sunnuntai 18. syyskuuta 2016

Kolme syytä elää / Tiina Lifländer

.

Tätä kirjaa lukiessani odotin koko ajan jotain järisyttävää tapahtuvaksi. Ja omituista kyllä, samanaikaisesti, olin kiitollinen siitä, että niin ei käynyt. Kertomus on dramaattinen, mutta arkipäivän lumous ei murru. Järkyttävimmät kohtaukset tapahtuvat kaikkein yksityisimmässä tilassa, ihmisen ajatuksissa.

Kyseessä on kolmiodraama, jossa kaksi naista rakastaa samaa miestä. Helmi saa tietää Laurin syrjähypystä, mutta päättää pitää paljastumisen salassa. Paljon myöhemmin, Laurin jo kuoltua, Helmi tapaa miehensä salarakastetun Kertun, ja naiset ystävystyvät.

Kertomus kulkee eteenpäin vaihdellen 50-luvun nuorten aikuisten elämästä 2000-luvulle ja vanhuuden kynnykselle. Keskeiset henkilöt ovat Helmi ja Kerttu, kaksi erilaista mutta omalla tavallaan vahvaa naista. Molempien elämään mahtuu salaisuuksia, asioita joista ei puhuta.
"Kuvittelin Laurin ilmeen kun istuisin harmaana kyyhkysenä ja suuni avautuisi kuin käärmeellä ja käärmeen läpikuultavien hampaiden välistä näkyisi pykäläinen kitalaki ja kuinka sylkisin myrkkyä ihmisten päälle. Kuvittelin Laurin kasvoille kauhun ja pelon, kun hän näkisi, mitä tapahtui niille, joita hän suosi ja suuteli ja piteli lähellään. Näin myös huonosti peitellyn inhon, kun hän katsoi minua ja sitten en enää ajatellut lintuja, enkä sitä, miten myrkkyni tirsui pisaroina ilmaan ja laskeutui polttaen iholle. Näin Laurin silmät ja hänen kauhean ilmeensä mielessäni  ja lakkasin kuvittelemasta itseni linnuksi, koska en halunnut, koska en voinut ja koska minun oli muutenkin tarpeeksi paha olla."
Kertomusta kantaa voimakas jännite, jonka pahaenteisyys saa lukijan pelkäämään sitä, mitä on tapahtumassa. Tavanomaisemmassa tarinassa Helmi punoisi kostoa. Nyt hän päättää antaa anteeksi, mutta tarinan intensiteetti sen kuin kasvaa, sillä päätöstä ei ole helppo toteuttaa. Varsinkaan, kun Helmi ottaa kaikesta vastuun yksin. Hän ei jaa mustasukkaisuuden taakkaa kenenkään kanssa, ei kerro kenellekään että on nähnyt miehensä suutelevan sihteeriään rautatieasemalla.

Lifländerin kielellinen taituruus on todella nautittavaa. Tyyli säilyy kautta koko tarinan, ja säännöllisin väliajoin lukijaa hemmotellaan vielä tuoreilla, oivaltavilla kielikuvilla ja kekseliäillä lauserakenteilla.

Arja blogissa Kulttuuri kukoistaa sanoo, että kyseessä on triangelidraama parasta lajia, Tuija kaivelee romaanista esille kolme vetoavaa asiaa ja Satsu blogissa Ajatusten virtaa. Tai jotain... kuvaa Lifländerin kirjoitustyyliä ilmeikkääksi ja tunnistettavaksi, mikä on mielestäni osuvasti sanottu.

Lifländer, Tiina: Kolme syytä elää
Atena 2016, 344 s.

maanantai 5. syyskuuta 2016

Vieraat / Helmi Kekkonen

.

Olen pitänyt paljon Helmi Kekkosen kertojanäänestä. Kuulin sen aiemmin hiljaisena ja poispäin vetäytyvänä, yleensä rauhallisena vaikka joskus myös hieman epävarmana tai jopa tuskastuneena puheena. Tätä edellinen romaani, Suojaton, on jäänyt minulta lukematta, mutta hieno esikoisromaani Valinta ja sitä edeltänyt novellikokoelma Kotiin  ovat molemmat vielä hyvässä muistissa. Hetkiä ihan oikeasta elämästä, tarkkanäköisesti ja eläytyen kuvattuja kuulaita pysäytyskuvia; sellaisina nuo edeltävät teokset palaavat mieleen.

