sunnuntai 25. toukokuuta 2014

Tuulisen saaren kirjakauppias / Gabrielle Zavin


Zavin, Gabrielle : Tuulisen saaren kirjakauppias
The Storied Life of A.J. Fikry, suom. Tero Valkonen
Gummerus 2014, 239 s.

A.J. Fikry on kiukkuinen vanha käppänä, joka omistaa kirjakaupan syrjäisellä saarella Rhode Islandilla. Kuitenkin, kun häneen vähän tutustuu, selviää, että hän onkin oikeastaan ihan rakastettava kaveri, vasta vähän yli neljänkymmenen ja aika ihanasti intohimoinen kirjallisuuden ystävä. Kärttyisyydellekin on aivan sydämeenkäyvä selitys; miesparka on menettänyt vaimonsa vasta muutama vuosi sitten, eikä osaa suhtautua tulevaisuuteen muuten kuin kyynisesti jurnuttamalla, odottaen elämältä vain uusia kärsimyksiä.


Muutos on kuitenkin tulossa, ja se ilmestyy A.J.:n elämään kahden naispuolisen henkilön muodossa. Ensin saarelle saapuu Amelia, suuriluinen mutta viehättävä kustannustoimittaja. Ensimmäinen tapaaminen on katastrofi, Amelia on perinyt paikkansa kirjakauppoja kiertävänä myyntiedustajana Harveyltä, jonka kuolemasta hän joutuu A.J.:lle kertomaan heti ensitöikseen. 

Mutta kuten arvata saattaa, vähitellen, tosin tässä tarinassa aikaa tarvitaan useampia vuosia, A.J.:n ja Amelian välit lämpenevät. Ja saapuu sekin syksy, jolloin uutuuskirjat läpikäytyään A.J. ja Amelia ymmärtävät, etteivät kestäisi enää eroa kevätkataloogin ilmestymiseen saakka. Ja kun saarelle on tässä vaiheessa saapunut jo myös Maya, on A.J.:n kyynisyys enää muisto vain! Kirjakaupassakin alkaa viritä uutta toimintaa, siitä tulee taas yhteisönsä tapaamispaikka ja elävä kulttuurikeskus.

Tuulisen saaren kirjakauppias on taattua romantiikkaa, juonen käänteitä on paljon mutta ne eivät silti juurikaan yllätä. Lukija voi koko ajan hyvillä mielin odottaa onnellista loppua, kaikki merkit viittaavat siihen. Dramatiikkaakin toki on mukana, mutta surut kuuluvat elämään, tässä tarinassa niillä ei revitä ketään hajalle. Kirja ei kuitenkaan ole tylsä, vaan tempaa lukijan mukaan, ainakin minä halusin tietää kuinka sen sympaattisille henkilöille lopulta käy. Lisäksi kertomus on hauskasti maustettu pienin kirjallisin anekdootein. Ja jotain erikoistakin tässä hauskuudessa on, viittaukset eivät tyypilliseen tapaan osoittelekaan pelkästään klassikoihin, vaan myös nykykirjallisuuteen. Zevin on ottanut mukaan koko joukon aikalaisia, A.J. Fikry kumppaneineen keskustelee samoista kirjoista, joita meistä monet ovat lukeneet aivan lähiaikoina. 
"Seuraavana iltana Island Booksissa kokoontuu Komisarion lukupiiri, kuten joka kolmantena keskiviikkona jo kymmenen vuoden ajan. Poliiseja oli aluksi painostettu liittymään, mutta ryhmän suosio on kasvanut vuosien mittaan. Nykyään se on saaren suosituin lukupiiri. Jäsenistä suurin osa on edelleen poliiseja, mutta mukaan liittyvät myös heidän vaimonsa ja joskus jopa lapset, kunhan he varttuvat kylliksi. Lambiasen piti vuosia sitten määrätä "aseet kotiin" -sääntö, kun nuori poliisi intoutui kerran osoittamaan toista pistoolilla House of Sand and Fogin synnytettyä erityisen kiivaan keskustelun. (Lambiase pohti myöhemmin A.J.:lle, että valinta oli virhe. "Siinä oli mielenkiintoinen poliisihahmo mutta liikaa moraalista moniselitteisyyttä. Vastedes keskityn helpompaan genretavaraan.") Sitä tapausta lukuun ottamatta ryhmässä ei ole esiintynyt väkivaltaa. Siis jos itse kirjojen sisältöä ei lasketa."
Jotain muutakin poikkeuksellisen kepeää kirjassa on, paikoin pidin sitä jopa hieman huolimattomasti viimeisteltynä. Muutama turhan nuorekas sananvalinta ja hyppelehtiminen asiasta toiseen häiritsi varsinkin kirjan alkupuolella. Dialogi on toisaalta hienoa, se tuntuu tuoreelta ja sopii henkilöiden suuhun, tekee heistä eläviä ja harvinaisen todentuntuisia. Toisaalta dialogipätkät ovat usein pitkiä ja hieman hajanaisia, aiemmin mainitsemaani hyppelehtimistä on paljon juuri keskusteluissa. Saattaa olla hyvinkin autenttista, mutta lukijalle hieman hankalaa seurata eikä oikein istu tyylilajiinkaan.

