Välimatka / Taina Latvala

Taina Latvala: Välimatka
WSOY, 2012, 251 s.

Kun romaanin aiheena on äidin ja tyttären suhde, olen oppinut pitämään odotukset matalalla. Aihe on mitä mielenkiintoisin, mutta niin vaikea, että vain harva kykenee kirjoittamaan siitä muuta kuin pelkkää itseterapiaa. En taida olla kovin myötätuntoinen lukija. Katkerat tarinat ankeista äideistä ja vastuuttomista tyttäristä saavat minut vain kiukustumaan.

Mutta nyt en ole kiukkuinen, en ollenkaan! Välimatkan äidillä ja tyttärellä on toki erimielisyytensä heilläkin eikä lomamatka Teneriffallekaan suju auvoisen yhteisymmärryksen hengessä, mutta heidän välillään on myös kunnioitusta, rakkautta ja halua ymmärtää. Kerronta antaa myös virikkeitä lukijalle pohtia sitä, mistä äiti-tytär-suhteen ahdistavuus saattaa johtua. Miksi tyttären on pakko mielensä sopukoissa raahata mukanaan arvostellen tarkkailevaa äitiä jopa vuodeleikkeihin aulapoika Antonion kanssa? Miksi äidin täytyy suojella tytärtään lapsuuden aikaisilta salaisuuksilta, vieläkin, nyt kymmeniä vuosia myöhemmin tyttären ollessa jo aikuinen nainen?

Aiheen käsittelyn avarakatseisuuden ja lämmön lisäksi pidin paljon myös romaanin kielestä. Mukana on melko paljon murretta, johon minulla itselläni ei ole mitään suhdetta, mutta se häiritsi yllättävän vähän. Pohjanmaan lavea puhetapa saattaa luoda vähän ikäviäkin mielikuvia junttimaisista puukkojunkkareista ja historian äärioikeistolaisesta uhosta, mutta nyt teksti kantaa aivan toisenlaista sanomaa, siitä on luettavista aito rakkaus tähän äidinkieleen. Ja murrepätkien ulkopuolella kieli on kaunista ja oivaltavaa, täynnä uudenlaisia, mielikuvitusta kiihottavia kuvia ja ilmaisuja.

Äiti menee keittiöön ja napsauttaa vedenkeittimen päälle. Kirjahylly nojaa seinään, vartioiden koko taloa. Katselen sitä joka kerta, vaikka muistan ulkoa kaikki valokuvat. 

Rippikuvassa minä hymyilen neitsyeiden tavoin, maltillisesti ja pahaa aavistamatta, tietämättä mikä immenkalvo on. Minun kasvoni hylkivät meikkiä ja minun rintani pelkäävät huomiota, minulla on syli täynnä ruusuja ja huulet huolten muotoiset. Ellillä on rippikuvassa kurittomat kiharat ja muhkeat olkatoppaukset. Salamavalo on juuri säikäyttänyt hänen ripsensä, hän on taivuttanut ne vaarallisen näköisellä laitteella. Hän näyttää rippikuvassa vanhemmalta kuin minä omassani, jo silloin hän tiesi kaikesta minua enemmän.

Ainoastaan yhdessä kuvassa näytän iloiselta. Olen yksivuotias ja luvan perästä kalju, leijun hurjassa huolettomuuden tilassa kuin roikkuisin yhä napanuoran varassa. Kiinnostavin kysymys on, opinko kävelemään ennen naapurin Teroa, enkä siitäkään osaa itse murehtia.

Olin viime viikolla WSOY:n kirjailijaillassa jossa myös Taina Latvala kertoi tästä uusimmasta teoksestaan ja sen kirjoittamisesta. Illan kohokohtia oli, kun Latvala asettui pianon ääreen ja säesti kirjan luentaa tapaillen hiljaa Mirjamin valssia, jota tarinan äitikin usein haaveillen hyräilee. Valssi tiivistää hienosti kirjan tunnelman, joka on pohjavireeltään hieman surullinen, mutta silti kuulaan rauhallinen ja kaunis.

Hanna Kirjainten virrassa sanoo Välimatkan olevan hienoa taideproosaa, ja yhdyn kehuihin täysin. Mari A. kirjablogissaan taas kertoo ajatelleensa, että vaikka kirja on ihan kiva ja ok, se jokin jäi vielä puuttumaan. Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja pitää tätä Latvalan kirjoista parhaana, vaikka lukiessa ärsyyntyikin välillä tyttären tapaan tarrautua äitiisä.

Kirjasta ja sen kirjoittamisesta voi lukea lisää myös Taina Latvalan omasta blogista Minäkertoja.