sunnuntai 25. marraskuuta 2012

Muistelmat / Neil Young


Young, Neil : Muistelmat
Waging Heavy Peace. A Hippie Dream, suom. Juha Arola ja Juha Ahokas
Like, 2012, 456 s.

Neil Youngin musiikki on kulkenut mukanani jo kohta neljä vuosikymmentä. 80-luvulla tuntui hetken, että Young kitaroineen oli  jo mennyttä, mutta väärässä olin. Uniikki kitarasoundi ja se lauluääni, aika pian niiden taikavoima alkoi toimia taas. Ja niihin palasi kuin kotiin.

Siitä huolimatta, että Youngin musiikki on tuntunut aina tutulta ja omalta, en ole koskaan aiemmin ollut kovin kiinnostunut miehestä  itsestään. Ehkä olen halunnut suojella idolia, liian monta kertaa rockmuusikkojen hengenanti muissa kuin musiikkiasioissa kun on osoittautunut aika köykäiseksi. Nyt kuitenkin, kun elämäkerta ilmestyi ja suomennettiinkin vielä samantien, oli pakko uskaltaa. Miten tämä jo teini-ikäisen sieluni herkkiä kieliä soitellut ja vieläkin siinä onnistuva muusikko elää ja mitä hän elämästä ajattelee?

Niille diggareille, jotka kaipaavat tarkkoja tietoja yhtyeiden kokoonpanoista, äänitysstudioista ja konserttipaikoista, tämä kirja ei ole se oikea. Young tarinoi elämästään sieltä ja täältä, siirtyen melkein tajunnanvirtatekniikalla ajasta ja paikasta toiseen, ja kohta taas takaisin. Tärkeitä ovat musiikki ja perhe, laadukas äänentoisto, autot ja leikkijunaradat, noin päälimmäiseksi. Ikäkin alkaa jo painaa, lääkärin määräyksestä raitistunut rockstara on hieman huolestunut muusastaan, uusia biisejä kun ei pulpahtele enää ilmoille kovin tiheään. Niitä odotellessa syntyivät kuitenkin muistelmat, hyvä tämäkin.

Myöskään niille, jotka haluaisivat lukea happoisesta rocktähteydestä, ei ole paljoa tarjolla. Young kyllä toteaa usempaankin kertaan, että hauskaakin pidettiin, mutta enemmän hän kertoo idealistisista projekteistaan. PureTone-, myöhemmin Pono-projektilla Young taistelee musiikin äänenlaadun heikkenemistä vastaan. MP3-formaatti ja musiikin jakaminen verkossa on typistänyt hänen mukaansa soundit minimiin, ja niinpä toiveissa onkin kehitellä menetelmä, jolla kuluttajat saisivat nauttia äänitysstudioilla taltioitavien masternauhojen tasoisesta äänenlaadusta. Toinen hellyttävä ikuisuusprojekti on Lincvolt, pyrkimys saada muunnettua bensaa tuhlaava amerikanrauta ekologiseksi sähköautoksi.

Muistelmat on kiva lukea, Young kertoo lukijalle asioita itsestään ja muistoistaan suoraan ja konstailematta, kuin ystävälle ikään. Tuntuu hyvältä tietää, että tällä joskus kipeitäkin tunteita musiikillaan ilmaisseella taiteilijalla on ympärillään rakastava perhe ja että hän katsoo tyytyväisenä sekä menneeseen että tulevaan.

Sanat ovat siis hyvät, mutta kyllä sen oleellisimman silti kertoo kitara.

lauantai 17. marraskuuta 2012

Näkymättömät kädet / Ville Tietäväinen


Tietäväinen, Ville : Näkymättömät kädet 
WSOY, 2011, 215 s., 32 cm.

Näkymättömät kädet -sarjakuvaromaani voitti tämän vuotisen sarjakuva-Finlandian ja kirjasta on ollut kosolti juttuja blogeissa ja lehdissä. Suomen kuvalehti teki peräti juttusarjan teoksen synnystä ja taustoista. Sarjan kuvituksena on otteita teoksesta ja mukana on myös kokonaisia näytesivuja.