Siksi vähän ihmettelenkin, ettei tämä Vieraat tehnyt yhtä hyvää vaikutusta.  En kuule enää tyynen hiljaista ääntä, sen paikalla on hieman kireä, omiin ajatuksiinsa uppoava ja ajoittain hengästyneisiin vyörytyksiin vauhkoontuva kertoja. Kun ajattelen romaanin asetelmaa nyt kun kirja on jo luettu, onhan se toki hieno. Monesta suunnasta valotetut kuumailmapallot, odotus joka suuntautuu yhteen ja samaan hetkeen aivan erilaisten tapahtumien kautta, ja muitakin hienoja juonnellisia ja rakenteellisia ratkaisuja on helppo nähdä näin jälkikäteen, mutta lukiessa ne eivät minulle vielä oikein hahmottuneet.

Kirjan tunnelma on surullinen, päällimmäiseksi teemaksi nousee useammankin kaltainen hyljätyksi tuleminen. Keskeinen henkilö on Senja, lapsettomuudesta kärsivä, itse lapsena ajoittain heitteille jätetty nuori nainen. Hän on järjestänyt illalliset lähimmille ystäville ja perheenjäsenille. Kaikki on valmista, kesäilta on kaunis ja asunto tyylikäs, mutta illasta ei muodostu sellaista kuin Senja toivoo. Lauri lähtee ostamaan kukkia eikä palaa ajoissa, äiti tuo yllättäen mukanaan uuden miesystävän ja käyttäytyy ärsyttävästi kuten aina, pari kuokkavierastakin soittaa ovikelloa.
"Hän katsoo kodissaan olevia ihmisiä. Vieraitaan.
Jännittyneitä, hieman epäluontevia eleitä. Kohteliaita lauseita ja lyhyitä katseita. Kohotettuja laseja. Hehkuvia kasvoja.
He ovat tulleet koska tietävät mitä Senja tältä illalta haluaa ja tarvitsee (kaikki paitsi Nelli ja Karen, mutta heitä ei lasketa, he lähtisivät pian ja unohtuisivat yhtä nopeasti). Iloa ja onnea, niitä hän tarvitsee. Tunteen siitä, että ihan tavalliset ja hyvät asiat ovat vielä mahdollisia, myös hänelle. Että kaikesta huolimatta hän on nainen joka voi kutsua läheisensä illalliselle. Että he ovat Laurin kanssa pariskunta jonka luona voi viihtyä.
Ja olemmehan me, olemme olemme, vaikkei Lauri olekaan täällä (vaan missä, tule jo, tule nyt!) ja kohta vieraat alkavat ihmetellä ja kysellä eikä hänellä ole vastausta, mutta ei vielä, vielä tämä kaikki on normaalia. Lauri on vain ostamassa kukkia. Lauri on ostamassa kukkia niin kuin kuka tahansa aviomies jonka (ihan tavanomaisella tavalla valmisteluista ja odotuksesta hermostunut) vaimo on järjestänyt illalliset, ja Lauri tulee pian takaisin ja kaikki voivat huokaista helpotuksesta.
Ei mitään draamaa, ei tänään, ei nyt.
Senja juo lisää ja viinin ihana vaikutus alkaa tuntua: kihelmöinti sormenpäissä, poskille lehahtava kevyt puna, katseen reunoille tuleva pehmeys. Rauhoittava eikä lainkaan yksinäinen ulkopuolisuuden tunne."
Senjan mieliala heittelehtii, hän on hetkittäin varma ettei selviä emännän roolistaan ja ihmettelee, mikä sai hänet kuvittelemaan että jaksaisi. Naisen ajatusten sekasorto selittyy pikkuhiljaa muiden alkaessa kommentoida tapahtumia ja kertoa asioista myös takautuvasti. Silti tarinaa on ahdistavaa lukea, sillä vaikka ymmärrys Senjaa kohtaan kasvaa, myötätunto ei lisäänny ollenkaan samassa suhteessa.

Kirjan kansi on yksinkertaisuudessaan kaunis. Pidän kovasti Elina Warstan piirrostyylistä ja kuva nostaa esille valoisan ja kauniin yksityiskohdan muuten aika synkästä tarinasta.

Kekkonen, Helmi: Vieraat
Ulkoasu: Elina Warsta
Siltala, 2016, 295 s.