Välimatka / Taina Latvala


Taina Latvala: Välimatka
WSOY, 2012, 251 s.

Kun romaanin aiheena on äidin ja tyttären suhde, olen oppinut pitämään odotukset matalalla. Aihe on mitä mielenkiintoisin, mutta niin vaikea, että vain harva kykenee kirjoittamaan siitä muuta kuin pelkkää itseterapiaa. En taida olla kovin myötätuntoinen lukija. Katkerat tarinat ankeista äideistä ja vastuuttomista tyttäristä saavat minut vain kiukustumaan.

Mutta nyt en ole kiukkuinen, en ollenkaan! Välimatkan äidillä ja tyttärellä on toki erimielisyytensä heilläkin eikä lomamatka Teneriffallekaan suju auvoisen yhteisymmärryksen hengessä, mutta heidän välillään on myös kunnioitusta, rakkautta ja halua ymmärtää. Kerronta antaa myös virikkeitä lukijalle pohtia sitä, mistä äiti-tytär-suhteen ahdistavuus saattaa johtua. Miksi tyttären on pakko mielensä sopukoissa raahata mukanaan arvostellen tarkkailevaa äitiä jopa vuodeleikkeihin aulapoika Antonion kanssa? Miksi äidin täytyy suojella tytärtään lapsuuden aikaisilta salaisuuksilta, vieläkin, nyt kymmeniä vuosia myöhemmin tyttären ollessa jo aikuinen nainen?

Aiheen käsittelyn avarakatseisuuden ja lämmön lisäksi pidin paljon myös romaanin kielestä. Mukana on melko paljon murretta, johon minulla itselläni ei ole mitään suhdetta, mutta se häiritsi yllättävän vähän. Pohjanmaan lavea puhetapa saattaa luoda vähän ikäviäkin mielikuvia junttimaisista puukkojunkkareista ja historian äärioikeistolaisesta uhosta, mutta nyt teksti kantaa aivan toisenlaista sanomaa, siitä on luettavista aito rakkaus tähän äidinkieleen. Ja murrepätkien ulkopuolella kieli on kaunista ja oivaltavaa, täynnä uudenlaisia, mielikuvitusta kiihottavia kuvia ja ilmaisuja.
Äiti menee keittiöön ja napsauttaa vedenkeittimen päälle. Kirjahylly nojaa seinään, vartioiden koko taloa. Katselen sitä joka kerta, vaikka muistan ulkoa kaikki valokuvat. 
Rippikuvassa minä hymyilen neitsyeiden tavoin, maltillisesti ja pahaa aavistamatta, tietämättä mikä immenkalvo on. Minun kasvoni hylkivät meikkiä ja minun rintani pelkäävät huomiota, minulla on syli täynnä ruusuja ja huulet huolten muotoiset. Ellillä on rippikuvassa kurittomat kiharat ja muhkeat olkatoppaukset. Salamavalo on juuri säikäyttänyt hänen ripsensä, hän on taivuttanut ne vaarallisen näköisellä laitteella. Hän näyttää rippikuvassa vanhemmalta kuin minä omassani, jo silloin hän tiesi kaikesta minua enemmän.
Ainoastaan yhdessä kuvassa näytän iloiselta. Olen yksivuotias ja luvan perästä kalju, leijun hurjassa huolettomuuden tilassa kuin roikkuisin yhä napanuoran varassa. Kiinnostavin kysymys on, opinko kävelemään ennen naapurin Teroa, enkä siitäkään osaa itse murehtia.
Olin viime viikolla WSOY:n kirjailijaillassa jossa myös Taina Latvala kertoi tästä uusimmasta teoksestaan ja sen kirjoittamisesta. Illan kohokohtia oli, kun Latvala asettui pianon ääreen ja säesti kirjan luentaa tapaillen hiljaa Mirjamin valssia, jota tarinan äitikin usein haaveillen hyräilee. Valssi tiivistää hienosti kirjan tunnelman, joka on pohjavireeltään hieman surullinen, mutta silti kuulaan rauhallinen ja kaunis.

Hanna Kirjainten virrassa sanoo Välimatkan olevan hienoa taideproosaa, ja yhdyn kehuihin täysin. Mari A. kirjablogissaan taas kertoo ajatelleensa, että vaikka kirja on ihan kiva ja ok, se jokin jäi vielä puuttumaan. Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja pitää tätä Latvalan kirjoista parhaana, vaikka lukiessa ärsyyntyikin välillä tyttären tapaan tarrautua äitiisä.

Kirjasta ja sen kirjoittamisesta voi lukea lisää myös Taina Latvalan omasta blogista Minäkertoja.

Kommentit

  1. Sama tunne, murre häiritsi yllättävän vähän. Se tytön nimettömyys mietitytti - eihän nimeä mainittu (vai enkö vain huomannut)? Latvala parantaa koko ajan, viihteestä ollaan jo "taideproosassa".

