Kolme syytä elää / Tiina Lifländer
 |
| . |
Tätä kirjaa lukiessani odotin koko ajan jotain järisyttävää tapahtuvaksi. Ja omituista kyllä, samanaikaisesti, olin kiitollinen siitä, että niin ei käynyt. Kertomus on dramaattinen, mutta arkipäivän lumous ei murru. Järkyttävimmät kohtaukset tapahtuvat kaikkein yksityisimmässä tilassa, ihmisen ajatuksissa.
Kyseessä on kolmiodraama, jossa kaksi naista rakastaa samaa miestä. Helmi saa tietää Laurin syrjähypystä, mutta päättää pitää paljastumisen salassa. Paljon myöhemmin, Laurin jo kuoltua, Helmi tapaa miehensä salarakastetun Kertun, ja naiset ystävystyvät.
Kertomus kulkee eteenpäin vaihdellen 50-luvun nuorten aikuisten elämästä 2000-luvulle ja vanhuuden kynnykselle. Keskeiset henkilöt ovat Helmi ja Kerttu, kaksi erilaista mutta omalla tavallaan vahvaa naista. Molempien elämään mahtuu salaisuuksia, asioita joista ei puhuta.
"Kuvittelin Laurin ilmeen kun istuisin harmaana kyyhkysenä ja suuni avautuisi kuin käärmeellä ja käärmeen läpikuultavien hampaiden välistä näkyisi pykäläinen kitalaki ja kuinka sylkisin myrkkyä ihmisten päälle. Kuvittelin Laurin kasvoille kauhun ja pelon, kun hän näkisi, mitä tapahtui niille, joita hän suosi ja suuteli ja piteli lähellään. Näin myös huonosti peitellyn inhon, kun hän katsoi minua ja sitten en enää ajatellut lintuja, enkä sitä, miten myrkkyni tirsui pisaroina ilmaan ja laskeutui polttaen iholle. Näin Laurin silmät ja hänen kauhean ilmeensä mielessäni ja lakkasin kuvittelemasta itseni linnuksi, koska en halunnut, koska en voinut ja koska minun oli muutenkin tarpeeksi paha olla."Kertomusta kantaa voimakas jännite, jonka pahaenteisyys saa lukijan pelkäämään sitä, mitä on tapahtumassa. Tavanomaisemmassa tarinassa Helmi punoisi kostoa. Nyt hän päättää antaa anteeksi, mutta tarinan intensiteetti sen kuin kasvaa, sillä päätöstä ei ole helppo toteuttaa. Varsinkaan, kun Helmi ottaa kaikesta vastuun yksin. Hän ei jaa mustasukkaisuuden taakkaa kenenkään kanssa, ei kerro kenellekään että on nähnyt miehensä suutelevan sihteeriään rautatieasemalla.
Lifländerin kielellinen taituruus on todella nautittavaa. Tyyli säilyy kautta koko tarinan, ja säännöllisin väliajoin lukijaa hemmotellaan vielä tuoreilla, oivaltavilla kielikuvilla ja kekseliäillä lauserakenteilla.
Arja blogissa Kulttuuri kukoistaa sanoo, että kyseessä on triangelidraama parasta lajia, Tuija kaivelee romaanista esille kolme vetoavaa asiaa ja Satsu blogissa Ajatusten virtaa. Tai jotain... kuvaa Lifländerin kirjoitustyyliä ilmeikkääksi ja tunnistettavaksi, mikä on mielestäni osuvasti sanottu.
Lifländer, Tiina: Kolme syytä elää
Atena 2016, 344 s.
Lifländerin kirjoitustyyyli on todella upea. Jopa kielikuvat olivat just sopivat ja sopivissa määrin.
VastaaPoistaKuka olisi oikeassa elämässä noin helmi Helmi:)
<3
Juu, ei voi kuin ihailla. Jollakin sitä välähtää, noin ihan niin kuin jatkuvasti vielä kaiken lisäksi!
PoistaOikeassa elämässä, kyllä noita Helmejä varmasti on, syystä tai toisesta. Minua jäi vähän vaivaamaankin se, että miksi Helmi ei sitten pitänyt salaisuuksiaan loppuun asti. Halusiko hän sittenkin vähän rangaista, vai ajatteliko vain, että kyllä nyt jo muidenkin pitäisi olla asian kanssa sujut, kun hän itsekin on?
Kääk! Ihan liikaa hyviä uutuuskirjoja tänä syksynä. Tämäkin vaikuttaa tosi kiinnostavalta, erityisesti tuo jännitteen pahaenteisyys. Houkuttelevasti tätä tarjoilet. :D
VastaaPoistaMinä odotin tältä paljon, enkä joutunut yhtään pettymään.
PoistaTämä on jotenkin niin upea, kun tässä luotetaan ihan tavallisen arkielämän mielenkiintoisuuteen. Olen niin kyllästynyt siihen, että tarinoissa täytyy aina tapahtua jotain niin kummallista, vähintään nyt murha tai rikos. Ja kyllä tässäkin voisi tapahtua, mutta eipähän onneksi tapahdu. Eikä Helmin ajatukset siitä muutu yhtään vähemmän mielenkiintoisiksi.
Tämä oli ihana kirja, tai no ihana ja ihana, mutta mieleeni. Kieli oli niin kaunista ja kirjan tunnelma syksyyn sopiva.
VastaaPoistaMinäkin jäin miettimään Helmiä, että miksi ensin on niin pitkään hiljaa ja sitten yhtäkkiä ei? Mutta niinhän ihmiset toimivat, välillä järjettömällä tavalla.
Niinpä. Tässä kirjassa on paljon ajateltavaa, mutta ei juurikaan valmiita vastauksia. Hyvän lukupiirikirjan merkki, esimerkiksi.
PoistaPidin kovasti, niin hiottua työtä. Ja mitkä tyypit!
VastaaPoistaKyllä. Kieli on ihan silkkaa nautintoa ja henkilöt eläviä, ne vähän pienemmässä roolissa olevatkin. Aika jännää muuten, että Lauri, josta tavallaan on kyse, jää silti vähän vieraaksi.
PoistaMinä en saanut tästä kirjasta oikein otetta, sen tarina ei koskettanut minua oikein mitenkään. Tuntui, että jäin hapuilemaan jotain, mitä ei ollut tarkoituskaan tulla. En ole vielä saanut kirjoitettua, aion kyllä. Kirjan kieli on upeaa.
VastaaPoistaVoi että, minusta taas tämä oli ihan minulle kirjoittettu! Minua on jo kauan mietityttänyt se, että onko avoimuus aina hyvästä, vai onko sittenkin todellisen vahvuuden merkki ihmisessä se, että osaa pitää jotkin asiat vain omana tietonaan. No, kaiken kattavaa totuutta ei tuollaisessa kysymyksessä varmaan ole olemassakaan, mutta aihe on kiinnostava.
PoistaMutta ymmärrän silti hyvin ettei hyvästäkään kirjasta aina saa otetta. Aloitin itse juuri lukemaan sitä Weseliuksen Almaa, ja vaikka se on ihan selvästi tosi taidokas, en voi mitään sille että aika kylmäksi se minut jättää, ainakin vielä tähän mennessä.
Erja, mun seuraava postaus käsittelee just Almaa! ja mulla on ihan sama, että en siitä millään syty.
PoistaSe on outoa, kun siinä on kaikki elementit todella mielenkiintoiseksi kirjaksi. Mietin eilen illalla lukiessa, että onko se vähän liiankin hyvä, vähän kuin varman päälle? No, en tiedä vielä, en nyt ainakaan ajatellut heti jättää kesken kumminkaan.
Poista