Dirt music / Tim Winton

Kuva: Flickr / [i.c.e.]
Elizabeth Harrowerin Tietyissä piireissä -romaanin lukeminen herätti lukupiirissä halun lukea jotain muutakin Australiaan sijoittuvaa. Pyysin tutuilta kirjabloggareilta suosituksia, ja saamastani pitkästä listasta valitsimme Tim Wintonin Maantiemusiikkia. En tiedä kuinka hyvin melko epäsosiaaliset päähenkilöt Georgie, Luther ja Jim käyvät keskivertoaustralialaisista, mutta luonnonkuvauksessa saatiin juuri sitä mitä kaivattiinkin.

Tarina alkaa White Pointista, pienestä kalastajakylästä Australian lounaiskolkassa. Kylän edustalla on pitkä ja kaunis ranta. Siellä on useimmiten autiota, sillä varsinkin miesten ajan vie raskas työ merellä. Kalaa ja äyriäisiä pyydetään kilpaa ja toisten saaliita kadehtien, salakalastajia ei suvaita. 

Georgie on 40-vuotias maailmaa kiertänyt levoton sielu, joka omaksikin yllätyksekseen on asettunut kylän mahtimiehen Jimin avopuolisoksi ja sijaisäidiksi tämän kahdelle pojalle. Suhde ei alunalkaenkaan ollut kovin intohimoinen, mutta nyt se tuntuu täysin kuolleelta. Kolmiodraama lähtee käyntiin, kun Georgie eräänä unettomana yönä havaitsee rannalla Luther Foxin pakettiauton. Mies on merellä pyytämässä langusteja, ja Georgie kävelee rannalle ja vie auton viereen jätetyn koiran uimaan. 

Tarinan edetessä kolmikko lähtee ajomatkalle Australian rannikkoa pohjoiseen, Luther edellä ja Georgie ja Jim perässä. Pakomatkansa varrella Luther tapaa monia itsensä kaltaisia, elämän kolhimia ihmispoloja. Tällaisia ovat mm. Horrie ja tämän kuolemansairas vaimo Bess jotka matkaavat viimeistä kertaa Isolle Valliriutalle, jalkapuoli Rusty joka kiemurtelee huumekoukussaan ja Nora jolla ei ole paikkaa minne mennä sekä ylätasangon metsiköissä piileskelevät salametsästäjät Menzies ja Axle. 

White Pointin ranta ja pölyiset seudut matkan varrelta Broomeen on nekin kuvattu hienosti, mutta varsinaisesti miljöökuvaus nousee lentoon vasta kun Luther saapuu Intian valtameressä rannikon tuntumassa autioina kelluville saarille. Luther asuu luolissa, kalastaa ruokansa ja virittelee yksinkertaisia soittimiaan. Hänen ainoat seuralaisensa ovat rannan puut ja hait, jotka saapuvat säännöllisesti kisaamaan miehen rantaveteen heittämistä kalanperkeistä.  Luonto on koko ajan läsnä ja varsinkin sen yötunnelmia on kuvattu vaikuttavasti useampaankin kertaan.
"Tulee pimeä. Ilma värisee. Hän öljyää silmänsä ja tuntee äänen kumpuavan kurkustaan. Vaistoaa jokaisen elävän olennon, tuntee jokaisen lämpimän ja viileän elämänmuodon kääntyvän puoleensa. Hän kauhistuu kaikkia niitä olioita jotka ovat joskus olleet ja jotka ovat vielä tulollaan. Ne tarkertuvat hänen tasaiseen lauluunsa, vanuttuneeseen tukkaan, öljyisiin poskiin, ja kun hän avaa silmänsä, pirunkissa seisoo aivan hänen vieressään kalliolla. Mustat silmät hehkuvat ja kuunvalo välähtelee karheassa turkissa kun otus luikkii pimeään painanteeseen tarkkailemaan häntä. Hän tuntee olevan yhtä itsensä kanssa. Jäljellä ei ole muuta kuin väräjävä sisin. Kaikki käpertyy kokoon. Hän tietää olevansa elossa, tietää että maailma elää hänessä. Sekä häntä varten että hänestä välittämättä. Hänen takiaan, ilman häntä, itsessään. Tuulenpuuska leyhyttää fiikusta. Kivet nielaisevat pirunkissan. Häntä lauletaan."
Kirjan takakannessa luonnehditaan tarinaa karheankauniiksi rakkaustarinaksi, ja sellainen se on. Rakkaudessa ei kovin paljon tapahdu, mutta kaipaus on sitäkin voimakkaampaa. Silti, ennemmin kuin rakkautta, Winton tuntuu tutkiskelevan yksinäisyyttä. Kenellekään henkilöistä ei ole helppoa kommunikoida muiden kanssa, kaikki ovat hieman juroja, eivätkä luota siihen että heitä haluttaisiin kuunnella ja ymmärtää. Kuin loukkaantuneet lapset he kääntävät selkänsä ystävilleen ja yhteiskunnalle.  Konkreettisimmin kaikista tämän tekee Luther, mies joka haluaa olla saari.

Ensin kummastelin kirjan nimeä, Maantiemusiikkia.  Mutta ei se ole kummallinen ollenkaan, kun huomaa kuinka paljon musiikista puhutaan tarinassa eri yhteyksissä. Lutherin lapsuuteen ja nuoruuteen musiikki kuului erottamattomasti, Bess kuuntelee helpotukseksi kipuihin Arvo Pärtiä, erakko saarella virittää puut soittimikseen päästäkseen ilmaisemaan itseään. 

Winton on taitava juonenpunoja, odotukset olivat lukiessa korkealla koko ajan ja yllätyksiäkin tuli aivan sopivasti. Mikään kovin mieleenpainuva lukukokemus tämä ei liene, mutta ihan suositeltava lukuromaani kuitenkin.

Blogijuttuja en Maantiemusiikista löytänyt, mutta Kirsi Reinikka kertoo Kiiltomatoon kirjoittamassaan arvostelussa mielenkiintoisia seikkoja kirjan kirjoitusprosessin etenemisestä. 




Tim Winton: Maantiemusiikkia
Dirt Music, suom. Markku Päkkilä
Otava 2004, 496 s.

Kommentit

  1. Hei, sattumalta näin bloggauksesi. Maantiemusiikkia on ihan välityö. Wintonilta suosittelen Cloud Street-romaania ja The Turning-novellikokoelmaa. Jälkimmäinen parasta Wintonia. Tutustumisen arvoisia ovat Peter Temple (The Broken Shore), Helen Garner (Joe Cinque´s Consolation) ja Melina Marchetta (Looking for Alibrandi). t. kirsi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon suosituksista! Olen vähän huono lukemaan englanniksi, mutta hyväähän se vain tekisi ja Australia kiinnostaa kyllä edelleen.

      Poista

Lähetä kommentti