Jään muisti / M.J. McGrath

Jään muisti / M. J. McGrath
White heat ; suom. Anu Nyyssönen
Like, [Rikos kannattaa], 2012, 391 s.


Tässä dekkarissa parasta on tapahtumapaikka, Ellesmerensaari pohjoisimmassa Kanadassa! Siirtymä napa-alueelle on selvä heti kun kirjan aukaisee, näin tarina nimittäin alkaa:
"Edie Kiglatuk sulatti retkikeittimellä jäävuoresta lohkaistua kimpaletta teevedeksi ja pohti syitä sille, miksi metsästysretki oli ollut niin käsittämättömän menestyksetön. Ensinnäkin kaksi miestä, joiden oppaana hän toimi, olivat kerta kaikkiaan surkeita ampujia. Toisekseen Felix Wagner ja tämän aisapari eivät tuntuneet juurikaan välittävän, saivatko saalista vai eivät. Kuluneina parina päivänä miehet olivat viettäneet puolet ajastaan ihmetellen karttoja ja raapustellen muistikirjoihinsa. Ehkä he loppujen lopuksi vain kaipasivat arktista romantiikkaa, aitoa elämää eskimoiden kanssa villin luonnon keskellä, niin kuin retken esitteet lupasivat. Oli miten oli, Edie mietti, elämä ei jatkuisi kovinkaan kauaa, jos he eivät saisi pyydettyä jotain syötäväksi kelpaavaa."
Myös tapahtumat lähtevät käyntiin samalla vauhdilla, ensimmäinen ruumis kylmenee jäätiköllä jo sivulla 10. Edie alkaa epäillä rikosta heti, mutta joutuu painostettuna tyytymään vanhimpainneuvoston raportoimaan selitykseen metsästysonnettomuudesta. Edie on inuitinainen, joka on joutunut neuvoston hampaisiin jo ennenkin tongittuaan hämäräperäisesti vaiettuja henkirikoksia saarella. Nyt hänet koetetaan saada aisoihin uhkaamalla metsästys- ja eräopasoikeuksien menettämisellä. Uhkaus näyttääkin aluksi toimivan, mutta kun Edien poikapuoli  Joekin ensin katoaa lumimyrskyssä ja sitten tekee itsemurhan vähintäänkin oudoissa olosuhteissa, Edien mitta täyttyy. Hän päättää selvittää, kuka on vastuussa kuolemista.

Apunaan Ediellä on mielenkiintoinen kaarti sukulaisia; alkoholisoitunut exmies Sammy uusine, lievästi  vihamielisine vaimoineen, toinen poikapuoli Willa, joka jurottaa mustasukkaisena tietäessään Edien rakastaneen Joeta enemmän sekä Martie-täti, vanha mestarilentäjä jonka salaisuudet paljastuvat vaivihkaa tarinan edetessä. Tukea viran puolesta tarjoaa Kuujuaqin poliisipäällikkö Derek Palliser, joka tosin aluksi olisi mieluummin vain googlettellut entisen tyttöystävänsä Mishan nimeä netistä tai uneksinut maineesta ja kunniasta joka seuraisi vuosikausia jatkuneen sopulitutkimuksen tultua julkaistuksi.

En tiedä kuinka hyvin McGrath tosiasiassa on perehtynyt Kanadan pohjoisosien alkuperäiskansojen elämään, mutta näistä ihmisistä on kiinnostavaa ja mukavaa lukea. Saattaa hyvinkin olla, että tässä toistetaan vain ennakkoluuloja ja myyttejä joita meillä täällä etelässä inuiteista on, mutta ainakin se tehdään lämmöllä.

Aivan varmasti kirjailija on kuitenkin nähnyt vaivaa ottaakseen asioista selvää. Inuktitutinkielisiä sanoja vilahtelee tekstissä paikoin melkein liikaakin ja arktisen alueen ominaispiirteitä ujutetaan tarinaan mukaan niin usein, ettei pieneltä osoittelun maulta voi välttyä. Koin valtavaa kiusausta aloittaa tämän blogijutun lauseella: "tämä on tarina myskihäristä tai ainakin myskihärkä-sanan monipuolisesta käytöstä Ellesmerensaarella", niin moneen kertaan kyseinen melko erikoinen elukka kirjassa mainitaan. Ei se mitään jos kerrotaan kuinka hirsien raot on tiivistetty myskihärän karvoilla, mutta kun uutinen kuolemasta iskee kuin myskihärän hyökkäys pernaan niin se jo vähän pistää silmään, varsinkin kun myskihärät on siinä vaiheessa  mainittu jo kymmenisen kertaa aiemminkin. Muutenkin kirjan kieli vaikutti paikoin vähän viimeistelemättömältä, vaikkeivat pienet kömpelyydet sanavalinnoissa tosin paljoakaan lukemista haitanneet. Juoni on vetävä ja kerrontakin sujuvaa, tyylipisteistä vain jää muutama saavuttamatta.