Tietäväinen kertoo saaneensa herätteen aiheeseen jo kymmenen vuotta sitten, katsellessaan espanjalaisella muotikadulla tahmaukkoja kaupittelevaa resuista pohjois-afrikkalaista miestä. Lohduton ristiriita miehen olemuksen ja ympäristön välillä jäi vaivaamaan tarinankertojan mieltä ja kuvat siirtyivät luonnoksiin.

Ennen sarjakuvaromaanin valmistumista tarvittiin kuitenkin vielä valtava määrä taustatyötä. Tietäväisellä oli tukenaan viisivuotinen taiteilija-apuraha, joten hän pystyi kulkemaan kirjan tapahtumapaikoilla Marokossa, Almeríassa ja Barcelonassa. Hän haastatteli paperittomia siirtolaisia ja tutustui olosuhteisiin Espanjan vihannes- ja hedelmätarhoilla, joille suurin osa siirtolaisista ensimmäisenä ajautuu ansaitsemaan niukkaa elantoaan. Tulkkina ja matkaseurana Tietäväisellä oli tutkija Marko Juntunen, antropologi joka on tehnyt väitöskirjansa laittoman siirtolaisuuden syistä juuri kyseisellä alueella.

Näkymättömät kädet on upea teos. Se on vaikuttava jo suuren kokonsa ansiosta. Huolellinen viimeistely näkyy kaikessa; kansikuva, alkulehtien sommittelu, värisuunnittelu ja tarinasivujen taitto; hieno ja yhtenäinen tyylitaju läpäisee koko sarjakuvaromaanin. Värejä on käytetty säästeliäästi, mutta ne kuvastavat oivaltavasti aiheen synkkyyttä, niissä näkyy öisen Välimeren pimeys ja Etelä-Espanjan peltojen rautaoksidin keltaisuus. Piirrosjälki on taidokasta ja juuri sopivan tarkkaa, tekstit helppoja lukea.

Moni on sanonut ettei kykene enää syömään espanjalaisia tomaatteja ajattelematta Rashidia niitä poimimassa. Itselleni teemasta tuli mieleen Alejandro González Iñárritun elokuva Biutiful, joka aiheutti vähän vastaavan tunnereaktion ja alkoi aukaista silmiä Etelä-Euroopan siirtolaisongelman suhteen.

Myös Salla Lukupäiväkirjassaan kehuu albumia estoitta ja kertoo mielenkiintoisia huomioita siitä, kuinka Näkymättömät kädet on inspiroinut muita taitelijoita ja poliitikkoja. Susa Järjellä ja tunteella -blogissa erittelee tarinan sisältöä ja sen vaikutusta omiin valintoihinsa. Yö vailla tähtiä -blogissa pohditaan siirtolaisuuden historiaa ja verrataan Rashidia mielenkiintoisesti Dostojevskin Raskolnikoviin syyllisyyspohdintoineen.

Alma Kalma Savannilla -blogissa löytää Tietäväisen hahmoilleen kirjoittamista repliikeistä myös paasaavutta ja saarnavuutta, vaikka teosta luettavaksi suositteleekin. Hreathemus blogista Nulla dies sine legendo on keksinyt käydä kurkkaamassa Hommafoorumin keskustelupalstalta mitä siellä teoksesta ajatellaan.

Norkku Nenä kirjassa oli sitä mieltä, että "jos luet vain yhden sarjakuvan vuodessa, lue tämä!"

maanantai 12. marraskuuta 2012

Runouden ilmiöitä / Tommi Parkko


Parkko, Tommi: Runouden ilmiöitä
Avain, 2012, 210 s.

Kun kuulin tämän kirjan olevan tekeillä, ajattelin, että huh, melkoinen pesti, aihepiiri on niin laaja ja rönsyävä. Töitä on varmasti tehty urakalla ja vähän enemmänkin, mutta nyt käsissä on tiivis, jäsennetty ja kaikin tavoin onnistunut esitys asiasta!