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ai eikö mainittu nimeä? Voi hyvinkin olla, koska kun tuota kirjoittaessa olisin johonkin kohtaan halunnut laittaa sekä äidin että tyttären nimen, enkä muistanut kumpaakaan! En jaksanut ryhtyä etsimään, hyvä vaan sitten :)

      Minulla tämä oli eka lukemani Latvalalta, jonkin novellin vain olin lukenut aiemmin mutta siitä ei ole jäänyt mitään mieleen. Tästä pidin kyllä heti ensisivuilta!

      Poista
  2. Teema on vaikea mutta todella mielenkiintoinen ja koskettaa monia meistä. Murre on riski muttanhycä kuulla, että Latvala onnistuu. Kiva esittely!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, vaikea ja silti tosi yleinen aihe naiskirjailijoilla. Lisäksi niin henkilökohtainen, että vaikka samojakin tuntoja käsitellään, ei se aina kolahda. En nytkään ainakaan tietoisesti samaistunut kumpaankaan naiseen, mutta miellytti tuo jokseenkin tasapuolinen kohtelu, kun kummastakaan ei tehty syyllistä.

      Poista
  3. Minäkin luin tämän heti ilmestymisensä jälkeen ja tykästyin erityisesti tuohon ihanaan murteeseen, jota äiti vääntää vähän laveammin kuin tytär.

    Minäkin sain WSOY:n tilaisuudesta uutta perspektiiviä tähän kirjaan, varsinkin juuri tuo valssi tiivisti hienosti kirjan ytimen. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eikö ollutkin upeaa, se soitto! Tavallaan ei mikään ihmeellinen juttu, mutta jollain lailla olin aika otettu siitä, että Latvala uskalsi laittaa ikäänkuin kaksinkertaisesti itsensä likoon.

      Ja olihan se myös kaunista ja tunnelmallista, sekä antoi tekstille syvyyttä.

      Poista
  4. Äiti-tytär -suhteesta on tosiaan kirjoitettu paljon ärsyttäviä kirjoja! ;-) Täytyypä pistää tämä korvan taakse, jos kirja kerran on sellainen ei-ärsyttävä tapaus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No niin minustakin, melkein en uskaltanut alkaa tätäkään lukea kun ajattelin että varmaan taas samaa narinaa :D

      Minulle tämä toimi, toivottavasti sinullekin!

      Poista
  5. Miekin mietin, että miksi tyttö tosiaan mielessään kuljetti äitiään mukaansa myös intiimeihin hetkiinsä. Murre oli tässä kirjassa erityisen kaunista, vaikka aluksi myös ajattelin murrekohtausten ärsyttävän ja tekevän kirjasta junttimaisen.

    Miekin kuulin hänen soittavan, mutta eri tilaisuudessa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, se tuntui ensin tosi kummalliselta, se rakastelukohtaus. Mutta sitten kun se aukeni, se oli yksi kirjan hienoimmista jutuista. Juuri se sai ainakin minut miettimään sellaisia, ettei äiti-tytär-suhde välttämättä ole niin yksioikoinen, että toinen tuomitsee ja toinen tulee tuomituksi, vaan sitä tuomitsemista saatetaan jopa hakea tai tarvita. Vaikea selittää...

      Soitto oli hienoa. Pienillä ideoilla oli saatu iltaan hurjasti lisää elämyksellisyyttä.

      Poista
  6. Tämä on ollut ilmestymisestään saakka jo minun mieleni sisäisellä TBR-listalla ;) Kuulostaa tosiaan virkistävän erilaiselta tämän teeman teokselta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Älä vaan pudota pois sieltä sisäiseltä listalta, kannattaa lukea!

      Poista
  7. Yhdyn kuoroon, tykkäsin kirjasta ja kirjailijasta sekä musiikista :) Äiti-tytär-kuvio todellakin taitaa olla kirjallisuuden yksi kuluneimmista, mutta Latvala saa homman toimimaan yllättävän raikkaasti. Varsinaissuomalaisena rakastin eteläpohjalaista murretta tässä, olipa ihanan leveää ja rehevää! Latvala sai sen avulla henkilöihinsä kummasti aitoutta eikä se silti tunnu kikkailulta. Kirjailijaillassa kuuntelin innoissani, kun Latvala kertoi suhteestaan esikuvaansa (yhteen sellaiseen) eli Aulikki Oksaseen ja Pesärikkoon. Siinä hieno kirja, jota myös suosittelen lämpimästi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. ...eli Orvokki Autioon ja Pesärikkoon, eikös vain? Siinäpä yksi sarja, jonka lukemista olen aikonut jo kohta varmaan kymmeniä vuosia!

      Murteet on hienoja, nämä pohjanmaan murteet on kyllä minulle tosi vieraita, mutta voin kyllä hyvin kuvitella, että ne sieltä päin kotoisin oleville antaa saman lämpimän ailahduksen rintaan kuin minulle evakkojen perilliselle se, että joku sanoo "mie" :)

      Poista
    2. Pahus kun sotken aina nuo kaksi!!! Kiitos korjauksesta!

      Poista

Lähetä kommentti

Kiitos kommentista!