Kokonaisuutena tarina on kuitenkin hyvä, sen tunnelma on lämmin ja juoni säilyttää kiinnostavuutensa loppuun asti. Kirja osui luettavakseni kesän ensihelteillä ja viihdyin sen parissa vaaleanvihreän koivun alla riippukeinussa oikein mukavasti. 

Tuulisen saaren kirjakauppiaaseen ovat jo tutustuneet myös Henna ja Krista.

tiistai 20. toukokuuta 2014

Toven matkassa : muistoja Tove Janssonista / toim. Helen Svensson

Toven matkassa : muistoja Tove Janssonista / toim. Helen Svensson
Resa med Tove : en minnesbok om Tove Jansson, suom. Outi Menna
WSOY, 2004, 273, kuv.

Työtoverit, ystävät ja perheenjäsenet kertovat tässä teoksessa muistojaan Tovesta. He kuvailevat asioita, jotka ovat jollain erityisellä tavalla painuneet mieleen tai jotka muuten tuovat esiin taiteilijan luonnetta ja ominaisuuksia.

Mukana on myös tutkijoita. Erik Kruskopf analysoi Janssonin kuvataiteellisessa tuotannossa toistuvaa paratiisi -aihetta. Kirjoitus on otsikoitu kauniisti; Elämän tanssi ja maanpäällinen paratiisi. Boel Westin taas on valinnut aiheekseen Toven kirjallisessa tuotannossa toistuvan aiheen, viestien kirjoittamisen ja Tordis Ørjasæter puolestaan keskittyy lapsuuskuvauksiin. Muumipeikko -sarjakuvien historian Muumisisarukset kirjoittanut Juhani Tolvanen kertoo hauskan tarinan, joka paljastaa Toven rakkauden sikareihin ja niiden tuoksuun.

Christina Björk on tukholmalainen kirjailija ja toimittaja, joka kertoo jo lapsena unelmoineensa Muumilaaksosta. Hänen kollegansa ja maanmiehensä Margareta Strömstedt analysoi tekstissään laajasti Toven lapsuutta ja varsinkin suhteita vanhempiin. Strömstedtin suoraviivainen psykologisointi tuntuu paikoitellen melko tunkeilevalta, mutta toisaalta on mielenkiintoista lukea, kuinka hän tulkitsee lapsuuden tapahtumien vaikutusta kirjailijan tuotantoon, varsinkin muumikirjoihin. Hieman samanlaista suoraviivaisuutta on Maria Antasin tekstissä, jossa kirjallisuudentutkija asettaa huomion kohteeksi sukupuolien valtataistelun varsinkin teoksessa Kuvanveistäjän tytär. Antasin huomioita ei voi väittää vääriksi, mutta jotenkin ne tuntuvat olevan ristiriidassa Janssonin tekstien hengen kanssa. Mami Adachi taas keskittyy Janssonin aikuistenkirjojen intertekstuaalisuuteen tavalla, joka ainakin minut taitaa pistää lukemaan tiettyjä novelleja uudelleen tarkkaillen erityisesti näitä yhteyksiä. »Kesälapsi» ja Kärpästen herra, »Orava» ja Robinson Crusoe, kun se nyt sanottiin ääneen, asiahan on ihan selvä, mutta kuinka en lainkaan huomannut!

