Aamu meren rannalla - sisäänhengitys, uloshengitys / Claes Andersson

"Ei sitä kaivoa voi tyhjentää, se kaivo on yhteydessä
syviin vesiin joissa leikimme lapsina, ja siellä
valtamerien pohjattomissa syvyyksissä lentounemme syntyivät"

Noilla sanoilla kokoelma alkaa, ja minusta tuo on niin kauniisti sanottu, että voisin tatuoida nuo rivit olkapäähäni. Ehkäpä sen vielä teenkin.

Claes Andersson kirjoittaa suoraan ja kiertelemättä vanhenemisesta ja kuolemasta. Runoissa unohdetut ystävät nukkuvat mullassa juurien keskellä ja kertoja itsekin vaeltaa jo kohti reunaa, mutta ei hätää, jaksan ja haluan lukea nämä runot koska reunaa kohti ei raahusteta surkutellen vaan tanssien ja nauraen. Runo (ambulanssi veden alla) on helppo tulkita kertomukseksi siitä, kuinka Andersson sydänkohtauksen jälkeen elvytettiin takaisin kuoleman rajalta. Seuraava sivu on omistettu Eeva-Liisa Mannerille, jonka runojen Andersson on kertonut auttaneen itseään vaikeissa elämäntilanteissa, silloin kun on tuntunut siltä ettei ehkä enää selviä.

Liki 80 ikävuotta ja yli 20 (suomennettua) kokoelmaa, mutta niin vanhaksi Andersson ei onneksi taida tulla koskaan, että runojen aiheista tippuisi pois seksuaalisuus. Taivaalla pilvissä nainen suutelee miehen kasvoja rytmikkäin liikkein ja toisaalla siemenet räjähtelevät pusseissa niin kovaa että tarvitaan kuulosuojaimet, eli kyse on sekä unelmista että arkipäivän fyysisyydestä toinen toisensa lomassa, elävästi.

Kokoelman keskellä on kaksi pitkää, melko raskasta runoa. Ensimmäinen on omistettu isälle, sodan käyneelle, paljon töitä tehneelle miehelle.  Runon alku ojn surullinen, se kertoo siitä kuinka hyljätyksi lapsi tunsi itsensä kun isä oli aina poissa, kuinka isän vei ensin sota, sitten rahat ja työ. Runon loppu on vaikuttava, hämmentävästi yhtä aikaa järkyttävä ja hyväksyvä, jopa toiveikas:

..."Uskalsin hänen eläessään alkaa rakastaa varovasti
   sodan haavoittamaa isääni
Minussa on yhä hänen ruumiinsa jäänteitä
Hänen ruumiinsa hengittää minussa, nauraa ja itkee minussa
Tuhka, luujauho, hampaat ja tomu saviruukussa
   ovat yhä minussa
Hänen poissaolonsa, hänen sotansa ovat yhä minussa
Hänen raskautensa, hänen vihansa, lämpönsä ja rakkautensa
    ovat yhä minussa"

Kokoelman nimiruno, Sisäänhengitys, uloshengitys jatkuu tasaisin, kaksirivisin säkein yli 30 sivua.  Se alkaa tiedustelulla, millainen on ilma tänään, millainen se oli eilen ja jatkuu kauppalistan miettimisellä, lentopelon ja Jumalan kautta se ryntää seitsemän uutisiin, valtaan ja väkivaltaan, harhailee siellä täällä Ukrainassa, käy Minskissä tapaamassa Putinia ja Meksikossa katsomassa joukkohaudan syövereihin. Paikoin runo villiintyy ja nelistää eteenpäin suunnattomalla vauhdilla, sen säntillinen säejako sekoaa ja sanat päätyvät vieraille riveille muodostaakseen yllättäviä merkityksiä. Lopulta läähättävä juoksu kuitenkin laantuu ja runo päätyy tuntemaan suunnatonta onnea siitä, että synnyimme, että meitä ruokittiin ja rakastettiin. Runo on pitkä ja sen monotoninen rakenne saattaa herpaannuttaa lukijan välillä, mutta sitten taas jokin upea säe terästää ajatuksen ja saa vetämään henkeä sisään vähän tavallista tiukemmin.

Kokoelman päättää runo ilosta, ILO - 15 MERKINTÄÄ. Katkelma siitä on painettu myös kirjan takakanteen:

"Se asuu iholla, silmässä, korvissa, nenässä, sukuelimessä, makunystyröissä
     ja valossa joka loistaa taivaan lintujen ja perhosten läpi
          ja pimeydessä joka piilottaa pahat tekomme ja petoksemme"

.

Claes Andersson: Aamu meren rannalla - sisäänhengitys, uloshengitys
En morgon vid havet, suom. Jyrki Kiiskinen
WSOY 2015, 78 s.