Adam ja Evelyn / Ingo Schulze

Schulze, Ingo : Adam ja Evelyn
Adam und Evelyn, suom. Jukka-Pekka Pajunen
Otava, 2011, 335 s.

Adam on muurin itäpuolella asustava taitava vaatturi, joka osaa pukea naiset kauniiksi. Kiitolliset asiakkaat sulostuttavat Adamin elämää monin tavoin. Elämä on leppoisaa, kunnes eräänä päivänä Evelyn, Adamin nuori puoliso ja suuri rakkaus, saa miehen kiinni rysän päältä.

Loikkaaminen länteen on väikkynyt Evelynin mielessä jo aikaisemminkin, mutta nyt miehen uskottomuus antaa lopullisen kimmokkeen lähtöön. Evelyn pakkaa olkalaukkunsa ja hyppää paikalle sopivasti sattuvan länsisaksalaisen Michaelin matkaan. Tosin Michaelilla on jo yksi itäsaksalainen tyttöystävä rajan yli autettavaksi, mutta tämä häipyy yllättävän kivuttomasti taustalle kauniin Evelynin astuessa mukaan kuvioihin.

Kun Evelyn on lähtenyt, Adam ymmärtää ettei halua elää ilman tätä. Hän käynnistää vanhan Wartburginsa ja lähtee naisen perään. Matka kulkee Unkarin kautta länteen ja sen varrella pariskunnan tielle osuu monia ihmisiä kohtaloineen ja toiveineen. Loikkaamisesta ei puhuta suoraan, mutta se väikkyy kaiken toiminnan taustalla. Ilmassa on toiveikasta levottomuutta, muuri on juuri murtumassa.

Odotin paljon tältä kirjalta. Adamin ja Evelynin epäröinnit/unelmat lännen onnenmaasta rautaesiripun viimeisinä hetkinä kutkuttivat uteliaisuutta. Lukukokemuksesta tuli kuitenkin yllättäen melko puiseva. En oikein pystynyt samaistumaan kehenkään henkilöistä enkä eläytymään kirjan tapahtumiin. Kaikki tuntui tapahtuvan kumman motivoimattomasti, ihmiset ajelehtivat tilanteesta toiseen kuin vailla omaa tahtoa.  Ihmissuhteiden ristiriitaisuus oli silmiinpistävää; pohjattomasta vieraanvaraisuudesta ja ystävällisyydestä siirryttiin hetkessä täysin välinpitämättömiin jäähyväisiin entisen rakastetun kanssa. Yritin tulkita tätä "sietämätöntä keveyttä" jonkinlaiseksi itäblokin 80-luvun ajankuvaksi, metaforiseksi tavaksi kertoa tarina, jossa kuka tahansa henkilöistä saattaa koko ajan yhtä hyvin olla ilmiantaja tai loikkari.

Luin tämän kirjan yhdessä kahden lukupiirin kanssa ja aika samanlaisia ajatuksia kirja oli herättänyt muissakin. En ollut ainoa, joka oli tuntenut kummallista keskittymiskyvyttömyyttä lukiessaan. Muillakin oli ollut häiritsevä tunne, että täytyisi palata lukemaan uudelleen edellisiä kappaleita. Jotain tuntui koko ajan jääneen huomaamatta, selityksiä uupui.

Lievästä ärsyyntymisestä huolimatta ja varsinkin nyt, kun lukemisesta on jo hieman aikaa, huomaan sittenkin aika hyvin lämmenneeni tälle tarinalle. Monista juonen pienistä yksityiskohdista ja tuosta jollain tavalla poissaolevasta kerrontatyylistä yhdessä muodostuu mielenkiintoinen yhdistelmä. Ainakin omia oletuksiani ja mielikuviani elämästä muurin toisella puolella tarina ruokkii aika mukavasti.

Kovin paljon ei Adamista ja Evelynistä ole blogeissa kirjoitettu, mutta Minna Ilselässä kertoo rasittuneensa Schulzen tavasta aloittaa kappaleet dialogilla, jota saa lukea melkoisen pätkän ennen kuin voi olla varma, kuka milloinkin puhuu. Se oli minustakin raivostuttavaa, mutta toisaalta tuki hauskasti ajatusta siitä, että Schulze tahtoi kertoa tarinan niin, ettei sen henkilöihin voi luottaa.

Valkoinen kirahvi blogissa Opuscolo : kirjasta kirjaan sanoo tämän olleen hänelle "kirja, josta on vaikea sanoa paljon. On vaikea kirjoittaa vuolaasti teoksesta, joka ei anna runsaita eväitä vaan pikemminkin pitää kaiken itsellään ja jättää leijumaan."