Työtoveruuden ja ystävyyden rajaa on vaikea vetää, mutta selkeästi työn merkeissä kirjoittajista on Toven tavannut ainakin Thomas Warburton. Hän on kirjailija ja kääntäjä ja työskenteli pitkään kirjallisena johtajana Schildtsillä, kustantamossa joka julkaisi suurimman osan Janssonin romaaneista ja novelleista. Näin Warburton kertoo siitä, kun hän sai käsiinsä Vaarallisen juhannuksen käsikirjoituksen:
" Viimeistään nyt Shildtsillä tajuttiin, millaisen suuren luokan tarinankertojan olimme joukkoomme saaneet. Häntä pidettiin kuitenkin vielä lastenkirjailijana, vaikka niin sanotut aikuisetkin löysivät kätkettyjä viisauksia hänen teksteistään.  
Niin aika kului. Muutaman vuoden välein Tove - olimme jo tulleet tutuiksi - toi uuden vahakantisen vihon, joka oli kirjoitettu täyteen leveäkärkisellä tussilla ja kauniilla käsialalla. Teksti oli puhtaaksikirjoitettu; jos hän jostain kumman syystä oli muuttanut jotain viimeisen version kirjoittamisen jälkeen, hän oli tehnyt korjauksen pienelle paperiliuskalle ja liimannut sen kelpaamattoman sanan päälle. Joskus hän oli kahden vaiheilla ja pyysi meiltä neuvoa tai kommenttia. Sitten hän tietenkin ratkaisi pulman juuri niin kuin itse halusi."
Mayumi Tomihara, Toven aikuisproosan ja sarjakuvien japanintaja, kertoo liikuttavan kunnioittavasti tapaamisistaan kirjailijan kanssa. Myös Majlis Qvickströmin kirjoituksesta paistaa lämmin ihailu. Hän kertoo tekemistään radiohaastatteluista ja 80-luvun puolivälissä tapahtuneista nauhoituksista, joissa Tove itse lukee muumikirjoja Yleisradioille.
"Tove Janssonilla oli paljon ystäviä. Kaikki me kuvittelimme olevamme hänelle läheisiä. Rakas ystävä, hän aloitti kortit ja kirjeet. Jos hän oli tekstannut sanan ystävä poikkeuksellisen isoilla kirjaimilla, olimme loppupäivän erityisen tyytyväisiä. 
Kerroin Tovelle, että hänen hahmoistaan halusin mieluimmin pitää itseäni Ti-ti-uun kaltaisena, sen pienen elukan, jonka Nuuskamuikkunen Kevätlaulussa teki näkyväksi. Nuuskamuikkunen pysähtyi ja suhtautui pikku elukkaan vakavasti, kuunteli sitä. Tove ei ollut vertaukseeni lainkaan tyytyväinen.  
 »Etkö voi olla oma itsesi vai etkö halua - yritä edes!»
Bo Carpelankin kertoo tekemistään haastatteluista. Niistä ensimmäinen tuli 60-luvun puolivälissä valmisteilla olleeseen lastenkirjallisuudesta kertovaan teokseen. 23 vuotta myöhemmin kirjailijatoverukset käyttivät samaa haastattelupohjaa Göteborgin kirjamessuilla. On hauskaa lukea siitä, kuinka Tove halusi korjata aiempia vastauksiaan. Enää ei tarvinnut narrata tehdäkseen vaikutuksen, Topeliuskin jouti romukoppaan! Carpelan kertoo palanneensa haastatteluun vielä kerran, kolmenkymmenen vuoden kuluttua edellisestä. Silloin hän piti Tovelle puheen 80-vuotispäivän aattona 8.8.1994.