Teksti lähtee kaartamaan aiheen keskusta kohti esittelemällä ensin runoutta kirjallisen maailman osana ja uuden teknologian vaikutuksia  julkaisemiseen yleensä.

Seuraavaksi esitellään suomalaisia lyriikkaa julkaisevia kustantamoja. Parkko löytää suuristakin kustantamoista  kiinnostavia ominaispiirteitä kerrottavaksi. Mielenkiintoisempaa vielä on kuitenkin lukea 1980-luvulta alkaneesta pienkustantamojen esiinnoususta. Muistan kuinka jännittävältä tuntui saada käsiinsä ensimmäiset Nihil Interitin ja Sammakon julkaisemat kirjat. Savukeitaan ja Ntamon aloittaessa aloin jo tuntea levottomuutta kun uusia julkaisukanavia pompahteli esiin kuin sieniä sateella; kuinka paljon näitä oikein tulee ja miten näistä kaikista saadaan hankittua kirjat myös kirjastoon! No, hankinta ei ole enää minun "ongelmani", ja olikin vain hauskaa lukea lähimenneisyyden melkein vallankumoukselliselta tuntuneesta liikkeestä kustannusrintamalla.

Julkaisijoiden jälkeen Parkko siirtyy esittelemään näitä lähellä olevia runoyhteisöjä. Nuorvoimalaiset, Turun runoliike, Osuuskunta Poesia ja erilaiset runofestivaalit ja -tapahtumat saavat palstatilaa monien muiden ohella.

Sokeri on pohjalla, eli viimeisessä luvussa, joka samalla vie noin puolet koko kirjan sivumäärästä, Parkko johdattelee lukijat hahmottamaan tämän päivän runoutta Suomessa. Taival alkaa 1950-luvulta lyheyellä modernismin historialla, tästä siirrytään postmodernin kautta 2000-luvulle ja runouden marginalisoitumiseen.

Nykyisin erilaisia kokeellisia suuntauksia on niin paljon, että niiden nimeämisessä taitavat mennä jo alalla vaikuttavat tekijätkin sekaisin. Parkon esitys saattaa olla aika tiivis ja hieman yksinkertaistettukin, mutta hyvä niin. Kaiken mahdollisen huomioonottava tilitys olisi paisunut muodottomaksi, nyt näillä valikoiduilla tiedoilla jonkinlainen kokonaiskuva tuntuu mahdolliselta muodostaa. Parkko myöskin selittää ja tulkitsee välillä aika rohkeastikin suuntausten sisältöä ja ominaispiirteitä, mistä olin erityisen iloinen. Tuntematta taustalla vaikuttavia pyrkimyksiä ja ideoita on joitain nykyrunoilijoita melko mahdotonta ymmärtää, saati heidän teksteistään nauttia.

Henkilöhakemistoa kirjan lopussa riittää 11 sivua. Listan pituudesta saa hyvän kuvan siitä, kuinka monia runoilijoita kirjassa on mainittu. Vielä paremmin eri suuntauksien luonnetta olisi pystynyt hahmottamaan esimerkkirunojen avulla, mutta niitä kirjassa ei ollut. Vähän samaa asiaa ajavat kyllä jokaiseen lukuun liitetyt luettelot, joissa Parkko listaa  kymmenisen aiheeseen liittyvää kokoelmaa, joita suosittelee luettaviksi.

Blogeissa ei Runouden ilmiöitä liene vielä paljon esitelty, mutta muutama arvostelu kirjasta on jo ilmestynyt. Mikko Nortela Kiiltomadossa ja Tuomo Karhu Turun Sanomissa kiittelevät sekä teosta että Parkon asiantuntemusta vuolaasti, mikä onkin aivan asiallista.

sunnuntai 11. marraskuuta 2012

Kuin jokin päättyisi / Julian Barnes


Barnes, Julian : Kuin jokin päättyisi
The sense of an ending, suom. Kersti Juva
WSOY, 2012, 157 s.
Sarjassa Aikamme kertojia
Man Booker -kirjallisuuspalkinto 2011

"Kuinka usein ihminen kertoo elämänsä tarinan? Kuinka usein muuttelee sitä, koristelee, leikkelee sopivasti? Ja mitä pitemmäksi elämä venyy, sitä vähemmän on niitä, jotka voivat asettaa selonteon kyseenalaiseksi ja muistuttaa, että ihmisen elämä ei ole hänen elämänsä vaan pelkästään tarina, jota hän siitä kertoo. Kertoo muille, mutta - ennen kaikkea - itselleen."

