maanantai 9. tammikuuta 2012

Kerjäläinen ja jänis

Kerjäläinen ja jänis / Tuomas Kyrö
Siltala, 2011, 327 s.

Voi kun tunnen suurta kiusausta olla tylsä ja sanoa, että tässäpä kirja joka on ihan kiva. Samalla tunnen syyllisyyttä; kirjahan on eheäksi rakennettu, oivalla juonella varustettu, hyvällä kielellä kirjoitettu, ajankohtainen ja hauska. Muutamaa tarkkanäköistä pistoa lukuunottamatta teksti vain pääsi valumaan läpi pään suurempia jälkiä jättämättä, ei ärsyttänyt eikä ihastuttanut sen kummemmin.

Arvostan Kyrön rohkeutta aiheen valinnassa. Onhan Kerjäläinen ja jänis päivitetty versio Arto Paasilinnan Jäniksen vuodesta, jota useimmat sekä kirjana että elokuvana ainakin täällä kotomaassa kiivaasti rakastavat. Tällaisiin kansallisaarteisiin kajoaminen on riskialtista, mutta mielestäni Kyrö onnistuu tyylikkäästi. Tarina on vastaansanomattomasti Vatanescun oma. Tämän lisäksi kirjalliselle esikuvalle annetaan tekstissä kunniaa niin selkeästi, ettei varmaan yhdellekään lukijalle ole noussut mieleen syyttää Kyröä plagioinnista.
"Totta kai olisi ollut vaihtoehtoja, päähenkilömme olisi voinut varastaa autoja, kerätä puhelinjohtojen kuparia tai myydä munuaisensa. Mutta kaikista huonoista tarjouksista Jegor Kugarin oli paras. Se takasi vuoden työsopimuksen, kuljetuksen pelipaikoille ja siskollekin hommia sekä bonuksena uudet hampaat ja rintaimplantit. 
Vatanescu jätti entiselle vaimolleen lapun, jossa lupasi lähettää elatusmaksuja sitä mukaa, kun tuloja kertyy. Avioeron jälkeen Vatanescun ja Mikloksen äidin välit olivat olleet hieman tulehtuneet. Sillä tavoin, että mätä purskahteli, vaikka kyse oli hyväntahtoisista ihmisistä. Mutta kun rakkaus loppuu, tyhjiöön on monta tulijaa, kateus, katkeruus, kosto, kimittäminen, kusipäisyys. 
Vatanescu istui sen sängyn reunalle, jossa nukkuivat hänen äitinsä ja äidin kainalossa Miklos. Vatanescu riisui nukkuvan poikansa oikeasta jalasta sukan ja piirsi väriliidulla jalkapohjan ääriviivat paperille. 
Sinä saat jalkapallokenkäsi.  
Isä järjestää sinulle jalkapallokengät."
Tästä tarina siis alkaa. Rutiköyhä romanimies Vatanescu hyppää ihmiskauppias Jegor Kugarin kelkkaan, matkaa Suomeen ja aloittelee uraa kerjäläisenä Helsingissä. Tulonjako suosii Vatanescua kuitenkin niin huonosti, että jotain muuta on keksittävä tai haaveen pojan nappulakengistä saa unohtaa. Vatanescun yritteliäisyys johtaa erimielisyyksiin hommaa organisoivan Kugarin kanssa. Tappelun tuoksinassa Vatanescu ryövää Kugarin rahat ja siitä lähtien suunta on selvä: pakoon!

Vatanescun suunnitellessa turvallista reittiä Töölönlahden rannalla paikalle lehahtaa mölyävä poikajoukko. Mies säikähtää poikien keppejä, mutta tajuaa nopeasti, että takaa-ajon kohteena onkin pensaikkoon piiloon pujahtanut kani. Pieni kohtalontoveri löytää turvapaikan Vatanescun takin hihasta, pojat menevät huijattuina menojaan ja Vatanescu on saanut matkaseuraa.

Vatanescu kohtaa pakomatkallaan edustavan kavalkadin suomalaisia ihmisiä. Niitä pieniksi mainittuja, enimmäkseen syrjässä eläviä, vähemmän mainetta ja mammomaa itselleen hamunneita. Ihmisenrakastaja Hertta Marian sairaalan vastaanotossa, teetä matkalaisille keittelevä kiltti suntio Keijo, ensin Vatanesculle työtä tarjoava mutta kanikammoiseksi paljastuva Usko Rautee ja aivan liian vähän viime aikoina nukkunut ravintolayrittäjä Ming ovat vuorossa ensimmäisinä.

Mingin neuvosta Vatanescu päättää suunnata pohjoiseen, sieniä keräämään ja rikastumaan hillasoiden antimilla. Junassa mies tutustuu Jonttuun, Minttuun ja Ököön, kolmeen nuoreen pössyttelijään matkalla kausitöihin Lapin hiihtokeskuksiin. Kunnon veijariromaanin tyyliin Vatanesculle järjestyy junan jälkeen kulkupeliksi Volvo, ja kun siitä bensa loppuu, ollaankin päädytty jo Harri Pykströmin syrjäisen omakotitalon pihaan. Pykströmiin tutustuminen käy hieman hankalien mutkien kautta, mutta kun kiväärinpiippuun tuijottelusta tontinrajalla on päästy, kehittyy miesten ystävyydestä sitäkin syvempi.