"Halusin tuoda esiin kaiken suunnattomuuden ja ennalta arvaamattomuuden, kaiken sen mitä ei pysty selittämään, elementit joita ei löydä ainoastaan muumikirjoista vaan yhtä lailla hänen aikuisille kirjoittamistaan kertomuksista - jotka ovat julkisuudessa jääneet hieman muumitarinoiden varjoon. Juuri ne ovat tehneet hänen teoksistaan ainutlaatuisia ja universaaleja, niiden ansiosta teokset elävät aina vain ja ovat jatkuvasti ajankohtaisia." 
Teatterityössä Toven tapasivat mm. Vivica Bandler ja Birgitta Ulfsson. Ulfsson kirjoittaa eloisasti teatteriharjoituksista Lilla Teaternissa. Hän muistaa Toven pienenä höyhenenkeveänä villityttösenä, joka hyppii edestakaisin näyttämön ja katsomon välillä, maalipurkki kädessä ja muistiinpanovihko taskussa. Bandlerin kirjoitus taas on hämmästyttävän mitäänsanomaton suhteutettuna siihen, kuinka tärkeä henkilö hän tuntuu Tovelle olleen. Kirjoitus ei tosin olekaan suunniteltu juuri tähän muistelmakokoelmaan, vaan se on julkaistu jo aiemmin Banderin omissa muistelmissa, Vastaanottaja tuntematon (Schildts, Otava 1992). Bandler kertoo siinä lähinnä ensimmäisistä pieleen menneistä tapaamisistaan Toven kanssa ja lopettaa yllättävän paljaaseen tunnustukseen:
"Elämällä on paljon yllätyksiä, joita se piilottelee, kunnes ne ryömivät esiin kuin maasiirat kostean kiven alta. Jopa »elämänikäinen» ystävyys on usein pelkkä illuusio, ja ihmiset, jotka ovat merkinneet toisilleen ja toistensa kehitykselle, voivat kieltää tai unohtaa sen täydellisesti. 
Mutta mitä vanhemmaksi tulee, sitä harvemmin yllättyy. Toisinaan kuolema erottaa vähemmän kuin elämä. Eikö totta?"
Muista ystävistä ensimmäisenä pääsee ääneen Irmelin Sandman Lilius. Hän on Tovea hiukan nuorempi, mutta ilmeisesti tuntenut tämän lapsuudestaan saakka. Tove toimi Irmelinin hovilukijana ja tukijana tämän runoilijan alkutaipaleella. Irmelin tekee myös erittäin mielenkiintoisen paljastuksen, hän julkaisee Tovelta saamiaan, tämän itsensä 40-luvun lopulla kirjoittamia runoja. Myöhemmin muistojaan Tovesta kuvaa myös Irmelinin tytär Muddle Lilius. Toinen suomalainen kirjailijatoveri, joka kertoo suhteestaan Toveen, on Marianne Backlen. Hän ei kuulunut läheisiin ystäviin, mutta Toven vaikutus häneenkin oli silti suuri.

