Valkoinen linna / Orhan Pamuk

Pamuk, Orhan: Valkoinen linna
Beyaz kale, suom. Kalevi Nyytäjä Victoria Holbrookin englanninnoksesta The white castle
Tammi, 1993, 215 s.
Keltainen kirjasto ; 263

Orhan Pamuk on turkkilainen toimittaja ja kirjailija, joka sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2006. Vaikka olen jo kauan halunnut tutustua hänen tuotantoonsa, vasta nyt sain aikaiseksi lukea ensimmäisen teoksen. Mutta tämä ei jää viimeiseksi, niin ihastunut olen tähän tarinaan 1600-luvun Istanbulista.

Kiinnostuin Pamukista kun kuulin, että hän on mies joka on asunut koko elämänsä samalla kadulla, jopa samassa rakennuksessa. Talossa, joka kaiken lisäksi on ollut suvun hallussa vuosisatoja. Rohkeita mielipiteitä ja huikeita tarinoita syytävä kirjailija on muodostunut mielikuvissani melko myyttiseksi hahmoksi, vaikka tarina kotipaikkauskollisuudesta myöhemmin osoittautuikin hieman liioitelluksi.

Valkoinen linna alkaa vauhdikkaasti. Nuori venetsialainen oppinut on matkalla Napoliin, kun turkkilaiset merirosvot hyökkäävät laivan kimppuun. Nuorukainen vangitaan kirjojensa keskeltä, mutta ovelana miehenä hän teeskentelee olevansa lääkäri ja onnistuu näin säilyttämään henkensä. Vangit rahdataan Galataan ja suljetaan siellä surkeaan tyrmään. Palveltuaan jonkin aikaa paikallista paššaa nuorukainen annetaan orjaksi Hocalle, tiedemiehelle, joka päähenkilömme suureksi säikähdykseksi muistuttaa ulkonäöltään hämmästyttävästi häntä itseään.

Miehet kehittelevät ilotulitusraketteja sulttaanin juhliin ja kellokoneistoja, joiden avulla rukoushetken ajankohta voitaisiin määrittää mahdollisimman tarkasti. Eniten he kuitenkin keskustelevat ja kirjoittavat ylös ajatuksiaan ja muistikuviaan, varsinkin Hocalla on aivan pakkomielteinen tarve saada oppia kaikki mitä toinen tietää astronomiasta, lääketieteestä ja tekniikasta. Eikä sekään riitä, lisäksi hän haluaisi tuntea länsimaisen toverinsa mielen syvimpiä syövereitä ja pahimpia syntejä myöten.

Monenlaista tapahtuu, mutta vuosisatojen takaisesta miljööstä, sotaretkien kuvauksesta ja paikoin vauhdikkaasta juonesta huolimatta tämä ei ole historiallinen romaani, sotakirja eikä jännärikään. Tarinan juju on ihan muualla. Keskeistä on miesten samannäköisyys ja pohdinta siitä, ovatko he muutenkin pohjimmiltaan samanlaisia, tai peräti vaihdettavissa toisikseen.

Pamuk on varmasti tuntenut olevansa linkki idän ja lännen välissä pyörittäessään näitä kahta tiedemiestä, turkkilaista ja italialaista, hurjassa tanssissaan identiteetistä toiseen. Hänen tapansa kertoa tarinaa tuntuu perin itämaiselta, en osaa paikallistaa miksi, mutta lukiessani mieleeni tulivat toistuvasti Tuhannen ja yhden yön tarinat. Hocassa syttyvä kiinnostus länsimaisen sielun salaisuuksiin ja vangitun orjan mieltyminen elämään sulttaanien palatseissa ovat kuin saman janan kaksi päätä. Tätä linjaa pitkin tarina kulkee eri suuntiin, kuitenkin vain kohdatakseen keskellä.

"Eräänä iltana, kun Hocan askeleet kulkivat talon läpi narahdellen minun huoneeseeni ja hän sanoi, aivan kuin olisi kysynyt jotakin täysin arkista asiaa: "Miksi minä olen sellainen kuin olen?" halusin rohkaista häntä ja koetin vastata.

Vastasin, etten tiennyt miksi hän oli sellainen kuin oli ja lisäsin että tämän kysymyksen esittävät usein "ne muut" ja kysyivät sitä päivä päivältä yhä enemmän. Kun sanoin näin, minulla ei ollut mitään sen tueksi, ei mitään erityistä teoriaa mielessä, ei mitään muuta kuin halu vastata hänen kysymykseensä, sillä tavoin kuin hän toivoi, ehkä siksi että vaistosin hänen nauttivan tästä pelistä. Hän yllättyi. Hän silmäili minua uteliaasti, halusi minun jatkavan; kun pysyin vaiti, hän ei jaksanut hillitä itseään, vaan halusi minun toistavan mitä olin sanonut. " 

Lopussa kaikki jää auki, eikä lukija voi varmasti sanoa kuka jäi ja kuka lähti. Edes siitä, kuka kirjoitti tarinan, ei ole enää täyttä varmuutta.

Miksi minä olen minä? Hyviä kysymyksiä on tarinan edetessä kysytty monia. Ja mieleen nousee kutkuttava tunne siitä, että jossain Pamukin sanojen lomassa häälyvät kyllä vastauksetkin peräti kirkkaina ja lohduttavina.