Ja kyllä tekstissä kauniitakin kohtia on, mm. pohjoista valoa on useammankin kerran kuvattu aidon vaikuttavasti, tässä yksi esimerkki:
"Oli yksi niistä kauniista kristallinkirkkaista arktisista illoista, jolloin kaikki tuntui hehkuvan valoa. Taivas oli käsittämättömän sininen, ja Derekin edessä levisi jäisten harjanteiden halkoma tasanko, yhä vakaana, ilman ainoatakaan railoa. Kaukaisuudessa kiinteän jääkentän keskellä lepäävä kupolinmuotoinen jäävuori hehkui raivoisan turkoosina."
Arvosteluissa Jään muistia on luonnehdittu ekotrilleriksi. Jäätiköiden sulaminen todellakin mainitaan muutamaan kertaan ja jäämeren rantamaisemaa katsoessaan jopa roistotkin tiedostavat, että kahdenkymmenen vuoden kuluttua koko rannikko on todennäköisesti muisto vain. Myös alkuperäisasukkaiden elämisen ehtoihin kiinnitetään huomiota; on epävarmaa, pystyvätkä inuitit säilyttämään kulttuurinsa ominaispiirteet länsimaisten elintapojen vallatessa alaa. Kirja ei kuitenkaan saarnaa vähimmässäkään määrin, em. seikat tulevat ilmi luontevasti tarinan edetessä.

Kirjan ovat lukeneet myös Maija Kirjojen keskellä , Jenni Koko lailla kirjallisesti ja H Luen lukemasta päästyäni -blogista.

Kommentit

  1. Olipas mainio juttu! En tiedä olisiko minun kirjani, mutta nimi ainakin upposi nyt vahvasti alitajuntaan. :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Dekkarina tämä on varmaan vain keskinkertainen, mutta miljöö ja ihmiset on niin kiinnostavia, että voin suositella.

      Poista
  2. Oho, multa meni myskihärät ihan ohi :D No, ehkä ihan hyvä niin. Vaikka lukemisesta ei ole kovin kauaa, en tahdo muistaa tästä paljoakaan... Ainakaan se ekokatastrofin osuus tuntuu nyt häviävän pieneltä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hah, mulla on tapana aina välillä jäädä jumiin johonkin pikkuseikkoihin, tällä kertaa se oli vähän isompi myskihärkä! Sen pernajutun jälkeen oli pakko ruveta laskemaan, kuinka monta kertaa se siellä tekstissä vielä tulee vastaan. Ajattelin jo, että myskihärkä varmaan vielä ratkaisee koko arvoituksen, mutta ei sentään!

      Ekojutut oli musta siellä sopivasti taustalla, en itse varmaan edes olisi tajunnut tätä ekotrilleriksi. Lukemisen jälkeen sitten katselin netistä arvosteluja, ja siellä siitä oli melkein joka jutussa. Sehän on tietysti pelkkää plussaa, varsinkin tällä lailla ettei tunnu itsetarkoitukselliselta.

      Poista
  3. Voi myskihärkä sentään :D Ympäristö ja inuitit kyllä kiinnostavat, mutta tuollainen sormella osoittelu voisi vähän tympiä minuakin! Ei ole välttämättä minun kirjani...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se osoittelu on sillä hilkulla, vähänkin lisää ja se olisi alkanut vaikuttaa hassulta. Tuo myskihärkä saattoi olla ihan minun ikioma ongelmani, Maijakaan ei ollut huomannut koko eläintä! Paitsi että nyt joku tämän lukeneista joutuu tietysti laskemaan, että montako myskihärkää kirjassa kaikenkaikkiaan tosissaan on :D Voih, anteeksi.

      Poista

Lähetä kommentti

Kiitos kommentista!