Lars Bäckström, kirjailija ja kriitikko johon Tove tutustui jo 50-luvulla Upsalalassa, ei itse vakavan auto-onnettomuuden vammauttama pystynyt viimeistelemään tekstiä tähän kirjaan, mutta hänen vaimonsa keksi keinon. Lars osallistuu muistelmien kirjoittamiseen vanhojen kirjeiden avulla. Kirjeiden kirjoittaminen oli Tovelle tärkeää ja hän uhrasi sille paljon aikaa ja vaivaa, ja onkin hienoa päästä näkemään hänen kirjeitään näin aivan oikeastikin, eikä vain novellimuotoisina.

Aivan omanlaisensa kuvan Tovesta antaa pitkäaikainen mökkinaapuri Greta Gustafsson. Hän on vain aina kuulunut joukkoon, on kirjoituksen nimi, ja jo siitä ymmärtää, ettei Tove omiensa joukossa suinkaan esittänyt suurta taiteilijaa, vaan oli aivan kuin muutkin. Sama tunnelma välittyy myös veljentyttären Sophia Janssonin kuvauksesta kesäisistä juhlista Harun saarella. Kahvi tuoksuu mökissä ja paljasjalkainen ja ruskettunut syntymäpäiväsankari ottaa vieraita vastaan rantakalliolla. Myöhemmin lennätetään leijaa, tarjoillaan kellarista eksoottisten purnukoiden antimia ja tanssitaan vähän charlestonia. Ja lopuksi kaikki saavat lähtijäisiksi lämpimiä halauksia.

Muistelmat aloittaa Toven veli Per Olov Jansson ja ne lopettaa Toven pitkäaikainen elämäntoveri Tuulikki Pietilä. Molemmat kertovat rakkaasta ja läheisestä Tovesta, Per Olov keskittyen lapsuuteen ja Tuulikki yhteisiin matkoihin Euroopassa ja Amerikassa.

Aivan viimeinen sana teoksessa on kuitenkin annettu Tovelle itselleen. Kirjan päättää hieman surumielinen novelli Kerran puistossa. Siinä Tove, tai joku muu, taiteilija kuitenkin, istuu Pariisilaisessa puistossa koettaen löytää inspiraatiota. Sitä ei kuitenkaan löydy, kirjailija ei enää jaksa valita aihetta tarinaan eikä taidemaalari värejä maalaukseen.

Lukukokemuksensa muistelmateoksesta ovat kertoneet mm. Maija, jonka mielestä Tuulikki Pietilän osuus oli kaikkein mielenkiintoisin, ja Katri, jolle tämä teos antoi Tovesta muita elämäkertoja eläväisemmän ja hauskemman kuvan.

sunnuntai 4. toukokuuta 2014

Herkkä, hellä, hehkuvainen : Minna Canth / Minna Maijala

Maijala, Minna: Herkkä, hellä, hehkuvainen : Minna Canth
Otava, 2014, 301 s.

Minna Maijalan kirjoittama elämäkerta on tiivis ja mittava. Kirjailija tuntee kohteensa hyvin, onhan teoksen pohjana mm. väitöskirja Passion vallassa, Hermostunut aika Minna Canthin teoksissa (SKS 2008), jossa Maijala tarkasteli Minna Canthin tuotannon psykologista ihmiskuvaa. Perusteellisesta ja huolellisesta tietokirjoittamisesta kertovat myös teoksen loppuun sijoitetut luettelot Canthin teoksista ja ihmisistä hänen elämässään. Lisäksi mukana on lähde- ja viiteluettelo sekä henkilöhakemisto.

Elämäkertatietoja on laajennettu koskemaan myös sekä aiempia että myöhäisempiä sukupolvia. Kirja alkaa Minnan vanhempien saapumisesta Tampereelle ja päättyy hänen lastensa elämänvaiheiden kuvaukseen. Mukana on paljon tuttua nuoruusvuosista Kuopiossa ja siirtymisestä opiskelemaan Jyväskylän seminaariin. Uutta ja hauskaa sen sijaan oli lukea yleensä matroonana nähdyn kirjailijattaren nuoruudesta, kuinka tämä "pitkä ja solakka tyttö, jonka silmät olivat erittäin vilkkaat ja ymmärtäväiset" harjoitteli ystävättäriensä kanssa koulun näytelmäkerhossa tai kuinka hän nuorena vaimona muutamaa vuotta myöhemmin yllättävän epävarmana opetteli ruuanlaittoa ja taloudenpitoa.