Riemastuttavia ja sydämeenkäyviä tyyppejä riittää kirjan loppuun saakka, muita tärkeämmäksi heistä muodostuu Vatanescun kannalta Sanna Pommakka. Sanna on taikuri, jonka elämästä taika on uhannut kadota tykkänään jo jonkin aikaa. Jostain Sanna kuitenkin onnistuu ammentamaan uskoa itseensä ja Vatanescun kanssa hän tuntee taas kykynevänsä "kävelemään ruoto suorana yhteiskuntaan, niiden sekaan, joilla oli elämä järjestyksessä ja lainanlyhennykset kunnossa". Tarinan lopussa esitellään myös pikkuinen Anneli Vatanescu-Pommakka.

Vielä on pakko mainita Simo Pahvi, menestyksekäs populistipoliitikko joka näkee Vatanescussa luomansa kansanpuolueen tulevaisuuden. Eli loppu hyvin, kaikki hyvin. Paha saa palkkansa ja perheonni kukoistaa. Kani löytää paikkansa läheltä luontoa ja maahanmuuttaja sopeutuu kuin sopeutuukin suomalaiseen yhteiskuntaan, jopa sen vallankäytön ytimeen!

Äh, nyt kun mietin tarkemmin tätä kirjaa, niin onhan tämä loppujen lopuksi aika mainio. Sovitaan siis niin, että tämä on enemmän kuin ihan kiva ja syynä kalseuteeni on vain käytön puutteessa kohmettunut huumorintaju.

Kerjäläisestä ja jäniksestä ovat kirjoittaneet ainakin MorreMinna, AmmaSusa, anni.M, Arja ja Jori.

8 kommenttia:

  1. Jos nyt lukisin tämän, en tiedä kokisinko kirjan niin upeana kuin ekan kerran lukiessa, johtuen mielentilasta. Nyt ei oikein huumori uppoa. Luulen siis, että sillä mielentilalla jms on merkitystä, mutta toisaalta ei kaikki kirjat vain aina osu omaan makuun, mitä moni muu hehkuttaisikin. Että vaikka tunnistaa kyllä kirjan ansiot, mutta lukukokemus silti jää itsellä valjuhkoksi.

    VastaaPoista
  2. Susa, se on niin totta että kunkin kirjan lukemiseen tarvitaan oikea mielentila!
    Mua on jo pitemmän aikaa harmittanut tavallista inhottavampi selkäsärky, en saa siitä huumoria revittyä juuri millään, ei oikein auta edes jänikset!

    VastaaPoista
  3. Huumorintajussasi ei varmasti ole mitään vikaa, joten laitetaan mielentilan piikkiin, kyllä tämä kirja ei ole ihan kiva, vaan oikein riemastuttavan hyvä! Luin tämän innostamana sen esikuvankin - ja Kyrön versio on paljon antoisampi. Mutta nyt ymmärrän paremmin Kyrön kielenkäyttöä. Auttaisikohan kurjaan oloon vielä kurjemman olon kuvaus, vaikka Antti Tuurin Ikitie, jolla ei ollut mukavaa Juhani Ketolalla eikä kellään muullakaan.

    VastaaPoista
  4. Arja, kuuri Tuuria voisi tehdä hyvää! Kokeilen nyt kumminkin ensin lakritsia, jota mulle just luvattiin tuliaisiksi kauppareissulta.

    En muistaakseni ole lukenut Jäniksen vuotta kirjana, mutta leffassa Antti Litja äkeänä Vatasena on kyllä ihan mahtava!

    VastaaPoista
  5. "käytön puutteessa kohmettunut huumorintaju." reps. :D kyllä Kyrö sittenkin taisi voittaa sut puolelleen :D

    VastaaPoista
  6. Hehe, minuakin nauratti kovasti tuo "käytön puutteessa kohmettunut huumorintaju". :D

    Itse odotan kovasti että ehdin Kerjäläisen ja jäniksen pariin. Ihastuin Kyröön Mielensäpahoittajan myötä, ja kun katsoin ennen joulua miehen haastattelun tv:stä (Seitsemännessä taivaassa?), ihastuin ja vaikutuin vielä entisestäänkin. Kyrössä on sellaista sydämen viisautta, jota harvalta löytyy. <3

    Luin ennen joulua Paasilinnan Jäniksen vuoden ja tykkäsin paljon, nyt on hyvä jatkaa Kyröön.

    VastaaPoista
  7. En ole uskaltanut tarttua tähän kirjaan, en ole toistaiseksi vielä lukenut Jäniksen vuotta, joten pelkään, että tämä kirja menisi minulta liikaa ohi. Ehkä joskus kuitenkin!

    VastaaPoista
  8. anni.M, taidat olla oikeassa;)

    Sara, lueskelin lehtien arvosteluja tästä, ja joku sanoi Kyrön onnistuneen kirjoittamaan kirjan Paasilinnan tyyliin, siis kieliasultaankin samaan tyyliin. Huomasitko tällaista?

    Tuulia, se ettet ole lukenut Paasilinnaa ei haittaa mitään, Kerjäläinen ja jänis toimii itsenäisekin. Jäniksen vuoden muistaminen antaa kyllä pientä haikeaa lisäarvoa, muttei ole mitenkään edellytyksenä kerjäläisversiosta nauttimiselle.

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi!