä mielenkiintoisemmaksi verkostoksi rakennetta ei enää halunnutkaan hallita. Paljon hauskempaa oli vain vaeltaa tarinan mukana, napata idea sieltä ja toinen täältä ja nauttia niiden yllättävistä yhteyksistä ja salaperäisistä uusista merkityksistä. Minulle jäi hieman häiritsevä tunne siitä, että jossain matkan varrella oli myös notkelma, jonka yli loogisuuden silta ei yllä. Mutta senkin yli päästiin kyllä kuin huomaamatta jotakin muuta siltaa pitkin.

Keskiössä on siis kolme naista, kolmessa eri paikassa ja eri aikoina. Virginia Woolf vaeltee Lontoon esikaupungin kaduilla 1920-luvulla. Hän pyrkii pakoon huolehtivaa Leonardia, epäröi ja vertailee vaihtoehtoja ensimmäisen romaaninsa taiteellisiksi ratkaisuiksi. Laura Brown leipoo poikansa kanssa täydellistä syntymäpäiväkakkua miehelleen 1940-luvun lopun Los Angelesissa, vaikka oikeastaan hän haluaisi vain lukea Virginian pari vuosikymmentä aiemmin kirjoittamaa romaania. Clarissa Vaughan New Yorkin taidepiireissä 1990-luvun taitteessa taas elää elämää, jonka myös romaanin Clarissa olisi saattanut valita, mikäli Virginia olisi voinut valita toisin.

Naisia yhdistää irrallisuuden tunne ja pelko kaiken yllä häilyvästä epäonnistumisesta. Pohdinnat elämästä ja oman itsen merkityksestä siinä johtavat joskus myös pyörryttäviin onnentunteisiin, mutta vai hetkeksi, häipyen yhtä nopeasti kuin muisto suudelmasta.

Tunnelma on surumielinen. Virginia ei luota luomisvoimaansa ja riistää oman elämänsä kävelemällä jokeen kiviä taskuissaan. Laura suree pienen poikansa herkkyyttä ja kammoksuu itsessään sitä, ettei elämä vaimona ja äitinä tahdo riittää. Clarissa kohtaa oman turhamaisuutensa järjestäessään juhlia sairaalle Richardille, joka ei enää jaksa juhlia vaan tahtoo mieluummin kuolla. Kauniita ruusukimppuja hankitaan useampiakin, mutta turhaanko, sillä juhlat eivät koskaan ala, eivät ainakaan sellaisina miksi ne oli suunniteltu.

Pidän yleensä paljon Cunninghamin taidokkaasta kuvailevasta kielestä, mutta nyt kaunopuheisuus tuntui ajoittain jopa hieman liialliselta. Mietin sitä, mahtaako tekstin kuunteleminen luettuna korostaa sen joitain piirteitä niin, että tunteellisuus ja vaikuttavuuteen pyrkivät keinot ylittävät arkisempaan ilmaisuun tottuneen kuulijan sietokyvyn. Missään tapauksessa tämä ei kuitenkaan johtunut lukijasta, pidin paljon Eero Saarisen äänestä ja maltillisesta, juuri sopivan latautuneesta tulkinnasta.

Sain äänikirjan puhelimeeni Elisa Kirjalta. Hieman aluksi sekoilin tunnusten ja salasanojen kanssa, mutta itse lataaminen oli helppoa ja nopeaa. Android-sovellus on selkeä, toiminnot löytyvät muutamalta näytöltä ja on helppo arvata, miten toimia päästäkseen eteenpäin. Kirjasta on annettu melko paljon takakansitietoja ja mukana on myös valikkona toimiva luettelo luvuista. Jatkaessani kuuntelua keskeytyksen jälkeen äänikirja jatkoi aina juuri siitä mihin olin aiemmin jäänyt. Myös kelaus toimi hyvin, pari kertaa ajatuksen harhailtua liikaa halusin palata taaksepäin. Se onnistuu sekä vähittäin että pitempinä harppauksina, luku kerrallaan. Kirjanmerkkejä ja torkkukytkintäkin olisi ollut mahdollista käyttää, mutta niihin en tällä kertaa tutustunut pientä kokeilua enempää.

Pieniin nappikuulokkeihini olin yllättävän tyytymätön. Niiden pitäisi olla ihan laadukkaat, mutta esim. autossa niillä ei tehnyt yhtään mitään. Moottorin hurina ja kanssamatkustajien kuuntelema musiikki kuuluivat läpi ja peittivät lukijan äänen.

Kiitos Blogatille kampanjasta ja Elisa Kirjalle äänikirjasta.

keskiviikko 5. helmikuuta 2014

Valkoinen linna / Orhan Pamuk

Pamuk, Orhan: Valkoinen linna
Beyaz kale, suom. Kalevi Nyytäjä Victoria Holbrookin englanninnoksesta The white castle
Tammi, 1993, 215 s.
Keltainen kirjasto ; 263

Orhan Pamuk on turkkilainen toimittaja ja kirjailija, joka sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2006. Vaikka olen jo kauan halunnut tutustua hänen tuotantoonsa, vasta nyt sain aikaiseksi lukea ensimmäisen teoksen. Mutta tämä ei jää viimeiseksi, niin ihastunut olen tähän tarinaan 1600-luvun Istanbulista.

Kiinnostuin Pamukista kun kuulin, että hän on mies joka on asunut koko elämänsä samalla kadulla, jopa samassa rakennuksessa. Talossa, joka kaiken lisäksi on ollut suvun hallussa vuosisatoja. Rohkeita mielipiteitä ja huikeita tarinoita syytävä kirjailija on muodostunut mielikuvissani melko myyttiseksi hahmoksi, vaikka tarina kotipaikkauskollisuudesta myöhemmin osoittautuikin hieman liioitelluksi.

Valkoinen linna alkaa vauhdikkaasti. Nuori venetsialainen oppinut on matkalla Napoliin, kun turkkilaiset merirosvot hyökkäävät laivan kimppuun. Nuorukainen vangitaan kirjojensa keskeltä, mutta ovelana miehenä hän teeskentelee olevansa lääkäri ja onnistuu näin säilyttämään henkensä. Vangit rahdataan Galataan ja suljetaan siellä surkeaan tyrmään. Palveltuaan jonkin aikaa paikallista paššaa nuorukainen annetaan orjaksi Hocalle, tiedemiehelle, joka päähenkilömme suureksi säikähdykseksi muistuttaa ulkonäöltään hämmästyttävästi häntä itseään.

Miehet kehittelevät ilotulitusraketteja sulttaanin juhliin ja kellokoneistoja, joiden avulla rukoushetken ajankohta voitaisiin määrittää mahdollisimman tarkasti. Eniten he kuitenkin keskustelevat ja kirjoittavat ylös ajatuksiaan ja muistikuviaan, varsinkin Hocalla on aivan pakkomielteinen tarve saada oppia kaikki mitä toinen tietää astronomiasta, lääketieteestä ja tekniikasta. Eikä sekään riitä, lisäksi hän haluaisi tuntea länsimaisen toverinsa mielen syvimpiä syövereitä ja pahimpia syntejä myöten.

Monenlaista tapahtuu, mutta vuosisatojen takaisesta miljööstä, sotaretkien kuvauksesta ja paikoin vauhdikkaasta juonesta huolimatta tämä ei ole historiallinen romaani, sotakirja eikä jännärikään. Tarinan juju on ihan muualla. Keskeistä on miesten samannäköisyys ja pohdinta siitä, ovatko he muutenkin pohjimmiltaan samanlaisia, tai peräti vaihdettavissa toisikseen.