Aluksi kummeksuin hieman kirjailijan ratkaisua jakaa teos kolmeen erilliseen osaan: Elämä, Kirjoittaminen ja Aatoksia. Kun olin päässyt toiseen osaan, ymmärsin, että ratkaisu onkin loistava. Näin Maijala pääsee paremmin keskittymään ensin Canthin kirjallisen tuotannon ja myöhemmin yhteiskunnallisen vaikuttamisen analysointiin.

Erityisen kiinnostavia olivat toisen osan rinnastukset muihin aikalaisiin; kirjailijoihin, tutkijoihin ja filosofeihin Suomen rajojen ulkopuolella. Olen toki aina pitänyt Canthia aikaansa seuraavana ja sivistyneenä naisena, mutten kuitenkaan tajunnut, kuinka tarkasti hän on ollut perillä siitä, mitä ajatellaan muualla Euroopassa ja Venäjällä. Dostojevski, Zolá ja Eliot näyttäytyvät tässä mielenkiintoisesti sekä esikuvina että hengenheimolaisina Canthille.

Aatoksia -osuudessa on mukana tarkkaa kuvausta siitä, mitä kaikkea 1800-luvun naisasialiike piti sisällään. Tyttöjen "salonkikasvatuksesta" haluttiin siirtyä kunnolliseen koulutukseen, samanlaiseen mitä pojille oli tarjolla. Oikeudesta perintöön kiisteltiin, samoin kuin moraalista. Ns. puhtauskysymykseen liittyvät ristiriidat ovat hieman surkuhupaisaa luettavaa.
"1880-luvun puolivälissä siveellisyyskeskustelu kärjistyi kahden moraalikäsityksen väliseksi eroksi. Canth ja naisasianaiset kannattivat niin kutsuttua absoluuttista sukupuolimoraalia, jonka mukaan niin naisen kuin miehenkin piti pysytellä seksuaalisesti puhtaana avioliittoon saakka. Erityisesti nuorsuomalaiset miehet puolestaan kannattivat niin kutsutta relativistista sukupuolimoraalia, joka salli nuorten miesten seksuaaliset kokemukset ennen avioliittoa. Ajan sukupuolilääketieteen mukaan oli jopa nuorten miesten terveydelle vahingollista, jos 'siitineloa' yritettiin tukahduttaa, kuten kerrottiin ajan suositussa George Drysdalen teoksessa ..."
Silti Maijala ei kuvaa Canthia pelkästään naisasianaiseksi, vaan päinvastoin korostaa sitä, kuinka monipuolisesti kirjailija otti kantaa aikakauden yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Naisten tasa-arvon lisäksi hänellä oli vankkoja mielipiteitä yhteiskunnan rakenteista ja köyhyyden ja rikollisuuden kietoutumisesta näihin rakenteisiin. Erityisen kiinnostunut hän oli psykologiasta ja psykopatologiasta. Uskonnollisuus oli hänelle tärkeää ja hän pohti paljon valtion ja kirkon suhdetta, olipa mm. ensimmäisten mukana vaatimassa näiden erottamista toisistaan.

Kaikkien näiden Minna Canthin elämään kuuluneiden asioiden esiintuominen on tärkeää, mutta aivan erityisesti pidän siitä, että Maijala pyrkii samalla valottamaan Canthin luonnetta. Naisten oikeuksien puolesta taistelevasta matroonasta piirtyykin tässä elämäkerrassa hyvin inhimillinen kuva. Rohkea mielipiteenilmaisu on aiheuttanut Canthille myös vaikeuksia. Leiskahteleva luonteenlaatu on kirvoittanut ilmoille kärkkäitä ajatuksia, mutta eripuraa muiden kanssa on ollut vaikea kestää. Voin hyvin uskoa, että julkisuuskuvan takana on ollut hyvin erilainen Minna, se jo otsikossakin mainittu herkkä ja hellä, asioita monipuolisesti pohtiva nainen.

Elämäkerrasta on kirjoitettu myös Sinisen linnan kirjastossa ja Kirjatarhassa. Lisäksi kannattaa lukea kirjailijan haastattelu Kuopion kaupunginkirjaston sivuilta.