Tony Webster saa pienen perinnön yllättävältä taholta. Hänen nuoruudenrakkautensa Veronican äiti on jättänyt vain kerran tapaamalleen pojalle, nyt jo keski-ikäiselle miehelle, 500 puntaa ja päiväkirjan. Päiväkirja ei ole äidin oma, vaan Tonyn ystävän Adrianin. Miehen, jonka Veronica valitsi puolisokseen Tonyn jälkeen.

Kun Tony ei useista pyynnöistä huolimatta saa päiväkirjaa haltuunsa, hän päättää ottaa yhteyden Veronicaan ja vaatia selitystä. Taustalla kummittelee muitakin vaatimuksia. Seurusteluajasta muistuu Tonyn mieleen lähinnä alemmuudentunteita, Veronica tuntui aina katsoneen häneen alaviistoon. Ollessaan viikonloppuvierailulla tyttöystävän kotona Tony joutui pilkan kohteeksi, ainoastaan perheen äiti tuntui olevan hänen puolellaan.

Nyt Tony haluaa hyvitystä. Hän muistaa suhtautuneensa reilusti ystäviensä rakastumiseen eikä oikein ymmärrä Veronican penseyttä nyt kymmeniä vuosia myöhemmin. Lopulta Veronica kuitenkin suostuu tapaamiseen ja Tonyn muistikuvat alkavat tarkentua. Järkytyksekseen hän ymmärtää kaunistelleensa totuutta, kertoneensa tarinaa itsestään sankarillisena uhrina vaikka todellisuudessa käyttäytyi ilkeästi ja kaunaisesti.

Kirja on pieni ja kaunis, mutta ei aivan helppo. Siihen on sisäänrakennettu suuri epäoikeudenmukaisuus (tai sitten minulla ei vain leikkaa). Veronica paljastaa menneisyyttään Tonylle kovin pieninä palasina ja moittii kylmästi, kun kokonaisuus ei oikein tahdo tälle hahmottua. Asetelma piirtää armotonta kuvaa siitä, kuinka kumpikin henkilöistä pystyy katsomaan menneisyyteen vain omasta näkökulmastaan. Yhteistä näkemystä on miltei mahdoton muodostaa.

Teksti on niin kaunista ja tiheää, että lukiessa melkein pelotti, kuinka suuri osa kertomukseen sisältyvistä ajatuksista mahtoikaan mennä ohi huomaamatta. Mielenkiintoista olisi myös tietää, missä järjestyksessä kirjailija on tätä tarinaa rakennellut. Kertomus muodostaa mutkikkaan verkon, jossa aavistukset ja väärinymmärrykset kutoutuvat kiehtovaksi todisteeksi huijauksista, joita tarvitsemme kyetäksemme hyväksymään itsemme.

Pidin kirjasta niin paljon, että luin sen kahdesti. Yllättäen ajattelen nyt, että ei ehkä olisikaan kannattanut. Ensimmäisellä kerralla olin hurmaantunut kirjan kauneuteen, mutta toisella kerralla sen surumielisyys alkoikin näyttäytyä melkein toivottomuutena.

Susa Järjellä ja tunteella -blogissa on antanut kirjalle täydet pisteet 5/5 ja ihastunut kanssani samaan lainaukseen, mikä ei ole sinällään ihme, sillä tuo kappalehan tiivistää upeasti kirjan johtoajatuksen. Katja Lumiomena -blogissa kiinnittää huomion mysteeriin tarinassa, samaan piirteeseen joka Minnan mielestä tekee kirjan rakenteesta täydellisen.