Pamuk on varmasti tuntenut olevansa linkki idän ja lännen välissä pyörittäessään näitä kahta tiedemiestä, turkkilaista ja italialaista, hurjassa tanssissaan identiteetistä toiseen. Hänen tapansa kertoa tarinaa tuntuu perin itämaiselta, en osaa paikallistaa miksi, mutta lukiessani mieleeni tulivat toistuvasti Tuhannen ja yhden yön tarinat. Hocassa syttyvä kiinnostus länsimaisen sielun salaisuuksiin ja vangitun orjan mieltyminen elämään sulttaanien palatseissa ovat kuin saman janan kaksi päätä. Tätä linjaa pitkin tarina kulkee eri suuntiin, kuitenkin vain kohdatakseen keskellä.
"Eräänä iltana, kun Hocan askeleet kulkivat talon läpi narahdellen minun huoneeseeni ja hän sanoi, aivan kuin olisi kysynyt jotakin täysin arkista asiaa: "Miksi minä olen sellainen kuin olen?" halusin rohkaista häntä ja koetin vastata.
Vastasin, etten tiennyt miksi hän oli sellainen kuin oli ja lisäsin että tämän kysymyksen esittävät usein "ne muut" ja kysyivät sitä päivä päivältä yhä enemmän. Kun sanoin näin, minulla ei ollut mitään sen tueksi, ei mitään erityistä teoriaa mielessä, ei mitään muuta kuin halu vastata hänen kysymykseensä, sillä tavoin kuin hän toivoi, ehkä siksi että vaistosin hänen nauttivan tästä pelistä. Hän yllättyi. Hän silmäili minua uteliaasti, halusi minun jatkavan; kun pysyin vaiti, hän ei jaksanut hillitä itseään, vaan halusi minun toistavan mitä olin sanonut. " 
Lopussa kaikki jää auki, eikä lukija voi varmasti sanoa kuka jäi ja kuka lähti. Edes siitä, kuka kirjoitti tarinan, ei ole enää täyttä varmuutta.

Miksi minä olen minä? Hyviä kysymyksiä on tarinan edetessä kysytty monia. Ja mieleen nousee kutkuttava tunne siitä, että jossain Pamukin sanojen lomassa häälyvät kyllä vastauksetkin peräti kirkkaina ja lohduttavina.

tiistai 4. helmikuuta 2014

Kirjastohaaste



Kiitos Leenalle haasteesta! Ideana on vastata kysymyksiin omasta hyllystä löytyvien kirjojen nimillä. Hyvä etten niksauttanut niskojani äsken kun kiipeilin nojatuoleilla ylimpiä hyllyrivejä tutkimassa. Alkuun kun pääsin, en malttanut olla vähän lisäilemättä...

1)  Oletko mies vai nainen?
Ei kai niin väliä, kunhan pysyn Ihmisen vaatteissa

2) Kuvaile itseäsi? 
Olen Hän joka näkee (ja toivottavasti myös kuulee), tai Hassunkurinen äiti

3)  Mitä elämä sinulle merkitsee?
Tämä Ainoa ainoa ainoa elämä pitää ottaa omaksi ja muistaa olla läsnä kaikki Hitaasti kudotut nopeat hetket

4)  Kuinka voit? 
Kiitos kysymästä, minulle kuuluu Xtrahyvää!

5)  Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi.
Täällä ovat vallalla Kasvien salaiset voimat

6)  Mihin haluaisit matkustaa?  
Katu kadulta taivaaseen

7)  Kuvaile parasta ystävääsi.
Tahdon kuvailla kaksi; toinen on Valolla piirtäjä ja toisessa näkyy Ilon ääriviivat

8)  Mikä on lempivärisi? 
Umbra

9)  Millainen sää on nyt? 
Kirkas, hämärä, kirkas

10) Mikä on mielestäsi paras vuorokaudenaika?
Hämärä vyöhyke

11) Jos elämästäsi tehtäisiin tv-sarja, mikä sen nimi olisi? 
Pönttölän väkeä

12) Millainen on parisuhteesi? 
Se on Sydämenasia

13) Mitä pelkäät? 
1880-luvun suomalaista realismia

14) Päivän mietelause
Mutta kuvittelin että sydän ei tunne rajoja

15) Minkä neuvon haluaisit antaa? 
Jos ei lintu laula sinulle, laula sinä linnulle!

16) Miten haluaisit kuolla? 
Kun vallitsee Täydellinen rauha ja löytyy sopiva Katoamispiste

Haastan mukaan kirjahyllyjään tutkimaan Susan, Arjan ja Reetan.