sunnuntai 18. lokakuuta 2015

Ehkä rakkaus oli totta / Sadie Jones


Jones, Sadie: Ehkä rakkaus oli totta
Fallout, suom. Marianna Kurtto
Otava, 2015, 427 s.

Romaanin miljöönä on 1970-luvun Lontoo ja siellä teatterimaailma. Suurkaupunki on kultturelli ja vauhdikas, mutta vaikuttaa kuitenkin vielä myös suhteellisen viattomalta ja turvalliselta paikalta. Nuoret Paul, Leigh ja Luke ystävystyvät ja perustavat teatteriseurueen. Palo on kova ja työtä tehdään tosissaan, mutta menestyminen ei ole helppoa. Erilaiset taiteelliset näkemykset repivät ryhmän hajalle melko pian, mutta kukin jatkaa suunnallaan, pääsee eteenpäin ja saavuttaa vähitellen mainettakin. Jossain vaiheessa Luken kuvioihin tulee mukaan myös Nina, keijumainen näyttelijätär joka kaikista kirjan henkilöistä on ehkä eniten pihalla siitä, mitä elämältään haluaa.

Kaikki Jonesin luomat henkilöt viehättivät minua suuresti. Romaanin ihmiskuvaus vaikuttaa aluksi ohuelta ja leijailevalta, mutta jollain mielenkiintoisella tavalla nämä negatiivisilta kuullostavat määreet kääntyvät päälaelleen ja henkilöistä tuleekin aivan harvinaisen aidon tuntuisia. He analysoivat tekemisiään, ovat päämäärätietoisia ja voimakkaita, ja samalla kuitenkin hieman irtonaisia ja vietävissä. Toisin sanoen he ajautuvat tilanteesta toiseen tajuamatta, ja joskus edes haluamatta tajuta, miksi asiat kehittyvät niin kuin kehittyvät. Asetelma taitaa lisäksi olla sellainen, että lukijasta alkaa helposti tuntua siltä, että hän ymmärtää romaanin henkilöitä paremmin kuin nämä itse. Mikäpä sen mairittelevampaa.

Tarina ei ole kepeä, mutta se on kerrottu niin taitavasti että lukeminen ei ole raskasta. Päin vastoin, luin kirjaa oikein mielelläni, sen maailmaan oli mukava uppoutua hienoisesta surumielisyydestä huolimatta.  Kerrontaa kannattelee aivan erityinen tyylitaju, joka sitoo erilaiset tapahtumat ja tunnelmat yhtenäiseksi kokonaisuudeksi. Tästä ja kielen kauneudesta kuulunee iso osa kiitoksista myös kääntäjälle, Marianna Kurtolle.

sunnuntai 11. lokakuuta 2015

Tšernobylista nousee rukous / Svetlana Aleksijevitš

Tšernobylskaja molitva, suom. Marja-Leena Jaakkola
Tammi, 2000, 286 s.

Valkovenäläinen Svetlana Aleksijevitš sai tämän vuoden Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Häneltä on suomennettu kaksi teosta, vuonna 2000 tämä Tsernobylistä nousee rukous ja jo aiemmin, vuonna 1988 teos nimeltä Sodalla ei ole naisen kasvoja.


Molemmat kirjat ovat olleet loppuunmyytyjä jo jonkin aikaa, eikä kirjastojen varastoistakaan löydy enää kuin muutamia kappaleita. Uudet painokset ovat ainakin Tammelta jo tulossa, mutta juuri nyt teoksia on todella vaikea saada luettavakseen. Niinpä olinkin hurjan iloinen, kun Hesarista aamulla huomasin, että Yle Arenalla on kuunneltavissa dramatisointi teoksesta Tsernobylistä nousee rukous. Kuunnelman on ohjannut ja sovittanut Radioteatterille Joel Lehtonen, äänisuunnittelu on Mikko Ahosen. Toteutus on tyylikäs, näyttelijät ovat taitavia ja musiikkivalinnoista pidin kovasti. Kuitenkin, ehkä siksi että teksti on jo itsessään niin tunteikas ja vahva, jos olisin voinut valita, olisin ehkä sittenkin mieluummin lukenut teoksen. Radioteatterin tulkinta ei tuntunut missään mielessä väärältä, mutta juuri tätä teosta olisi ollut mielenkiintoista tulkita alusta alkaen itse.


Aleksijevitš on haastatellut teostaan varten satoja ihmisiä, kuunnelmassakin kertojia on useampia. Eniten heistä äänessä on Ljusja, nuori nainen jonka puoliso, palomies kun oli, kutsuttiin ydinvoimalaan heti räjähdyksen tapahduttua sammuttamaan tulipaloa. Ljusja tahtoo kertoa kuulijoille kuolemasta ja rakkaudesta, eikä kokemustensa vuoksi oikein osaa erottaa toista toisesta.

Tarina on raastavan surullinen. On järkyttävää tajuta sen perustuvan tositapahtumiin ja että näitä samantapaisia tarinoita on satoja. Aleksijevitsin teoksia kutsutaan tekotapansa vuoksi dokumenttiromaaneiksi, mutta mitään kylmiä ja objektiivisia reportaaseja ne eivät ole. Kieli on kaunista ja runollista, ilmaisu hidasta, tunnelmissa ja kuvissa viipyilevää ja ajatuksia herättävää. Uskon, että Aleksijevitsillä on myös agenda, enkä voi millään ymmärtää, jos joku tämän kirjan luettuaan kykenee sanomaan kannattavansa ydinvoiman lisärakentamista missään mittakaavassa mihinkään päin maailmaa.

Lisää kirjailijasta KirjaSammossa, blogissa Marikan kirjajuttuja.